Ryöstölapsi: Kertomus David Balfourin seikkailuista. Роберт Стивенсон

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ paikallaan menin avaamaan ja näin oven takana puolikasvuisen, merimiespukuun puetun poikasen. Heti kun hän näki minut, tanssi hän muutamia askeleita merimiestanssia, josta en koskaan tähän asti ollut kuullut puhuttavankaan, sitä vähemmin nähnyt, näpäytellen sormiaan ja viskellen jalkojaan erittäin nokkelasti. Siitä huolimatta hän oli kylmästä sinisenä. Ja hänen kasvoillaan oli puoleksi itkevä, puoleksi naurava ilme, joka näytti kovin surkuteltavalta eikä ollenkaan sopinut yhteen tuon iloisen tanssin kanssa.

      »Kuinkas voit, toveri?» kysyi hän narrimaisella äänellä.

      Minä kysyin tyynesti syytä hänen iloonsa.

      »Ah, iloani!» sanoi hän, ja alkoi sitten laulaa:

      »Se mulle on huvi, kun tullut on suvi,

      se vuoden aika parhain»;

      »No niin», sanoin minä, »jos sinulla ei ole mitään asiaa, jätän minä, julmasti kyllä, sinut oven taa.»

      »Seis, veli!» huudahti hän. »Etkö sinä ollenkaan leikkiä ymmärrä? Vai tahdotko sinä, että minä saisin kuuman selkäsaunan? Minulla on kirje ukko Heasy-oasyltä Mr Belflowerille3.»

      Puhuessaan hän näytti kirjettä.

      »Ja kuule, toveri», lisäsi hän, »minä olen nälkäinen kuin susi.»

      »Hyvä», sanoin minä, »tule sisään, niin saat palan haukataksesi, jos sinä siitä mielevämmäksi tulet.»

      Minä vein hänet sisään ja asetin istumaan omalle paikalleni, jossa hän ahnaasti kävi aamiaisemme jäännösten kimppuun, iskien tuon tuostakin minulle silmää ja kujehtien naamallaan tavalla, jota tuo hullu parka piti luullakseni miehekkäänä.

      Sillä aikaa oli setäni lukenut kirjeen ja istui nyt ajatuksiinsa vaipuneena. Yhtäkkiä hän hyppäsi vilkkaasti ylös ja vei minut huoneen etäisimpään nurkkaan.

      »Lueppa tämä», sanoi hän pistäen kirjeen käteeni.

      Kirje, joka nyt on tuossa edessäni, kuuluu sanasta sanaan näin:

      »Harwesin ravintolassa, Queens Ferryssä.

      Sir, – täällä minä olen, köydet maissa, ja lähetän laivapoikani tuomaan tietoja. Jos teillä on entisten lisäksi jotain asiaa meren taa, on tänään siitä tieto annettava, sillä tuuli auttaa meidät nyt hyvin ulos salmesta. En koeta salata, että olen joutunut asiamiehenne, Mr. Rankeillorin kanssa riitaan, josta, jos siitä ei pian loppua tule, saatte odottaa tappioita. Minä olen asettanut vekselin nimellenne, kuten tämän reunaan on merkitty, ja jään teidän kuuliaisimmaksi, nöyrimmäksi palvelijaksenne.

      Elias Hoseason.»

      »Katsos nyt, David», lausui setäni, heti kun näki minun lopettaneen, »minulla on eräs uhkapeli käynnissä tämän Hoseasonin kanssa, joka on erään Dysartilaisen kauppalaivan, »Covenantin», kapteeni. Jos nyt sinä ja minä lähtisimme tämän pojan mukana, voisin minä käydä tapaamassa kapteenia Hawesissa taikka ehkä »Covenantissa» ja katsoa, olisiko hänellä joitain papereita allekirjoitettavina. Ja kun meillä on kyllin aikaa, voimme pistäytyä lakimiehen, Mr. Rankeillorin luo. Kaiken sen jälkeen mitä on tapahtunut, lienee sinulle vaikeata uskoa paljaita sanojani, mutta Rankeilloria sinä uskonet. Häntä käyttää puolet tämän seudun sivistyneistä asianajajanaan. Hän on kekseliäs mies, ja – näin ystävysten kesken sanoen – erittäin arvossa pidetty. Hän tunsi isäsi.»

