Talismani. Вальтер Скотт

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ holvista, josta nämät ilmiöt ylenivät, ja vaimonpuoli, ruumiinrakennuksen ja ulkomuodon suhteen aivan edellisen kaltainen, joka hitaasti kohosi laattian alta. Hänenki pukimensa oli punaisesta kullalla kirjaillusta silkkivaatteesta, eriskummaisesti leikkailtu ja laskettu, niinkuin hän olisi kuulunut johonkin ilveiliä- eli silmänkääntäjäjoukkoon, ja yhtä huolellisesti kuin edeltätuliansa valaisi hänkin kasvojaan ja koko ruumistaan, jonka inhottavaisuus ei näyttänyt vähemmältä kuin miehen. Vaan kaiken tämän kamalan ulkonäön ohessa löytyi kuitenkin molempain kasvoissa jotain, joka suurimmassa määrässä ilmaisi sukkelaa ja terävää ymmärrystä. Tämä tuli heidän kirkkaista silmistään, jotka syvistä kuopistaan mustain, tuuheain kulmakarvain alta säihkyivät erinomaisella loistolla, joka, samoin kuin kiilto sammakon silmässä, jossakin määrin näkyi korvaavan heidän kasvojensa ja vartaloittensa kauheaa rumuutta.

      Sir Kenneth seisoi ikäänkuin lumottuna sillä välin, kuin tämä armas parikunta, vieritysten kulkien ympäri kappelia, näytti palveliain tavoin askaroivan sen laasemisessa; mutta kun he vain käyttivät toista kättä, ei lattialla ollut suurta hyötyä heidän työstään, jota he toimittivat kaikenlaisilla heidän eriskummalliselle ulkomuodolle täydellisesti sopivilla ilveillä ja tempuilla. Kun he toimituksessaan lähenivät ritaria, he herkesivät luutiaan käyttämästä ja asettuen aivan sir Kennethin eteen, näyttivät taas verkalleen lampuilla päällensä, ikäänkuin salliaksensa hänen tarkasti tutkia heidän läheltä katsoessa ei suinkaan kauniimpia kasvojansa ja havaita sitä erinomaista vilkkautta ja voimaa, jolla heidän mustat, säihkyvät silmänsä heijastivat lampun valoa. He näyttivät senjälkeen molemmilla lampuilla ritarin päälle, ja tarkkaan häntä silmäiltyään, kääntyivät toisiansa kohti ja purskahtivat naurunhohotukseen, joka kajahti hänen korvissaan. Tämä ääni oli niin kamala, että väristys puistutti sir Kennethiä ja hän pyysi heitä Jumalan nimessä sanomaan hänelle, ketä he olivat, jotka noin hulluilla käytöksillä ja jumalattomilla huudoilla häväisivät tätä pyhää paikkaa.

      "Minä olen kääpiö Nectabanus", sanoi rujukuvainen mies äänellä, joka soveltui hänen vartaloonsa ja joka enemmän muistutti yölepakon huudosta kuin päivillä kuuluvaa ääntä.

      "Ja minä olen Genevra, hänen rouvansa ja lemmikkinsä", vastasi vaimonpuoli kimeällä ja sentähden vielä hirveimmällä äänellä, kun hänen kumppalinsa.

      "Mitä te täällä teette?" kysyi ritari uudestaan, tuskin vieläkään vakuutettuna siitä, että edessään näki ihmisolennoita.

      "Minä", vastasi mies suurella teeskennetyllä juhlallisuudella ja arvolla, "olen kahdestoista Imami – minä olen Mahomet Mohadi, oikeauskoisten johdattaja ja edelläkäviä. Minua ja seuruettani varten seisoo satamäärä hevosia satuloittuna pyhässä kaupungissa, ja sama määrä pelastuksen kaupungissa. Minä olen se jonka tulee todistaa, ja tämä vaimonpuoli on yksi sulottareistani".

      "Sinä valehtelet!" keskeytti nainen vielä kimeämmällä äänellä, kun hänen oli; "minä en ole sulottariasi, ja sinä et ole mikään uskoton heittiö kuin tuo Mahomet, josta puhut. Kirous hänen arkkunsa yli! – Minä sanon sinulle, sinä Issaskarin aasi, että sinä olet Arthur, Britannian kuningas; jonka velhottaret salaa veivät Avalonin taistelutantereelta, ja minä olen se kauneudestaan kuuluisa Genevra".

      "Vaan totta puhuaksemme, jalo herra", sanoi mies, "olemme onnettomia, ruhtinaallisia henkilöitä, jotka Jerusalemin kuninkaan Guyn suojeluksen alaisina elimme, kunnes uskottomat ilkiöt ajoivat hänen pois omasta pesästään – taivahan salamat heidät kuluttakoot!"

      "Hiljaa!" käski ääni sieltä päin mistä ritari oli tullut sisään, "hiljaa, mielettömät, ja pois täältä! Tehtävänne on loppunut."

