Talismani. Вальтер Скотт

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ jolla Leijonasydän oli toivonut tekevänsä voitollisen retken Jerusalemiin – hanke joka luultavasti olisi onnistunut, ellei toisten siihen osaaottavain kristittyjen ruhtinasten kateus olisi hänen aikeillensa ollut esteenä; sillä heitä loukkasi englantilaisen hallitsian hillitsemätön ylpeys ja Richardin peittämätön ylenkatse veljiänsä toisia hallitsioita kohtaan, jotka vaikka arvossa hänen vertaisiansa, kumminkin uljuudessa, pelkäämättömyydessä ja sotaisissa avuissa olivat häntä halvemmat. Tuommoinen epäsopu, etenkin Richardin ja Franskan kuninkaan Philipin välillä, aikaansai riitoja ja esteitä, jotka lamauttivat kaikkia tuon urhoollisen, vaan kiivasluontoisen Richardin esittämiä tehollisia toimia, sillä välin kuin ristinsotilasten rivit yhä harvenivat, ei ainoastaan yksityisten henkilöiden, vaan kokonaisten joukkojen eroamisen kautta, jotka läänitysherrainsa komennossa luopuivat taistelusta, jonka eivät toivoneet voitolla päättyvän.

      Niinkuin saattoi odottaa, vaikutti ilmanalakin haitallisesti pohjoismaiden sotilaisiin, ja sitä suuremmassa määrässä kuin ristiretkeiliäin irstas elämä, niin sopimaton niille perusaatteille ja tarkotuksille, jotka olivat heitä pakottaneet aseisiin tarttumaan, teki heidät huokeaksi saaliiksi polttavan helteen ja kylmän kasteen vahingollisille vaikutuksille. Siihen alakuloisuuteen, joka oli näitten tappioiden seurauksena, tuli lisäksi se, jonka vihollisten miekka teki. Saladin, jonka nimi loistaa ensimäisenä Itämaitten historiassa, oli omasta onnettomasta kokemuksesta oppinut että hänen keveästi varustetut joukkonsa eivät suljetussa tappelussa voineet kestää teräkseen puetettuja frankeja vastaan, sekä samalla tullut huomaamaan ja pelkäämään vastustajansa Richardin uskaliasta luonnetta. Mutta jos hänen väkensä useamman kuin yhden kerran joutuivat suureen tappioon, hankki hänelle hänen sotavoimainsa enemmyys voiton niissä vähemmissä kahakoissa, joita ristiretkeiliät usein eivät voineet välttää, ja samassa määrässä kuin hänen päällekarkaajansa armeija hupeni, tulivat sulttanin toimet tässä pikku sodassa yhä lukuisemmiksi ja rohkeammiksi. Ristiretkeläisten leiriä kierteli ja melkein piiritti suurilukuiset joukot keveätä ratsuväkeä, joita helposti kuin ampiaisparvia saattoi kuoliaaksi kouristaa, kun niihin kerta pääsi käsiksi, vaan jotka olivat varustetut siivillä, paetakseen väkevämpää voimaa, ja okailla pistelläkseen. Alituisia otteluita tapahtui etuvahtein luona ja muonaretkillä, joissa moni kallis henki menetettiin, ilman vastaavaa hyötyä; transportteja siepattiin ja yhdistyksiä katkaistiin. Ristiretkeiliäin täytyi hankkia itselleen elatuksensa hengen uhalla, ja yhtävähän kuin ennenmuinoin voitiin Bethlehemin lähteestä saada sitä vettä, jota kuningas David, yksi maan entisistä hallitsioista himosi, yhtä vähän sitä nyt saatiin ilman verenvuodatuksetta.

      Voimallisena vastapainona näille vastuksille oli kyllä Richard kuninkaan järkähtämätön lujamielisyys ja väsymätön toimeliaisuus. Alati ratsunsa seljässä muutamain parhaimpain ritariensa kanssa, valmiina rientämään jokaiseen paikkaan, mistä vaara uhkasi, hän usein ei ainoastaan tuonut odottamattoman avun kristityille, vaan hajottikin uskottomat, vaikka he olivat aivan varmat voitostaan. Mutta ei Leijonasydämenkään rautaruumis voinut ilman haitatta kärsiä epäterveellisen ilmanalan vaihetuksia ja sen ohessa alituisia ruumiin- ja sielunponnistuksia. Hän sairastui senlaiseen hivuttamaan kuumeeseen, joka Aasiassa liikkuu, ja joutui, kaikella suurella voimallansa ja vieläki suuremmalla rohkeudellansa, kykenemättömäksi ensin nousemaan hevosen selkään ja sitten olemaan niissä sotaneuvotteluissa läsnä, joita ristiretkeiliät aika tavasta pitivät. Vaikea oli päättää, jos tämä pakollinen joutilaisuus tuli englantilaiselle hallitsialle enemmän harmittavaksi tai helpommaksi sen kautta, että ristiretkeiliät päättivät sopia kolmenkymmenen päivän aselevosta sulttani Saladinin kanssa; jos häntä yhdeltä puolen suututti se viivästys, minkä tämä aikaansai suuren hankkeen edistymisessä, lohdutti häntä toiselta puolen vakuutus, että hänen sotakumppaninsa eivät niittäneet mitään laakereita, hänen toimetonna sairasvuoteella maatessaan.

