Ihmispeto: Siveysromaani. Emile Zola

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ naudan… Hän tahtoi saada sinut sijoitetuksi johonkin, voidakseen jatkaa. No, sen te luonnollisesti molemmat teitte kernaasti, kun olit siellä vierailemassa? Senkö vuoksi hän otti sinut mukaansa?

      Hän tunnusti jälleen elkeellä.

      – Ja senkö vuoksi hän pyysi sinua mukaansa tälläkin kertaa? Ja tämä sikamaisuus olisi alkanut uudelleen. Eikä siitä tule loppua, ellen minä väännä niskojasi nurin.

      Hän ojensi vapisevat kätensä hänen kaulaansa kohden. Mutta tällä kertaa Séverine teki kapinan.

      – Nyt olet väärässä. Minähän kieltäydyin sinne menemästä. Muista, että sinä tahdoit lähettää minut sinne, ja että se harmitti minua… Näethän, ett'en tahdo jatkaa. Se oli loppunut, loppunut ainiaaksi.

      Roubaud tunsi itsessään, että vaimo puhui totta, mutta se ei tuottanut hänelle mitään lohdutusta. Se, mikä Séverinen ja tuon ihmisen välillä oli tapahtunut, oli auttamatonta, ja hän kärsi kauheasti, kun ei kyennyt tekemään sitä tekemättömäksi. Hellittämättä käsiänsä lähensi hän kasvojansa hänen kasvoihinsa; oli, kuin olisi hän tahtonut vaimonsa pienistä, sinisistä silmistä löytää kaiken, mitä tämä oli tunnustanut.

      – Punaisessa huoneessa Croix-de-Maufrasissa, mutisi hän, juuri kuin tuskallisen näyn valtaamana… Minä tunnen sen, akkuna rautatielle päin, sänky sen kohdalla. Se tapahtui siis siinä huoneessa… Nyt ymmärrän hänen puheensa siitä, että hän antaisi talon sinulle perinnöksi. Olet sen ansainnut. Ei ollut liikaa, että hän vartioitsi sinun rahojasi ja antoi sinulle myötäjäiset. Tuomari, miljoonainomistaja, niin arvossa pidetty, niin sivistynyt, niin korkeassa asemassa oleva. Siitä voi ihan tulla hulluksi. Oliko hän sinun isäsi?

      Séverine nousi nyt vaivalloisesti seisoalleen. Hän työnsi Roubaudin syrjään tavattomalla voimalla siihen nähden, että hän oli niin heikko ja masentunut.

      – Ei, ei, kaikkea näitä tahdot, vaan ei sitä, vastusti hän kiivaasti!.. Lyö minua, tapa minut… Mutta sinä valehtelet, jos sanot niin.

      Roubaud piti yhä hänen kättään omiensa välissä.

      – Tiedätkö jotakin siitä? Sinä epäilet sitä itse ja sentähden tulet niin liikutetuksi.

      Kun Séverine irroitti kätensä, tunsi mies sormuksen, tuon pienen, punatimanttipäällä varustetun kultakäärmeen, joka oli hänen sormessaan. – Roubaud tempasi sen irti ja astui uudessa raivonpuuskassa korollaan sen päälle. Sitten käveli hän ääneti liikutettuna edestakaisin huoneessa. Vaimo oli vaipunut vuoteen laidalle ja tuijotti häneen suurilla silmillään. Syntyi pitkä, kauhea äänettömyys.

      Roubaudin raivo ei tahtonut talttua. Heti kun se näytti alkavan hiukan vähentyä, palasi se suurin, vielä hillitsemättömin lainein, jotka tempasivat hänet huimaten mukaansa, juuri kuin juopumuksessa. Kadottaen kaiken itsensähillitsemiskykynsä, syöksyi hän edestakaisin huoneessa, hurjan intohimon, kaikkien pieksevien tuulenpuuskien heiteltävänä ja ainoastaan tuntien tarvetta saattaa se villipeto rauhoittumaan, joka ulvoi hänen sisimmässään. Tämä oli puhtaasti ruumiillinen, välitön tarve, kostonhimo, joka raivosi hänessä, eikä tulisi jättämään häntä rauhaan, ennen kun hän olisi tyydyttänyt sen.

      Keskeyttämättä kävelemistään, löi hän ohimoonsa ja änkytti tuskaisesti:

      – Mitä pitää minun tekemän?