      Kääpiöt tuskin ennättivät tämän käskyn kuulla, ennenkuin he toisilleen sipisivät ymmärtämättömällä kähisevällä kielellä, ja yhtäkkiä sammuttivat lamppunsa sekä jättivät ritarin syvään pimeyteen, jota kohta seurasi sen sopivin kumppali, täydellinen hiljaisuus, niin pian kuin poismeniäin askelten ääni oli herjennyt kuulumasta.

      Ritari tunsi hoivan mielessään noitten onnettomain olentojen mentyä. Heidän puheesta, käytöksestä ja ulkonäöstä hänen täytyi päättää, että he kuuluivat niihin viheliäisiin ihmisolentoihin, joita rumuus ja heikkojärkisyys tuomitsivat joutilaisiksi lisäkaluiksi aatelisperheisiin, missä heidän muotonsa ja hulluutensa olivat huvituksen aineena koko talonväelle. Skottilaista ritaria, joka ei missään suhteessa ollut aikakauden käsitteistä ja tavoista korkeammalle kohonnut, olisi näitten ihmisparkain maskeradi kussaki muussa tilassa ehkä hyvinki huvittanut, vaan nyt heidän höpinänsä ja hullut liikkeensä häiritsivät hänen syviä, hurskaita mietteitänsä, niin että hän todella ilostui heidän poismenostansa.

      Muutama hetki senjälkeen aukeni hitaasti se ovi, jonka kautta hän oli tullut, ja kun se jäi raolleen, huomasi hän heikon, kynnykselle asetetusta lampusta lähtevän valon. Sen himmeässä liehahtelevassa loistossa hän erotti mustan haamun, joka oli kyyryllänsä oven ulkopuolella, ja kun ritari kävi likemmäksi, tunsi hän tuossa haahmossa erakon, maaten pitkänään samassa nöyrässä asemassa, jossa hän viimein oli hänen nähnyt ja jossa hän epäilemättä oli pysynyt koko sinä aikana, kuin hänen vieraansa oli ollut kappelissa.

      "Kaikki on ohitse", sanoi erakko, kuullessaan ritarin lähestyvän, "ja suurimman syntisen maan päällä, sekä sen, joka saa pitää itseänsä onnellisimpana ja enin kunnioitettuna koko ihmiskunnassa, täytyy nyt tästä huoneesta lähteä. Ota lamppu ja taluta minua portaita alas; sillä en saa silmiäni aukaista valolle, ennenkuin olen kaukana tästä pyhästä paikasta".

      Skottilainen ritari totteli ääneti; sillä hänen näkemisistään syntynyt juhlallinen, miltei riemastunut tunne oli tukeuttanut itse uteliaisuuden; ja jotenkin tarkasti hän talutti erakkoa niiden monien salakäytävien ja porrasten kautta, joita he noustessaan olivat kulkeneet, kunnes he viimein saapuivat erakon luolan ulkohuoneeseen.

      "Kuolemaan tuomittu pahantekiä on taasen vankeuskomerossaan, säästetty yhdestä surkeasta päivästä toiseen, kunnes hänen hirmuinen tuomarinsa vihdoin käskee panna hänen hyvin ansaitun tuomionsa täytäntöön".

      Nämät sanat sanoessaan erakko riisui hunnun pois, joka oli ollut hänen päänsä ympäri kääritty, ja katseli sitä syvällä hillityllä huokauksella; ja niin pian kuin hän oli sen pannut takaisin siihen piilopaikkaan, josta hän sen skotlantilaisella oli otattanut, sanoi hän kiivaasti ja ankarasti seuraajalleen: "pois, pois – levolle, levolle! Nukkukaa te – te saatte nukkua – minä en saata enkä saa".

      Kunnioittaen sitä syvää mielenliikutusta, jolla tämä lausuttiin, meni ritari sisempään huoneeseen; vaan kuin hän mennessään silmäili taaksepäin, näki hän erakon hurjalla kiireellä riisuvan karvaisen takkinsa yltään ja paljastavan hartiansa, ja ennenkuin hän ennätti sulkea sen hataran oven, joka erotti luolan molemmat osastot, kuuli hän ruoskan lyömiä ja katumusharjottajan voivotuksia sen kovan kurituksen tähden, jota hän itselleen saattoi. Kylmä väristys puistutti ritaria, kun hän mietiskeli, että mahtoi olla törkeä synti ja kovat omantunnonvaivat, joita näin ankara kuritus nähtävästi ei voineet poispyyhkiä eli lievittää. Hän luki hartaasti rukouksensa, heittäysi kovalle vuoteelleen, silmäili hätäisesti yhä nukkuvaa mahomettilaista ja vaipui, päivän ja yön vaihtelevista kohtauksista uupuneena, rauhallisesti ja levollisesti kuin lapsi uneen. Aamulla noustuaan hän erakon kera piti useita neuvotteluita tarkoista asioista, jotka pakottivat häntä luolassa viipymään vielä kaksi päivää, joina hän oli niin tarkka hartautensa harjotuksissa, kuin pyhissävaeltajan tulee olla; vaan hänelle ei enään suotu tilaisuutta pääsemään kappeliin, jossa hän oli nähnyt niin kummallista seikkoja.

      Kuudes luku

      Uus' näkymö – ja torvet kaikukoon,

      Kun СКАЧАТЬ