Ryöstölapsi: Kertomus David Balfourin seikkailuista. Роберт Стивенсон

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ ja hiiri, kumpikin pitäen salaa toistaan silmällä. Hänellä ei enää ollut mitään minulle sanomista, ei hyvää eikä pahaa, mietiskeli vain ahkerasti jotain itsekseen. Ja kuta kauemmin me istuimme ja kuta enemmän minä häntä tarkastelin, sitä varmemmaksi tulin, että tuo jokin oli minulle vihamielistä.

      Korjattuaan astiat pöydältä pois ja täytettyään piippunsa, samoin kuin aamullakin, hän veti tuolin uuninnurkkaan ja istui siellä hetken aikaa selin minuun piippuansa imien.

      »David», sanoi hän viimein, »minä olen tässä mietiskellyt – .»

      Hän oli taas hetken ääneti ja kertoi sitten sanansa

      »Ennenkuin sinä synnyitkään, minä puolittain lupasin sinulle pienen summan rahaa», jatkoi hän. »Lupasin sen isällesi. Huomaa ettei siinä ollut mitään sitovaa. Oli vain miesten pilapuhetta viinin ääressä. No niin. Minä erotin rahat omistani – se oli suuri uhraus, mutta lupaus kuin lupaus – ja nyt niistä on kasvanut aivan tarkalleen – aivan penssilleen – », siinä hän taas vaikeni ja sanoa tokaisi sitten – »penssilleen neljänkymmenen punnan suuruinen summa!» Tämän sanottuaan hän heitti minuun olkansa yli merkitsevän silmäyksen ja lisäsi seuraavassa silmänräpäyksessä melkein hätäisesti: »Skotlantilaisen punnan!»

      Kun Skotlannin punta on sama kuin Englannin shillinki1, oli tuon muutaman sekunnin tuumailun synnyttämä erotus sangen suuri. Huomasin sitäpaitsi selvään, että koko juttu oli valhetta ja keksitty jossakin tarkoituksessa, josta minun täytyi saada selvä. Vastasin sentähden leikillisellä äänellä:

      »Oho, muistelkaapa tarkemmin! Eiköhän se ollut Englannin puntaa!»

      »Juuri niin sanoinkin», selvitti setäni. »Englannin puntaa! Ja jos tahdot mennä minuutiksi ulos katsoaksesi vain millainen ilma nyt on, haen rahat esiin ja kutsun sinut sitten takaisin sisään.»

      Tein hänen pyyntönsä mukaan, myhäillen halveksivasti itsekseni sille, että hän luuli minut niin helposti pettävänsä.

      Yö oli pimeä. Joku yksinäinen tähtönen pilkisti esiin pilvien lomasta. Ja seisoessani ulkona oven edessä kuulin tuulen kolkosti vaikeroivan kaukana kukkulain lomissa. Tuumailin itsekseni ilmassa olevan ukkosta, ollenkaan aavistamatta miten suuri merkitys sillä oli oleva minulle, ennenkuin ilta oli kulunut.

      Kun minut kutsuttiin takaisin sisään, laski setäni kouraani kolmekymmentä seitsemän kultaista guinean2 rahaa. Loput, pientä kulta- ja hopearahaa, hän piti kädessään. Mutta siinä hänen rohkeutensa petti ja hän pistikin ne omaan taskuunsa.

      »Siinä on», sanoi hän. »Se riittää sinulle. Minä olen omituinen mies, ja omituisella miehellä on omituiset tavat. Mutta sanani on sitova ja tässä on siitä todistus.»

      Setäni näytti minusta sinä hetkenä niin saiturimaiselta, että tämä äkillinen anteliaisuus sai minut kokonaan hämilleni enkä kyennyt sanallakaan kiittämään häntä.

      »Ei sanaakaan!» sanoi hän. »Elä kiitä minua. Minä en halua kuulla kiitoksia. Minä täytän velvollisuuteni. En mene väittämään, että jokainen olisi noin menetellyt. Mutta minä puolestani olen iloinen (vaikka olenkin tarkka mies) voidessani tehdä veljeni pojalle oikeutta myöten, ja minusta on hauskaa ajatella, että nyt sovimme elämään yhdessä kuten hyvät ystävät ainakin.»

      Minä puolestani olin hänelle niin kohtelias kuin osasin. Mutta koko ajan ihmettelin, mitähän nyt oli tuleva ja miksi hän oli pidättänyt itselleen osan kallisarvoisista guineoista, sillä hänen sen johdosta antamaansa selitystä ei pikku lapsikaan olisi hyväksynyt.

      Seuraavassa tuokiossa setäni vilkaisi taas minuun syrjäsilmällä.

      »Ja nyt» sanoi hän, »palvelus palveluksesta.»

