No thoroughfare. Finnish. Чарльз Диккенс

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ ja vaihetettuansa tavalliset kohteliaisuuden osoitukset, istuivat he alas keskustelemaan talon asioista.

      "Mitä ensinnäkin atrioihin tulee, sire," sanoi rouva Goldstraw, "onko minun pitäminen huoli useista vai muutamista?"

      "Jos onnistun saamaan toimeen erään vanhanaikaisen tuuman" – sanoi herra Wilding – "niin saatte usiampia, joista on teidän huolta pitäminen. Minä olen yksin ja naimaton, rouva Goldstraw, ja tahdon elää kaikkein niiden kanssa, jotka ovat palveluksessani, niinkuin olisimme yhteen perheesen kuuluvia. Siihen aikaan asti tulette ainoastaan pitämään huolta minusta ja uudesta kauppakumppalistani, jota kohta odotan tänne. Mitkä ja minkälaiset kumppalini tavat lienevät, sitä en voi vielä sanoa, mutta itsestäni saatan mainita, että olen mies, joka toimitan toimitettavani kellon lyönnin mukaan, ja ruokahaluni on niin muuttumaton että voitte punnita sen melkeen luodille."

      "Kuinka on suurus asettaminen, sire?" kysyi rouva Goldstraw – "onko mitään erittäin."…

      Hän herkesi ja jätti lauseen päättämättä; silmänsä kääntyivät hitaisesti isännästään katselemaan kamiinin friisiä, ja jos hän olisi ollut vähemmin taitava ja harjautunut emännöitsiä, niin olisi herra Wilding luullut, että hänen huomionsa alkoi eksyä jo puheen alussa.

      "Kello kahdeksan on suurusaikani" – lausui taas herra Wilding – "yksi hyveistäni on, etten koskaan kyllästy paistettuun sianlihaan ja yksi vioistani, että aina epäilen kananmunain tuoreutta."

      Rouva Goldstraw katsahti takasin häneen, vaan mielensä näytti vielä olevan hiukan jaettuna isännän ja hänen kamiini-friisinsä välillä.

      "Minä juon teetä" jatkoi herra Wilding, "ja olen aina innokas saadakseni sen määrätyllä ajalla, kun se on valmistettu. Jos teeni seisoo liiaksi kauvan." —

      Nyt taas herkesi Wilding ja jätti lauseensa kesken. Jos ei hän olisi ollut toimessa selvittää hänelle niin tähdellistä ainetta kuin suurustaan, niin olisi rouva Goldstraw luullut, että hänen huomionsa alkoi eksyä jo puheen alussa.

      "Jos teenne tulee seisomaan liiaksi kauvan, sire?" – sanoi emännöitsiä, kohteliaasti solmiten isännältä kadonnutta puheen säiettä.

      "Jos teeni saa seisoa liiaksi kauvan" uudisti koneenmukaisesti viininkauppias, jonka ajatukset väikkyivät yhä loitommaksi hänen suuruksestaan ja jonka silmät yhä tarkemmasti iskivät emännöitsiän kasvoihin. "Jos teeni – mutta mikä Jumalan nimessä, rouva Goldstraw, se käytöstapa ja ääni on, josta te muistutatte? Tänä päivänä se johtuu minun mieleeni paljoa voimakkaammasti kuin eilen puhuessani teidän kanssanne. Mitä hän tuo mahtaa olla?"

      "Niin, mitähän se mahtaa olla?" pitkitti rouva Goldstraw.

      Nämät sanat hän lausui, mutta ajatuksensa olivat nähtävästi muualla, ja viininkauppias, joka vielä odottaen katsoi häneen, huomasi että hänen silmänsä vaelsivat kamiini-friisiin. Ne asettuivat hänen äitinsä kuvaan, joka rippui siellä, ja tarkastelivat sitä senkaltaisella keveällä kulmain rypyttämisellä, joka seuraa puoleksi tietämätöntä muiston ponnistusta. Herra Wilding lausui:

      "Se on minun rakas äitini viidennessäkolmatta vuodessansa."

      Rouva Goldstraw kiitti häntä, että oli vaivannut itseänsä selvittämällä hänelle, kenenkä kuva se oli, ja sanoi taasen kirkastuneella otsalla että se oli erittäin kauniin rouvan kuva.

      Herra Wilding, jonka entinen hämmennys uudestaan palasi, teki vielä yrityksen jälleen saadaksensa tuota kadotettua muistoa, joka oli niin likeisessä ja kuitenkin niin selkenemättömässä yhteydessä uuden emännöitsiänsä äänen ja käytös-tavan kanssa.

