Ryöstölapsi: Kertomus David Balfourin seikkailuista. Роберт Стивенсон

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ vastasin minä, »siinä on kylliksi. Jos tahdotte auttaa minua, olen siitä iloinen, eikä kukaan tule saamaan vihiä asiasta.»

      Minusta näytti (liian aikaiseen, voin nyt sanoa) siltä kuin olisi setäni nyt vallassani, ja aloin sen tähden selvittää hänelle, että vuoteeni ja makuuvaatteeni täytyy tuulettaa ja panna kuivamaan auringonpaisteesen, sillä sellaisessa pesässä en mitenkään saata nukkua.

      »Sinunko vai minun taloni tämä on?» tiuskasi hän ankarasti ja vaikeni sitten äkkiä. »Ei, ei», jatkoi hän hetken perästä, »en minä sitä tarkoita. Mikä on minun on sinunkin, David poikaseni, ja mikä on sinun on minunkin. Veri on vettä sakeampi, eikä täällä ole muita eläviä olennoita kuin sinä ja minä.»

      Ja sitten hän alkoi tehdä selkoa suvustamme, sen laajuudesta ja isästään, joka alotti talon rakentamisen, sekä itsestään, joka keskeytti rakentamisen, se kun muka oli jumalatonta tuhlausta.

      Silloin päätin kertoa hänelle, mitä Jennet Clouston oli käskenyt sanomaan.

      »Se roisto!» huudahti hän. »Kaksitoistasataa ja viisitoista – sehän on juuri niin monta päivää kuin on kulunut siitä kun sen roiston saatoin vararikkoon! No hyvä, David, hänet täytyy paistaa kuumilla kivillä ennenkuin minä olen tyydytetty! Noita-akka – ilmeinen noita-akka! Minä lähden lakimiesten puheille.»

      Näin sanoen hän avasi erään arkun ja otti sieltä vanhat, mutta hyvin säilytetyt liivit ja takin sekä jotenkin hyvän huopahatun, kuitenkin ilman nauhaa. Ne hän puki kiireesti päälleen ja oli juuri ulos lähdössä, kun joku ajatus juolahti hänelle päähän.

      »Minä en voi heittää sinua yksiksesi tänne taloon», sanoi hän. »Minun täytyy jättää sinut ulos ja lukita ovet.»

      Veri syöksähti päähäni.

      »Jos jätätte minut ulos lukittujen ovien taa, näette minut viimeisen kerran teille ystävällisenä.»

      Kalpeana ja huultaan purren hän pyörähti silloin takaisin.

      »Ei tällä tavoin», virkkoi hän vihaisesti katsellen huoneen nurkkaan, »ei tällä tavoin minun suosiooni päästä, David.»

      »Hyvä herra», lausuin minä, »ikänne ja sukulaisuutemme tähden en tahdo halveksua suosiotanne. Mutta minua on opetettu pitämään huolta itsestäni, ja vaikka te kuinkakin olisitte setäni ja sukulaiseni, en tahdo sellaisesta hinnasta ostaa teidän ystävyyttänne.»

      Setä Ebenezer meni ikkunan luo ja katseli hetken aikaa ulos. Minä näin hänen vapisevan kuin iäkkään vanhuksen. Mutta kääntyessään minuun päin, väikkyi hymy hänen kasvoillaan.

      »Hyvä», sanoi hän, »meidän täytyy antaa myöten ja hillitä itseämme. Minä en mene minnekään, siinä kaikki!»

      »Setä Ebenezer», sanoin minä, »tämä ei mielestäni selvitä asiaa. Te kohtelette minua kuin varasta. Te ette kärsi minua täällä talossanne, sen osoitatte minulle joka sanallanne, joka hetki. Ei voi olla mahdollista, että te pidätte minusta. Ja mitä minuun itseeni tulee, niin olen puhunut teille tavalla, jolla en luullut kellekään joutuvani puhumaan. Miksi tahdotte pidättää minua. Päästäkää minut pois. Antakaa minun mennä ystävieni luo, jotka pitävät minusta.»

      »Ei, ei, ei, ei», sanoi hän kiihkeästi. »Minä pidän sinusta paljon. Kyllä me vielä hyvin sovimme. Ja taloni maineen takia en voi päästää sinua takaisin. Jää vain tänne ja ole ääneti, niin olet hyvä poika. Pysy vain täällä hiljaa jonkun aikaa, niin saat nähdä että me tulemme toimeen toistemme kanssa.

      »Hyvä», sanoin minä hetken asiaa ajateltuani. »Minä jään tänne joksikin ajaksi. Onhan luonnollisempaa, että minua auttavat sukulaiseni eikä vieraat. Ja jollemme sovi yhdessä elämään, koetan parhaani mukaan katsoa, ettei syy siihen olisi minun.»