      Koska hän ei ollut tappanut vaimoansa heti, ei hän sitä nytkään tulisi tekemään. Pelkuruutensa, että antoi hänen elää, katkeroitti häntä vielä enemmän, sillä se oli pelkurimaista. Hän oli jättänyt hänet kuristamatta sen vuoksi, että vielä oli heikko tuon lutkan suhteen. Mutta siihen hän ei voinut mukautua, että pitäisi hänet edelleen luonansa. Ajaisiko hän siis Séverinen pois, heittäisikö hänet kadulle, olisiko milloinkaan enään tapaamatta häntä? Hänet valtasi jälleen tuska ja inho, kun hän tunsi, ett'ei tulisi tekemään edes sitä. Mitä oli siis tehtävissä? Hän ei siis voinut muuta, kuin tyytyä inhoonsa ja ottaa hänet mukaansa kotiin Havreen ja jatkaa tyyntä yhdyselämäänsä hänen kanssaan, niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ei, ei! Mieluummin kuolema, kuolema molemmille, nyt heti! Viheliäisyytensä valtasi hänet niin syvästi, että hän raivoissaan huusi vieläkin äänekkäämmin:

      – Mitä pitää minun tekemän?

      Séverine, joka yhä istui vuoteella, seurasi häntä suurin, ihmettelevin silmin. Tuolla tyynellä, toverillisella mieltymyksellä, jota hän tunsi miestään kohtaan, hän jo tunsi säälivänsä hänen määrätöntä tuskaansa. Hän olisi antanut anteeksi hänen raakuutensa ja lyöntinsä, ellei häntä olisi niin hämmästyttänyt tämä miehen hurja tunteidenpurkaus, eikä hän ollut vielä tointunut tästä hämmästyksestä. Hän, joka vastustelematta ja oppivaisna oli varsin nuorena mukautunut ukon mielitekoon ja myöhemmin antanut sioittaa itsensä, ainoastaan saadakseen asiat järjestykseen, ei voinut käsittää tuollaisia mustasukkaisuuden purkauksia vanhojen hairahdusten takia, joita hän vielä lisäksi katui. Hänessä oli aistillisuus tuskin herännyt ja puoleksi asioita tietämättä sekä kaikesta huolimatta viattomana ja kilttinä tyttönä katsoi hän mieheensä, kun tämä raivoissaan kulki edestakaisin, samalla tapaa kuin olisi hän katsellut sutta ja jonkin muun laatuista eläintä. Mikä häntä vaivasi? Eivätpä monet olisi noin kovin suuttuneet niin vähästä. Eniten häntä peljästytti tunne siitä, että villipeto, jonka olemassaoloa hän kuluneiden kolmen vuoden aikana oli epäillyt sen kumean karjunnan perusteella, nyt oli päässyt valloilleen, raivoisana ja puremaan valmiina. Mitä olisi hänen sanottava onnettomuuden ehkäisemiseksi?

      Joka kerta kun Roubaud kääntyi ympäri, tuli hän lähelle vaimoansa. Kun hän nyt tuli jälleen, rohkaisi Séverine mielensä ja puhutteli häntä.

      – Ystäväni, kuulehan…

      Mutta hän ei kuunnellut hänen puhettansa, vaan läksi huoneen toiseen päähän, kuin myrskyn ajelema oljenkorsi.

      – Mitä pitää minun tekemään? Mitä pitää minun tekemän?

      Séverine tarttui vihdoin hänen ranteeseensa ja pysäytti hänet hetkiseksi.

      – Ystäväni, minähän kieltäydyin matkustamasta sinne… En olisi enää milloinkaan matkustanut sinne! En milloinkaan! En koskaan enää… Sinua yksin minä rakastan. Hän rupesi hyväilemään, veti Roubaudin luokseen ja kohotti huulensa, jotta tämä suutelisi häntä. Mutta vaivuttuaan hänen viereensä työnsi mies hänet pois luotansa, tehden kauhua ilmaisevan liikkeen.

      – Kas niin vaan, nyt sinä olet myöntyväinen… Äsken olin sinusta vastenmielinen… Ja nyt. Koetat uudelleen saada minut valtaasi, saada minut oikein sidotuksi… Mutta minä tunnen, kuinka se myrkyttäisi vereni.

      Häntä pöyristytti tuo houkutteleva ajatus heittäytyä Séverinen syliin, ja sielun synkästä yöstä ja hänen verta vuotavasta, saastuneesta mieliteostansa nousi luulo kuoleman välttämättömyydestä.

      – Ellen tahdo kuolla siitä, että edelleen eläisin yhdessä sinun kanssasi, täytyy minun sitä ennen tappaa tuo toinen… Minun täytyy se tehdä. Minun täytyy ottaa hänet hengiltä.

      Nousten seisalleen toisteli hän tätä äänekkäästi, kuin olisi tämä päätös antanut hänelle takaisin rauhan. Ääneti ja hiljaa meni hän pöydän luo ja katseli veistä, joka oli siinä avattuna. Hän pani sen koneentapaisesti kiinni ja pisti taskuunsa. Heiluttaen käsivarsiansa ja katsellen kauvas avaruuteen seisoi hän samassa paikassa ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen otsaansa ilmestyi kaksi suurta ryppyä, mitkä synnytti СКАЧАТЬ