Название: Ihmispeto: Siveysromaani
Автор: Emile Zola
Издательство: Public Domain
Жанр: Зарубежная классика
isbn:
isbn:
Olipa toisakseen etsitty niitäkin matkustajia, jotka tulivat Pariisista samassa vaunussa kuin Roubauditkin. Tuo paksu pariskunta, joka oli tullut viime hetkellä, oli muuan porvariperhe Petit-Couronnesta ja oli selittänyt, että koska he heti olivat uneen vaipuneet, eivät he voineet sanoa mitään, ja mitä tuli siihen tummahiveiseen naiseen, joka istui hiljaa eräässä nurkassa, niin oli hän kadonnut kuin varjo ja häntä oli mahdoton löytää.
Sitäpaitsi oli lopuksi kuulusteltu muita todistajia, jotka saattoivat todistaa ne henkilöt samoiksi, jotka samana iltana olivat astuneet pois Barentinissa, koska murhaajan siellä olisi pitänyt lähteä junasta. Oli laskettu piletit ja onnistuttu saamaan selko kaikista matkustajista, paitsi yhdestä ainoasta, juuri eräästä suuresta, karkeatekoisesta miehestä, jonka pää oli kääritty siniseen nenäliinaan, ja joka muutamien ilmoituksen mukaan oli puettu päällystakkiin, toisten tiedonannon mukaan puseroon. Ainoastaan tätä unen tavoin kadonnutta koskevia asiapapereja oli kokoelmassa kolmesataa kymmenen, mutta jotka aikaansaivat ainoastaan mitä suurinta hämmennystä, koska jokaisen todistuksen tässä kokoelmassa kumosi joku toinen.
Lisäksi tuli joukko liitteitä:
Pöytäkirja, minkä oli laatinut se notario, joka oli seurannut keisarillista prokuraattoria ja tutkintotuomaria rikospaikalle; se sisälsi tarkan kuvauksen siitä paikasta radan varrella, mistä murhattu tavattiin, ruumiin asennosta, puvusta sekä niistä taskuissa olleista esineistä, joiden avulla ruumis tunnettiin.
Lisäksi pöytäkirja, jonka myös mukana seurannut lääkäri oli tehnyt; tässä oli tieteellisin sanoin seikkaperäisesti tehty selkoa kurkkuun pistetystä haavasta, mikä oli ainoa haava, inhoittava pisto, joka oli tehty jollakin teräaseella, epäilemättä veitsellä.
Sitäpaitsi oli useita muita pöytäkirjoja ja asiapapereja ruumiin kuljettamisesta Rouenin ruumishuoneesta ja ajasta, mikä sitä oli siellä säilytetty, kunnes merkillisen nopea mädäntyminen oli pakoittanut viranomaiset luovuttamaan sen perheelle.
Mutta koko tässä uudessa paperikasassa oli ainoastaan pari tärkeätä asianhaaraa.
Ensinnäkin se, että murhatun taskuista ei oltu löydetty kelloa eikä pientä lompakkoa, jonka piti sisältäneen kymmenen tuhannen frangin seteliä, minkä summan presidentti Grandmorin oli velkaa sisarelleen, rouva Bonnehonille, ja jonka tämä odotti saavansa. Tästä olisi siis voinut uskoa, että murha oli tehty varastamisen aikomuksessa, ellei toisakseen suuri hohtokivisormus olisi ollut paikoillaan kädessä. Tämä oli jälleen antanut aihetta koko jonoon arveluita. Onnettomuudeksi ei tiedetty pankkisetelien numeroita, mutta kello oli hyvin tunnettu: se oli suuri remontoaarikello, jonka kuoressa päälläpäin oli presidentin kaksi alkukirjainta ja sisäpuolella valmistusnumero 2,156.
Ase, veitsi, jota murhaaja oli käyttänyt, oli vihdoin antanut aihetta laajoihin tutkimuksiin pitkin rataa, sen varrella olevissa pensastoissa, kaikkialla, minne se oli saatettu heittää. Mutta nämä tutkimukset olivat olleet turhat, murhaaja oli luultavasti kätkenyt veitsen samaan paikkaan, mihin setelit ja kellonkin.
Ainoa, mikä löydettiin sadan metrin päästä Barentinin asemalta, oli murhatun matkahuopa, joka asiaan kuuluvana esineenä oli jätetty sinne. Se olikin todistuskappalten joukossa.
