Ihmispeto: Siveysromaani. Emile Zola

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ oli jotakin raakamaista ja taipumatonta hänen kasvoissaan; oli kuin olisi alkava pimeys luonut varjonsa niiden yli. Hän oli tehnyt suunnitelman ja tehnyt päätöksensä. Hän katsoi kukkuvaan kelloon ja sanoi ääneensä:

      – Kahtakymmentä minuuttia yli viiden.

      Häntä ihmetytti, ett'ei kello ollut enempää; tuskin oli tunti kulunut ja niin paljon oli tapahtunut sinä aikana. Hän olisi saattanut luulla, että he olivat repineet toisiaan viikkokausia.

      – Kahtakymmentä minuuttia yli viiden, silloinpa meillä on hyvää aikaa.

      Séverine, joka ei uskaltanut kysyä häneltä mitään, seurasi häntä lakkaamatta hätääntynein katsein. Hän näki hänen kurkistavan kaappiin ja poimivan esille paperia, mustepullon ja kynän.

      – Tässä on! Kirjoita!

      – Kenelle sitten?

      – Hänelle… Istuudu!

      Kun Séverine itsetiedottomasti peräytyi tuolin luota, vaikk'ei tietänyt, mitä mies aikoi käskeä, vei Roubaud hänet takaisin sinne ja pakotti istuutumaan pöydän ääreen niin pontevasti, että hän jäi istumaan.

      – Kirjoita… "Matkustakaa tänä iltana pikajunalla kuusi ja kolmekymmentä ja näyttäytykää vasta Rouenissa".

      Séverine piteli kynää, mutta käsi vapisi ja yhä suuremmaksi kävi hänen pelkonsa sen tuntemattoman kuilun suhteen, joka avautui hänen eteensä näissä kahdessa yksinkertaisessa rivissä. Hän rohkeni rukoillen katsoa mieheensä.

      – Ystäväni, mitä aijot tehdä… Pyydän sinua selittämään sen minulle…

      Roubaud toisti lujalla, taipumattomalla äänellä: Kirjoita, kirjoita.

      Katsoen vaimoansa silmiin, ilman vihaa, ilman suuria sanoja, mutta taipumattomuudella, joka nöyryytti ja masensi tämän, lausui hän:

      – Saat nähdä, mitä tulen tekemään… Ja kuulehan: Minä tahdon, että sinä olet osallisena siinä, mitä aijon tehdä. Jos meidän kerran täytyy vetää yhtä köyttä, niin siitä tulee luja side meidän välillemme.

      Hänen sanansa kauhistuttivat Séverineä ja hän vetäytyi takaperin.

      – Ei, ei, minä tahdon tietää… En kirjoita ennen.

      Roubaud ei viitsinyt vastata, vaan tarttui hänen pieneen, hentoon lapsenkäteensä ja puristi sitä rautanyrkissään kuin ruuvipihdissä, niin että se olisi voinut musertua. Tuskan keralla hän puristi tahtonsa Séverinen tahtoon; vaimo kirkasi; kaikki hänessä murskaantui; hän myöntyi, eikä voinut enään ponnistella vastaan. Hän ei saanut mitään tietää, ja hempeässä voimattomuudessaan hän saattoi ainoastaan totella, olipa sitten kysymyksessä kuolema taikka rakkaus.

      Ja kovasti voimiaan ponnistaen hän kirjoitti kivistävällä käsirukallansa.

      – Hyvä on, teit kiltisti, sanoi Roubaud, saatuaan kirjeen. Siivoa nyt täällä hiukkasen… Minä tulen sinua noutamaan.

      Hän oli nyt niin levollinen, solmisi kaulaliinansa peilin edessä, otti hattunsa ja lähti. Séverine kuuli, miten hän sulki oven kaksinkertaisella lukolla ja otti avaimen mukaansa. Tuli yhä pimeämpi. Séverine jäi istumaan ja kuunteli tarkkaavaisuuttaan jännittäen kaikkia ulkoa tulevia ääniä.

      Kun kello oli neljännestä yli kuuden, tulla porhalsi Havreen menevään pikajunaan kuuluva veturi esiin Port de l'Europesta ja kytkettiin junan eteen. Itse junasillan katon alla oli niin ahdasta, että juna seisoi sen ulkopuolella erään laiturin vieressä, joka kapean satamamerkin tavoin ulkoni sysimustaan pimeyteen, missä muutamat kaasulyhdyt radan varrella loistivat kuin talikynttilät. Rankkasade oli äsken laannut ja jättänyt jälkeensä jääkylmän kosteuden.