      Mietiskelin hetkisen. Hän pyysi minua lähtemään jonkunlaiselle lastauspaikalle, joka epäilemättä oli vilkasliikkeinen. Siellä ei setäni uskaltaisi panna toimeen mitään ilkitöitä, niistä jo suojelisi minua laivapojan läsnäolokin. Luulinpa melkein uskaltavani käydä lakimiehenkin luona, vaikka sedälläni saattoikin olla pahat aikomukset sitä esittäessään. Ja mahdollisesti halusin sisimmässäni nähdä lähemmältä merta ja laivoja. Lukijani on muistaminen, että minä olin elänyt kaiken ikäni sisämaan vuoristossa ja että ainoastaan kaksi päivää oli kulunut siitä kun ensi kerran näin meren leviävän eteeni kuin sinisen lattian ja purjelaivojen keinuvan siellä pieninä kuin leikkialukset. Minä tein päätökseni.

      »No niin», sanoin, »lähtekäämme Ferryyn.»

      Setäni pani hatun päähänsä, takin päällensä ja kiinnitti vanhan, ruostuneen sapelin sivulleen. Tuli sammutettiin, ovi pantiin lukkoon ja niin läksimme kävelemään.

      Tuuli, joka näillä kylmillä seuduilla oli luoteinen, puhalsi meille kulkiessamme suoraan vasten kasvoja. Oltiin kesäkuussa. Ruoho oli valkeanaan päivänkukkia ja puut täydessä kukassa. Sinisistä kynsistämme ja kirvelevistä ranteistamme päättäen olisi luullut olevansa keskellä talvea ja luonnon valkovaippaa joulukuun huurteeksi.

      Setä Ebenezer kulkea retusti pitkin ojaa, huojuen laidasta toiseen kuin vanha kyntömies työstään kotia tullessaan. Hän ei virkkanut sanaakaan koko aikana ja minä jouduin pakinoihin laivapojan kanssa. Hän kertoi nimensä olevan Ransome ja kulkeneensa meriä yhdeksänvuotiaasta asti, mutta ei voinut sanoa, kuinka vanha hän nyt oli, hän kun oli sotkeutunut laskuissaan. Hän näytti minulle maalauksia, joita oli hänen rinnassaan, paljastaen sen purevassa tuulessa estelystäni huolimatta – minä näet pelkäsin hänen siitä saavan kuolinvian. Puhuessaan hän lakkaamatta kiroili karkeasti, mutta enemmän ymmärtämättömän koulupojan kuin miehen tavoin. Hän kertoi kehastellen useista kauheista teoistaan, niinkuin viekkaista varkauksista, vääristä syytöksistä, vieläpä murhastakin; mutta kaikesta niin hajanaisesti ja niin turhamaisen kerskailevasti, että minä häntä surkuttelin enemmän kuin uskoin.

      Kyselin häneltä prikistä, jonka hän selitti olevan parhaimman aluksen, mikä koskaan on meriä kyntänyt, ja kapteeni Hoseasonista, jota ylistellessään hän oli yhtä suurisanainen. Heasy-oasy (joksi hän aina väänsi laivurin nimen) oli hänen mielestään mies, joka ei pelännyt mitään, ei maallista eikä taivaallista, mies, joka, kuten ihmiset sanoivat, »laskisi täysin purjein viimeiseen tuomioon asti», ankara, pikainen, tunnoton ja raaka. Tätä kaikkea oli tuo laivapoika raukka oppinut ihailemaan jonakin merimiehen ja miehekkyyden esikuvana. Ainoastaan yhden vian hän myönsi epäjumalassaan olevan. »Hän ei ole mikään merimies», myönsi hän. »Prikiä kuljettaa Mr Shuan. Hän on paras merimies mitä on olemassa, mutta patajuoppo, ja se on toden totta. Katsohan tätäkin», sanoi hän kääntäen sukkansa alas ja näyttäen minulle suuren, avonaisen ja verisen haavan, joka sai minun vereni hyytymään. »Hän teki tämän – Mr Shuan teki tämän», selitti hän ylpeillen.

      »Mitä!» huudahdin, »kärsitkö sinä tuollaista raakaa kohtelua häneltä.

      Ethän sinä ole orja, jotta sinua voitaisiin tuolla tavalla kohdella!»

      »En ole», sanoi tuhmuri parka muuttaen äkkiä äänensä, »ja sen on hänkin näkevä. Katsos tätä», huudahti hän näyttäen minulle suurta tuppipuukkoa, jonka hän sanoi varastaneensa. »Yrittäköönpä hän vielä – kyllä minä uskallan – sen minä teen kuin teenkin. Eikä hän ole ensimäinen!» Ja sanojensa vahvistukseksi hän taaskin kirosi karkeasti.

      Minä en ole surkutellut ketään koko tässä maailmassa niin syvästi kuin tätä puolihullua olentoa. Ja minulle alkoi selvitä, että tämä priki »Covenant», hurskaasta nimestään huolimatta4, oli tuskin parempi kuin meriä kulkeva vankila.

      »Eikö sinulla ole ketään ystäviä?» kysyin minä.

      Hän sanoi, että hänellä oli СКАЧАТЬ