Kun de Lachesnaye-puolisot astuivat huoneeseen, seisoi herra Denizet kirjoituspöytänsä ääressä ja luki taasen ensimmäisistä kuulustelupöytäkirjoista yhden, jonka hänen notarionsa vastikään oli ottanut esille. Herra Denizet oli pieni jotensakin voimakasrakenteinen henkilö, sileäksi ajeltu ja harmaantunut. Nuo täyteläiset posket, neliskulmainen leuka ja leveä nenä olivat kalpeat ja liikkumattomat, ja tämän vaikutusta lisäsivät vielä enemmän raskaat silmäluomet, jotka puoliksi peittivät noita suuria, kirkkaita silmiä. Mutta kaikki se terävä-älyisyys, kaikki se taitavuus, minkä hän luuli omaavansa, oli paennut suuhun. Hänellä oli näyttelijän erittäin eloisa suu, ja se muodostui varsin pieneksi ja kapeaksi, milloin hänen oli näytettävä oikein viekkaalta. Mutta hänen viekkautensa oli usein hänelle vahingoksi, hän oli liian terävä-älyinen, hän oli liian paljon piilosilla yksinkertaisen, teeskentelemättömän totuuden kanssa. Hän oli näet mielessänsä muodostanut ihanteen ammatistansa ja piti itseänsä jonkinlaisena siveysopillisena haavalääkärinä, joka oli erinomaisen nerokas ja sisällisellä tarkkanäköisyydellä varustettu. Mutta muuten ei hän ollutkaan tyhmä.
Hän käyttäytyi heti rakastettavasti rouva de Lachesnayea kohtaan, sillä hänessä oli vielä jäljellä jotakin siitä hienosta virkamiehestä, joka seurusteli Rouenin ja sen ympäristöjen parhaissa seurapiireissä.
– Olkaa hyvä ja istukaa, rouvaseni.
Hän työnsi itse esiin tuolin tuolle nuorelle, surupukuiselle rouvalle, joka oli pieni, hento valkoverikki, terävä ja epämiellyttävä ulkomuodoltansa. Mutta herra de Lachesnayea kohtaan, joka myös oli vaaleaverevä ja hoikka, oli hän ainoastaan kohtelias, jopa hiukan mahtavakin. Tämä, joka appensa vaikutuksesta ja niiden palvelusten perusteella, joita hänen isänsä, myös virkamies, aikoinaan oli tehnyt eri toimituskunnissa, oli jo kolmenkymmenen kuuden vuotiaana päässyt apellatsioonituomio-istuimen jäseneksi ja saanut kunniamerkin, edusti näet Denizetin mielestä eteenpäintyönnettyjä, varakkaita keskinkertaisia kykyjä, jotka sukuyhteyksiensä ja omaisuutensa perusteella voivat odottaa nopeata ylenemistä, kun taas hänen itsensä, köyhä ja suojelijaa vailla kun oli, täytyi armon-anojana alati notkistaa selkäänsä ylentymisen yhtämittaa taaksepäin vierivän kiven alla. Hänellä ei sen vuoksi lainkaan ollut vastenmielistä virkahuoneessaan antaa toisen tuntea kaikkivaltaansa, tuota rajatonta valtaa, mikä hänellä oli muiden vapauden suhteen, niin että hän yhdellä sanalla saattoi muuttaa todistajan pidätetyksi ja, jos sitä halusi toimittaa tämän heti paikalla vankilaan.
– Suonette minulle anteeksi, rouvaseni, että vaivaan teitä tällä surullisella asialla. Mutta minä tiedän teidän toivovan yhtä hartaasti kuin minäkin, että selvyyttä saataisiin, ja että rikoksellinen saisi sovittaa rikoksensa.
Sitten kun hän merkinannolla oli huomauttanut notariota, suurta, keltahipiäistä, luisevarakenteista miestä, alkoi kuulustelu.
Mutta jo ensimmäisiä kysymyksiä tehtäessä rouva de Lachesnayelle, koetti mies, joka oli istuutunut huomatessaan, ett'ei viitsitty käskeä häntä sitä tekemään, vastata hänen puolestaan. Hän purki kaiken katkeruutensa appi-ukon testamentin johdosta.
Mitä oli ajateltava kaikista näistä lukuisista, melkoisista lahjoituksista, jotka nousivat lähes puoleen koko omaisuudesta, mikä teki kolme miljoonaa seitsemänsataa tuhatta frangia! Ja ne oli annettu henkilöille, joita suurimmaksi osaksi ei tunnettu, kaikkiin mahdollisiin yhteiskuntaluokkiin kuuluville naisille. Olipa näiden joukossa eräs pieni orvokkien myyjätärkin Rue du Rocherin portilta. Oli mahdoton tyytyä sellaiseen, ja hän odotti ainoastaan tutkimuksen päättymistä ottaakseen selkoa siitä, eikö olisi olemassa mitään keinoa saada tuo mieletön testamentti kumotuksi.
Sillä aikaa kun hän hammasta purren purki murhettansa ja näytti, miten tyhmä, maalaismaisen itsepintainen ja paatuneen ahne hän oli, katseli herra Denizet häntä suurilla, puoliavoimilla silmillään, ja hänen hieno suunsa ilmaisi sekä kateutta että halveksimista tuota kykenemätöntä raukkaa kohtaan, joka ei ollut tyytyväinen kahteen miljoonaan, ja jonka hän epäilemättä jonakin kauniina päivänä näkisi näiden rahojen vuoksi puettuna korkeimman tuomiovallan purppuraan.
– Luulen, että tekisitte siinä tyhmästi, sanoi hän lopuksi. Testamentti voidaan kumota ainoastaan, jos kokonaissumma nousee puolen omaisuuden yli, miten nyt ei ole laita.
Hän kääntyi sitten notarionsa puoleen ja sanoi:
– Minä СКАЧАТЬ