      Kaikki tämä tuntui joltakin yhtä valtavalta kuin hirvittävältä; se oli läpimärkänä vedestä, siellä täällä veripunaisia tulipilkkuja, epämääräisiä ääriviivoja läpinäkymättömistä ainejoukkioista, yksityisistä vetureista ja vaunuista, junien jäännöksistä, jotka oli jätetty raiteille. Ja tämän varjojen järven syvyydestä kuului hälinää ja kohinaa: jättiläsmäisiä, kuumeisesti läähättäviä hengähdyksiä, vihellyksiä, jotka muistuttivat raiskattujen naisten vihlovia huutoja, etäisiä vaikeroivia torventoitotuksia ja kaiken tämän keskellä lähikatujen melu. Äänekkäästi jaettiin käskyjä yhden vaunun kytkemisestä entisten lisäksi.

      Kahtakymmentä minuuttia yli kuuden Roubaud ja Séverine tulivat. Viimeksimainittu oli sivumennen jättänyt avaimen Victoire eukolle, ja Roubaud jolla oli hattu takaraivolla, ahdisteli häntä ja oli levoton ja kiivas, kuin ainakin herra, joka on saanut varrota rouvaansa. Vaimolla sitävastoin oli tiheä harso silmillä ja hän näytti hyvin epävarmalta ja kuin olisi hän aivan lopen uupunut. Matkustajain jono täytti asemasillan ja he liittyivät siihen ja kulkivat junan vieressä, etsien tyhjää ensimäisen luokan vaunua. Kulkuradalla tuli yhä eloisampaa, asemamiehiä tuli vetäen matkatavaravaunuja, eräs tarkastaja koetti tehdä tilaa suurilukuiselle perheelle, ja merkkilyhty kädessä tarkasti aliratamestari vaunujen yhteenkytkemistä. Roubaud äkkäsi vihdoin tyhjän vaunun, johon hän aikoi käskeä Séverinen nousta, kun hänet huomasi asemapäällikkö Vandorpe, joka käveli ensimäisen kaukoliikenneapulaisensa Dauvergnen kanssa, molemmat kädet selän takana ja katsellen vaunujen yhteenkytkemistä. Tervehdittiin ja pysähdyttiin juttelemaan. Aluksi tuli puhe aliprefektin kanssa sattuneesta asiasta, joka oli päättynyt yleiseksi tyytyväisyydeksi. Sitten pohdittiin erästä Havressa samana aamuna tapahtuneesta onnettomuudesta, josta sähkösanoma oli saapunut: eräässä veturissa, Lisonissa, joka torstaisin ja lauvantaisin kuljetti pikajunaa kuusi ja kolmekymmentä, oli veivitanko katkennut junan juuri saapuessa ratapihalle. Korjauksen takia veturinkuljettaja, Jacques Lantier, joka oli kotoisin samalta paikkakunnalta kuin Roubaud, ja hänen lämmittäjänsä, Pecqueux, Victoire eukon mies, saivat vapautta pariksi päiväksi.

      Séverine odotti vaununoven ulkopuolella, kun taas hänen miehensä näytti hyvin ujostelemattomalta ja huolettomalta keskustellessaan noiden molempain herrain kanssa, jutteli ja nauroi äänekkäästi. Nuori Henri Dauvergne, joka seurasi junaa ylikonduktöörinä, oli tuntenut Séverinen harsosta huolimatta ja äkillisellä liikkeellä vienyt hänet syrjään, niin ett'ei avoinna oleva ovi saanut häntä nyhjätä. Hän pyysi Séverineltä hymyillen ja hyvin kohteliaasti anteeksi ja ilmoitti, että vaunu oli aijottu eräälle yhtiön johtokunnan jäsenelle, joka oli sitä pyytänyt puolta tuntia ennen junan lähtöä. Séverine naurahti hermostuneesti ilman mitään nähtävää syytä ja ylikonduktööri riensi hyvin ihastuneesti takaisin virkatoimiinsa; hän oli näet usein sanonut itselleen, että Séverinestä voisi tulla hyvin miellyttävä rakastajatar.

      Rautatienkello näytti kahtakymmentä seitsemää minuuttia yli kuuden. Vielä puuttui kolme minuuttia. Roubaud, joka asemapäällikön kanssa jutellessaan kaukaa oli pitänyt odotussalin ovia silmällä, läksi nyt aivan äkisti hänen luotaan ja palasi Séverinen luo. Mutta vaunut olivat siirtyneet paikoiltaan ja heidän täytyi kulkea muutamia askeleita päästäkseen tyhjään vaunuun. Hän töykkäsi vaimoansa ja pakotti voimakkaalla kädenpuristuksella hänet nousemaan ylös, kun hän tuskallisesta myöntyväisyydestään huolimatta vaistomaisesti katsoi ympärilleen nähdäkseen, mitä oli tekeillä.

      Eräs matkustaja oli myöhästynyt. Hän kantoi ainoastaan matkahuopaa, oli nostanut suuren sinisen päällystakkinsa leveän kauluksen pystyyn ja painanut pyöreän hattunsa niin alas otsalle, että noiden liekuttavien kaasuliekkien valossa ei kasvoista näkynyt muuta, kuin vähän valkoista partaa. Vaikka matkustaja nähtävästi halusi, ettei häntä nähtäisi, menivät Vandorpe ja Dauvergne lähemmäksi СКАЧАТЬ