      Mutta mitä Leijonasydän vähimmin saattoi kärsiä, oli se yleinen toimettomuus, joka ristiretkeiliäin leirissä alkoi näyttäytyä, niin pian kuin hänen sairautensa muuttui arveluttavammaksi, ja niistä tiedoista, jotka hän tykönään olevilta miltei vasten heidän tahtoaan sai, hän havaitsi, että sotaväen toiveet olivat alenneet samassa määrässä kuin hänen sairautensa yltyi, ja että välirauhaa täytettiin, ei armeijan lisäämiseksi, sen masentuneen rohkeuden elähyttämiseksi, sen vallotushimon kiihdyttämiseksi ja sen valmistamiseksi äkilliseen ja uskaliaaseen marssiin pyhää kaupunkia vastaan, joka oli sotaretken maali, vaan heikenneen armeijan leirin vahvistamiseksi kaivantohaudoilla, paalutuksilla ja muilla linnotuskeinoilla, ikäänkuin olisi valmistettu itseään sodan uudestaan syttyessä pikemmin torjumaan mahtavan vihollisen päällekarkausta, kuin asettumaan vallottajan ja ahdistajan ylpeään asemaan.

      Tuo englantilainen kuningas joutui näistä ilmotuksista raivoon, aivan kuin vangittu leijona, joka häkkinsä rautakalterein välitse näkee saaliinsa. Luonnosta kiivas ja tuima kulutti häntä hänen oma kiukkunsa. Hänen palveliansa pelkäsivät häntä ja lääkärit eivät hänen suhteen uskaltaneet harjottaa sitä valtaa, jota tohtorin välttämättä täytyy potilaan suhteen käyttää, voidaksensa hänelle olla hyödyksi. Ainoastaan yksi uskollinen paroni, joka kenties omansa ja hallitsiansa luonteen yhtämukaisuuden tähden oli häneen luopumattomasti kiintynyt, rohkeni asettua jalopeuran ja hänen vihansa väliin, ja hillitsi tyynesti, mutta vakavasti, tuota vaarallista potilasta, johon toimeen ei yksikään muu olisi uskaltanut ryhtyä, ja johon Thomas de Multon ainoastaan sen tähden pystyi, että hän piti kuninkaansa henkeä ja kunniaa suuremmassa arvossa kuin sitä suosioa, jonka hän saattoi menettää, ja sitä vaaraa, johon hän saattoi joutua, noin vallatonta ja mielipahassaan peljättävää sairaista hoitaessaan.

      Sir Thomas oli Gilslandin herra Cumberlannissa, ja tällä aikakaudella, jolloin liikanimet ja arvonimitykset eivät niin kiinteästi liittyneet henkilöihin kuin nykyään, kutsuivat normannit häntä lord de Vaux'ksi ja saksilaiset, jotka pitivät kiinni vanhasta kielestään ja ylpeilivät siitä saksilaisesta verestä, joka juoksi kuulusan soturin suonissa, nimittivät häntä englannin kielellä Tuomaaksi eli tuttavammin Thom of the Gills, s. o. Kaitaisten Laaksojen herraksi, joista hänen laajat tiluksensa olivat saaneet hyvin tunnetun nimensä.

      Tämä paroni oli ottanut osaa lähes kaikkiin niihin sotiin, joita oli käyty Englannin ja Skotlannin välillä, ja myöski niihin moninaisiin sisällisiin riitoihin, jotka siihen aikaan rasittivat viimemainittua maata, ja oli kaikissa kunnostanut itseään niin hyvin sotaisen taidon kuin oman urhoollisuuden kautta. Hän oli muissa suhteissa raaka sotilas, suora ja huolimaton tavoissaan setä hiljaluontoinen, melkeinpä tyly käytöksessään, eikä, ainakaan siltä kuin päältäpäin näytti, vaatinut että häntä pidettäisiin valtio- eli hovimiehenä.

      Vaan ne, jotta luulivat saattavansa katsella tarkemmin ihmisten luonteisiin, väittivät kuitenkin, että lord de Vaux oli yhtä viekas ja kunnianhimoinen, kuin julkea ja rohkea, ja arvelivat, että kun hän mukaantui kuninkaan omaan suoraan ja pelkäämättömään mielenlaatuun, hän silloin ainakin jossakin määrin tahtoi saavuttaa hänen suosioansa ja tyydyttää omaa syvään kätkeytyvää kunnianhimoansa. Mutta kukaan ei huolinut hänen aikeitaan vastustella, jos hänellä todella semmoisia oli, kilpailemalla hänen kanssa siinä vaarallisessa tehtävässä, jota tarttuvaksi sanottua tautia sairastavan potilaan jokapäiväinen palveleminen tuotti, etenkin kun tämä sairas oli Leijonasydän, jota tappelusta estetyn sotilaan ja vallanpidosta erotetun kuninkaan raivosa kärsimättömyys tuskastutti; ja halvat sotamiehet, ainakin englantilaisessa armeijassa, olivat ylipäätäin siitä ajatuksesta, että de Vaux hoiti kuningastaan kuin kumppali kumppalinsa, jokapäiväisiin vaaroihin osaa ottaneitten välillä solmitun sotilasystävyyden koko rehellisyydellä ja vilpittömällä ujostelemattomuudella.

      Muutaman lämpimän syrialaisen päivän iltapuolella Richard makasi tautivuoteellaan, joka hänen sielulleen oli yhtä inhottava kuin itse tauti hänen ruumiilleen ilkeä. Hänen kirkkaat siniset silmänsä, jotka aina säteilivät kummastuttavalla loistolla ja tulella, olivat nyt kuumeesta ja sielun levottomuudesta tulleet vielä kirkkaammiksi ja säihkyivät hänen kiharain ja leikkaamattomain, keltaisten hivusten alta yhtä äkillisesti СКАЧАТЬ