      4 LUKU

      Joudun suureen vaaraan Shawsin kartanossa.

      Vaikka päivä olikin alkanut niin huonosti, kului se siitä huolimatta jotenkin rauhallisesti. Päivälliseksi söimme taas kauravelliä kylmänä ja illalliseksi kuumana. Kauravelli ja kalja oli setäni ainoa ruoka. Hän puheli vähän ja senkin entiseen tapaansa, tehden yksikantaisen kysymyksen aina pitkän äänettömyyden perästä. Ja koettaessani saada hänet puhumaan tulevaisuudestani, vaikeni hän jälleen. Hän salli minun mennä huoneeseen, jonka ovi oli keittiön oven vieressä, ja sieltä löysin suuren joukon sekä latinan- että englanninkielisiä kirjoja, joiden parissa kului koko iltapuoli päivää erittäin hauskasti. Aika kului todellakin niin nopeasti kirjojen ääressä, että aloin jo melkein tyytyä Shawsin luona olooni, eikä mikään muu kuin setäni näkeminen ja hänen vilkkuilevat silmänsä herättänyt minussa epäluuloja.

      Eräs tekemäni löytö pani minut ajattelemaan. Se oli muuan kirjoitus erään Patrick Walkerin julkaiseman lentolehden päällyksessä. Kirjoitus oli selvästi isäni käsialaa ja kuului: »Veljelleni Ebenezerille, hänen viidentenä syntymäpäivänään.» Tämä oli minulle vaikea arvoitus siksi, että isäni olisi täytynyt, nuorempi veli kun luonnollisesti oli, joko suuresti erehtyä, tahi osata kirjoittaa komeata, selvää ja miehekästä käsialaa jo nuorempana kuin viisivuotiaana.

      Koetin haihduttaa näitä mietteitä mielestäni, mutta vaikka otin esiin monta mieltäkiinnittävää teosta, vanhaa ja uutta, historiallisia, runo- ja kertomuskirjoja, oli aina tuo isäni käsiala silmäini edessä. Ja kun viimein menin keittiöön takaisin, kysyin ensi sanoikseni setä Ebenezeriltä oliko isäni ollut hyvin teräväoppinen.

      »Aleksanderko? Ei ollenkaan!» kuului vastaus. »Minä opin paljoa helpommin. Minä olin nokkela poika nuorena ollessani! Ja entäs vielä, minä opin lukemaan samaan aikaan kuin hänkin!»

      Tämä hämmästytti minua yhä enemmän. Mutta silloin pälkähti eräs ajatus päähäni ja minä kysyin, olivatko hän ja isäni kaksoiset.

      Hän hyppäsi ylös tuolilta ja sarvilusikka kirposi hänen kädestään lattialle.

      »Miksi sinä sitä kysyt?» tiuskasi hän ja tarttui rintaani katsoen tiukasti silmiini. Hänen silmänsä olivat pienet ja kiiluvat kuin linnun ja vilkkuivat omituisesti.

      »Mitäs nyt?» kysyin minä levollisesti, sillä minä olin paljoa voimakkaampi häntä enkä vähällä säikähtänyt. »Kätenne pois rinnastani! Tällainen kohtelu ei kelpaa.»

      Setäni näytti vaivalla hillitsevän itsensä.

      »David, poikaseni», sanoi hän, »sinun ei pitäisi puhua kanssani isästäsi. Siinä syy.»

      Hän istuutui hetkiseksi, yhä vain vapisten ja silmiään räpyttäen.

      »Hän oli minun ainoa veljeni», lisäsi hän – ei kuitenkaan lämpimästi – otti sitten lusikkansa ylös lattialta ja rupesi jatkamaan keskeytynyttä syöntiään, mutta yhä vain tutisten.

      Se, että hän oli käynyt minuun käsiksi, ja tuo äkillinen rakkauden ilmaus isä-vainajaani kohtaan oli minulle niin täydellisesti käsittämätöntä, että minä aloin sekä pelätä että toivoa. Toiselta puolen aloin epäillä, että setäni ehkä oli hullu ja mahdollisesti vaarallinenkin, toiselta puolen taas muistui vasten tahtoani mieleeni eräs kansansuussa kiertelevien rekiviisujen tapainen tarina muutamasta köyhästä pojasta, suurenlaisen omaisuuden laillisesta perijästä, ja hänen ilkeästä sukulaisestaan, joka koetti anastaa hänen omaisuutensa. Tarina ei mielestäni oikeastaan minuun sopinut, СКАЧАТЬ