      Sanoin olevani valmis osoittamaan hänelle kiitollisuuttani siihen määrään kuin olin velvollinen ja jäin odottamaan jotain tavatonta pyyntöä. Mutta kun hän viimeinkin rohkaisihe puhumaan, oli hänellä vain sanottavana minulle (mielestäni aivan oikein), että hän alkoi jo vanheta ja lamautua ja että hän pyytäisi minua auttamaan häntä talon ja pienen puutarhan laittamisessa.

      Lausuin olevani valmis auttamaan häntä.

      »Hyvä», sanoi hän, »alota siis.»

      Hän kaivoi taskustaan ruostuneen avaimen.

      »Tässä on», sanoi hän, »avain porrastorniin rakennuksen tuonnimmaisessa päässä. Sinä pääset sinne ainoastaan ulkoapäin, sillä se osa taloa on keskeneräinen. Mene ovesta sisään, nouse sitten portaita ylös ja tuo tänne alas se laatikko, joka on portaiden päässä. Siinä on papereja», lisäsi hän.

      »Saanko ottaa tulen mukaani, sir?» kysäisin minä.

      »Ei, ei», vastasi hän nokkelasti. »Ei mitään valoa minun talossani.»

      »Vai niin», sanoin. »Ovatko portaat hyvät?»

      »Mainiot», vastasi hän, ja lisäsi, kun jo olin menossa: »Pysy likellä seinää. Portaissa ei ole käsipuita, mutta astuimet ovat varmat.»

      Menin ulos synkkään yöhön. Tuuli yhä valitteli kaukana, vaikka Shawsin kartanolle ei päässyt henkäystäkään. Oli tavattoman pimeä ja minusta tuntui turvallisemmalta kulkea seinän viertä siksi kuin saavuin porrastornin oven kohdalle talon keskeneräiseen päähän. Minä olin juuri saanut avaimen reikään ja vääntänyt sitä, kun yhtäkkiä ilman tuulen henkäystä tai ukkosen jyrinää, koko taivas leimahti häikäisevän kirkkaaksi pimitäkseen seuraavassa silmänräpäyksessä yhtä synkäksi kuin ennenkin. Minun täytyi peittää kädellä silmäni tottuakseni uudelleen pimeään ja torniin astuessani olin vielä puolisokea.

      Sisällä oli niin pimeä että tuskinpa näki hengittääkään. Minä haparoin käsilläni ja jaloillani ympärilleni ja pian löysinkin seinän ja portaat. Seinä tuntui olevan sileäksi hakatusta kivestä. Portaatkin, vaikka olivatkin melkein liian jyrkät ja kaidat, olivat muuratut ja kiilloitetut. Astuimet olivat säännölliset ja vakavat jalan alla. Muistaen mitä setäni oli kaidepuista sanonut, pysyttäydyin likellä seinää ja läksin pilkkosen pimeässä, pamppailevin sydämin, nousemaan ylös.

      Shawsin kartano oli viisikerroksinen, ullakkoa lukuunottamatta. Minusta tuntui kuin raput ylempänä olisivat käyneet ilmakkaammiksi ja hiukan valoisammiksi. Mietiskellessäni syytä siihen leimahti toinen salama. Etten silloin huudahtanut ääneen, johtui siitä, että pelko kuristi kurkkuani, ja etten pudonnut alas, riippui enemmän taivaan armosta kuin omasta voimastani. Tunkeutuessaan seinän raoista sisään valasi salama joka sopukan ja minä huomasin kiipeäväni korkealla avonaisten rakennustelineitten päällä. Mutta tuo sama salama näytti myöskin minulle, että portaat olivat tavattoman kapeat ja että toinen jalkani sillä hetkellä oli ainoastaan parin tuuman päässä kuilun partaalta.

      Nämä olivat siis nuo mainiot portaat, ajattelin, ja se ajatus sai minussa jonkunlaisen raivokkaan rohkeuden leimahtamaan. Setäni oli varmasti lähettänyt minut tänne joutuakseni suureen vaaraan, ehkä kuolemaankin. Minä vannoin ottavani selon siitä, mikä tuo »ehkä» oli, vaikka taittaisin niskani sen takia, ja läksin nelin kontin ryömien jatkamaan nousuani niin hitaasti kuin mahdollista, tunnustellen joka tuuman edessäni ja koettaen jok'ainoan kiven kestävyyttä. Pimeys näytti salaman jälkeen tulleen kahta synkemmäksi. Eikä siinä kaikki, sillä yölepakkojen äänekäs surina ylhäällä tornissa kiusasi korviani ja hämmensi ajatukseni. Ja alas lentäessään nuo ilkeät siivekkäät СКАЧАТЬ