      "Suokaa anteeksi että teen kysymyksen, joka ei koske minua eikä suurustani" sanoi hän. "Oletteko koskaan palvelleet ennen kuin emännöitsiänä?"

      "Olen, sire. Astuessani ulos mailmaan, palvelin minä lapsipiikana Löytölastenhuoneessa."

      "Kas siinä se minulla nyt on!" sanoi viininkauppias, vetäen tuoliansa takaisin. "Se on juuri niiden käytös-tavasta siellä kuin muistutatte minua!"

      Ihmetteleväisesti silmäili häntä rouva Goldstraw ja kasvonsa väri muuttui; hän loi silmänsä lattiaan ja istui hiljaisena äänetönnä.

      "Mikäs nyt on?" kysyi herra Wilding.

      "Tarkoitatteko olleenne Löytölastenhuoneessa?"

      "Varmaan; ja sitä en häpeä tunnustaa."

      "Sillä nimellä, jota nyt kannatte?"

      "Nimellä Walter Wilding."

      "Ja rouvasnainen?" —

      Rouva Goldstraw herkesi äkisti ja katseli nähtävällä levottomuudella kuvaa.

      "Tarkoitatte äitiäni" keskeytti Wilding.

      "Teidän – äitinne", jatkoi emännöitsiä niinkuin vasten mieltänsä – "ottiko hän teitä pois Löytölastenhuoneesta? Kuinka vanha olitte silloin?"

      "Yhden – ja kahdentoista vuoden välillä. Tämä on koko romaani, rouva Goldstraw!"

      Vilpittömällä ja puheliaalla tavallansa kertoi hän nyt jutun tuosta rouvasta, joka oli puhutellut häntä hänen syödessänsä päivällistä muitten poikain kanssa Löytölastenhuoneessa sekä kaikkia mitä sen jälkeen oli tapahtunut.

      "Äiti raukkani ei olisi koskaan saanut selvää minusta," lisäsi hän, "ellei olisi tavannut muutaman naisvartioista, jonka kävi häntä sääliksi ja joka lupasi koskea siihen poikaan, jolla oli nimi Walter Wilding, kävellessänsä ympäri pöytiä; ja tällä tavalla löysi minua jälleen äitini, jätettyänsä hyvästit minulle, pienenä kapalolapsena ollessani, Löytölastenhuoneen portissa."

      Kun rouva Goldstraw näitä sanoja kuuli, painui hänen kätensä, joka tähän asti oli levännyt pöytää vasten, auttamattoman alas polville ja hän istui katsellen uutta isäntäänsä kuolleen-kelmeillä kasvoilla ja silmillä, jotka osoittivat sanomatonta kauhistusta.

      "Mitä tämä merkitsee?" kysyi viininkauppias. "Kuulkaapa, onko muuten mitään menneistä ajoista, jota mun pitänee asettaa yhteyteen teidän kanssa? Johtuu mieleeni, että äitini kertoi eräästä hengestä hospitaalissa, jonka hyvyydelle hän oli paljon kiitollisuutta velkaa; sillä koska hän oli jättänyt minulle jäähyvästit kapalolapsena ollessani, niin ilmoitti hänelle muuan lastenpiioista minkä nimen olin saanut laitoksessa. Oliko tämä lapsipiika ehkä te?"

      "Jumala suokoon anteeksi – minä se olin, herra!"

      "Jumala suokoon anteeksi?"

      "Olisi parempi kun palattaisiin jälleen siihen, mitä minulla on toimittamista tässä talossa, jos rohkenen niin sanoa," virkkoi rouva Goldstraw. "Teidän suurusaikanne on siis kello kahdeksan. Syöttekö puolipäivästänne keskellä päivää?"

      "En tiedä mitä teen keskellä päivää, enkä voi puhua emännöitsiä-toimituksista mitään, ennenkuin selvitätte, miksi kadutte äitilleni osoitettua hyvyyttänne, josta hän viimeiseen hetkeen asti kiitollisuudella mainitsi. Ette suinkaan tee minulle hyvää vaiti olemisellanne, joka päin-vastoin säikähyttää, kiivastuttaa minua, ja saattaa korvani humisemaan."

      Uudestaan nosti hän kätensä otsaa kohden ja punaiset kasvonsa menivät vielä punaisemmaksi.

      "Kovaa СКАЧАТЬ