Ihmispeto: Siveysromaani. Emile Zola

Чтение книги онлайн.

      – Luuletteko todellakin niin?

      – Kyllä, jos heillä on ollut tieto testamentista, niin onpa se, hitto vieköön, todistus siitä, että he toivoivat meidän isäparkamme kuolevan. Huomatkaa sitäpaitsi, että juuri he viimeksi puhuivat hänen kanssaan. Kaikki tämä tekee asian varsin epäiltäväksi.

      Levottomana ja häiriintyneenä uudessa olettamuksessaan, kääntyi tuomari Bertheen:

      – Entäs te, rouvaseni, luuletteko te vanhan ystävättärenne voineen tehdä sellaisen rikoksen?

      Berthe katsoi mieheensä, ennen kun vastasi. Molempain epämiellyttävä ja kuiva luonne oli niinä kuukausina, mitkä he olivat olleet naimisissa, vaikuttanut keskinäisesti ja käynyt yhä terävämmäksi. He ymmärsivät toisiansa ja mies oli siihen määrään ärsyttänyt hänet Séverineä vastaan, että hän, saadakseen maatilan takaisin, olisi voinut vangituttaa hänet paikalla.

      – Jumalani, sanoi hän vihdoin, henkilö, josta puhutte, osoitti jo nuorena varsin huonoja taipumuksia.

      – Mitenkä niin? Syytättekö häntä siitä, että hän olisi Doinvillessa käyttäytynyt huonosti?

      – Oi, en, en siitä, isäni ei siinä tapauksessa olisi sallinut hänen siellä pysyä.

      Tällä lausunnollaan hän ilmaisi sitä porvarillista tekohäveliäisyyttä, joka ei milloinkaan sallinut itseänsä moitittavan mistään hairahduksesta, ja joka piti kunnianansa olla yksi Rouenin kaikkein hyveellisimmistä, jota kaikki tervehtivät, ja joka kaikkialla otettiin vastaan.

      – Mutta, jatkoi hän, kun on ajattelemattomuudesta ja tuhlaavaisuudesta johtuvia pahoja tapoja… On sanalla sanoen paljon sellaista, jota en ennen olisi uskonut mahdolliseksi, mutta joka nyt näyttää minusta varmalta.

      Denizet teki jälleen kärsimättömyyttä osoittavan liikkeen. Hän ei enään seurannut tätä jälkeä ja jokaista, joka siitä piti kiinni, piti hän vihollisena, joka epäili hänen neronsa erehtymättömyyttä.

      – Täytyy kuitenkin olla olemassa syitä ja todisteita, huudahti hän. Roubaudien kaltaiset ihmiset eivät tapa sellaista miestä kuin teidän isänne oli, saadessaan periä. Ainakin tavattaisiin todistusaiheita heidän innostaan perinnön saamiseen, ja minä löytäisin muita oireita siitä, että he ahnehtivat rahoja ja nautintoja… Ei, se syy ei riitä, täytyy etsiä toinen, ja mitään sellaista ei ole, te ette itse voi sellaista ilmoittaa… Jos katselette itse tosiasioita, niin ettekö voi huomata, että se aineellisesti on mahdotonta?

      Kukaan ei ole nähnyt Roubaud-puolisojen nousevan presidentin vaunuun. Luuleepa eräs virkamies voivansa väittää, että hän näki heidän palaavan vaunuunsa. Ja koska he todellakin Barentiniin saavuttaessa olivat siellä, niin täytyy otaksua heidän menneen omasta vaunustansa presidentin vaunuun, joka oli kolmen vaunun päässä siitä, ja sitten palanneen takaisin, tehden kaiken tämän muutamassa minuutissa, junan kulkiessa suurimmalla nopeudellaan.

      Onko se todenmukaista? Minä olen kysynyt veturinkuljettajilta ja konduktööreiltä, ja kaikki ovat yksin suin selittäneet, että ainoastaan joku, jolla olisi siinä suuri tottumus, voisi omata kylliksi kylmäverisyyttä ja tarmoa tehdäkseen jotakin sellaista. Vaimo ei missään tapauksessa olisi voinut sitä tehdä, ja mies olisi silloin yksinään antautunut sellaiseen vaaraan tappaakseen suojelijan, joka vastikään oli pelastanut heidät pahasta pulasta? Ei, ei se olettamus pidä paikkaansa, täytyy etsiä toiselta taholta…

      Kentiesi on joku, joka on noussut vaunuun Rouenissa ja lähtenyt pois seuraavalla asemalla, ja joka vähää ennen on uhkaillut murhattua…

      – Innossaan joutui hän nyt uuteen järjestelmäänsä ja oli ilmaisemaisillaan liikoja, kun ovi puoliksi avautui ja eräs vahtimestari pisti päänsä sisään. Mutta ennen kun tämä ennätti sanaakaan sanoa, avasi käsineeseen puettu käsi oven kokonaan, ja sisään astui vaaleanverinen, erittäin komeaan surupukuun puettu nainen. Hän oli vielä viidenkymmenen vuotiaana erittäin hyvin säilynyt ja omasi vanhenevan jumalattaren muhkean ja voimakkaan kauneuden.

      – Minä se olen, rakas tuomarini. Suonette minulle anteeksi, että tulen näin myöhään. Mutta tiet ovat huonossa kunnossa, ja Doinvillen ja Rouenin väliset kolme lieuea olivat tänään yhtä pitkät kuin runsaat kuusi.

      Denizet nousi hyvin kohteliaasti ylös.

      – Minä toivon, rouvaseni, että olette ollut hyvissä voimissa sitten viime sunnuntain?

      – Erinomaisissa… Ja minä toivon, että te, hyvä tuomari, olette toipunut siitä peljästyksestä, minkä ajajani teille aiheutti? Hän on kertonut minulle olleensa vähällä kaatua teidän kanssanne paluumatkalla, tuskin kahden kilometrin päässä maatilasta.

      – Joutavia, se oli vain ankara täräys ja minä sitä tuskin muistan…

      Mutta olkaa hyvä ja istuutukaa, ja kuten juuri sanoin rouva de Lachesnayelle, suokaa anteeksi, että vaivaan teitä tällä kauhealla asialla, joka varmaankin on herättävä teissä surua.

      – Niin, Herra Jumala! koska se on välttämätöntä… Hyvää päivää, Berthe! Hyvää päivää Lachesnaye!

      Hän oli rouva Bonnehon, murhatun sisar. Hän suuteli veljensä tytärtä ja puristi hänen miehensä kättä. Rouva Bonnehon oli kolmenkymmenen vuotiaana jäänyt leskeksi eräästä tehtaanomistajasta, joka oli jälkeensäjättänyt hänelle suuren omaisuuden. Mutta hän oli ollut hyvin varakas jo itsestäänkin, kun hän veljensä kera oli omistanut Doinvillen maatilan.