Talismani. Вальтер Скотт

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ jolla ei ollut konkareita eikä kalliita vaatteuksia antaa hänelle omistetun kunnian palkinnoksi.

      Ne hetket, jolloin hän kuunteli rakastajansa kiitosta, tulivat vähitellen yhä mieluisemmiksi korkeasukuiselle Edithille, koska ne olivat vaihetuksena niissä imarruksissa, joihin hänen korvansa oli kyllästynyt, ja antoivat hänelle aihetta salaisiin miettimisiin, joitten esineeksi ritari, yleisen ajatuksen mukaan, näytti paremmin ansaitsevan tulla, kuin ne jotka olivat häntä etevämmät arvossa ja rikkauksissa. Kun hänen huomionsa alituisesti, vaikka varovasti, kiintyi sir Kennethiin, vakaantui hän yhä enemmän ja enemmän ritarin persoonallisista tunteista häntä kohtaan, samoin kuin hän omassa mielessään yhä enemmän varmistui siitä, että hän Kenneth Skotlantilaisessa näki sen ritarin, jonka sallimus oli määrännyt onnen vaihteluissa – ja tulevaisuus näytti synkältä ja vaaralliselta – hänen kanssaan jakamaan sitä tulistuttavaa tunnetta, jonka valtaa aikakauden runoiliat kuvailivat niin yleiseksi, ja jota sen ajan tavat ja siveyskäsitteet asettivat miltei itse uskonnon rinnalle.

      Mutta älkäämme salatko totuutta lukioiltamme. Kuinka ylevät Edithin mielipiteet olivatkin, niinkuin nuorelle, Englannin valta-istuinta likellä seisovalle neidolle sopi, ja niin tyydytetty kuin hänen ylpeytensä täytyi olla tuosta äännettömästä, lakkaamattomasta kunnioituksesta, jonka tuo suosittu ritari hänelle omisti, löytyi kumminkin hetkiä, jolloin rakastavan ja rakastetun naisen tunteet nurkuivat niitä rajotuksia vastaan, joilla hänen asemansa sekä hovimenot häntä ympäröivät, ja jolloin hän miltei moittinut rakastajansa arkuutta, joka näkyi päättäneen ei näitten rajojen ylitse pyrkiä. Sukuperän ja arvon etiketti – käyttääksemme nyky-aikaista puhepartta – oli hänen ympäri luonut loihtopiirin, jonka yli sir Kenneth kyllä saattoi kumartua ja heittää silmänsä, vaan jonka sisään hän yhtä vähän saattoi astua, kun ilmoihin manattu henki voipi kulkea niiden rajain yli, jotka mahtavan velhon noitasauva on määrännyt. Vasten tahtoaki tunkeusi se ajatus neidon mieleen, että hänen itsensä täytyi kulkea tuon säädetyn rajan ulkopuolelle, vaikkapa vain kauniin jalkansa äärimmäisellä päällä, antaakseen noin ujolle ja kainostelevalle rakastajalle tilaisuutta niin vähäisen suosionosotuksen saantiin, kuin hänen kenkänsä rihmojen suutelemiseen. Hänellä oli mainio esimerkki "Kuninkaan tyttäressä Unkarista", joka tällä tapaa jalomielisesti rohkaisi "halpasukuista aseenkantajaa"; ja Edith, vaikka kuninkaallista sukua, ei ollut enemmän mikään kuninkaan tytär, kuin hänen rakastajansa halpaa säätyä – kohtalo ei ollut heidän rakkaudellensa rakentanut niin ylipääsemätöntä estettä. Kumminkin neidon sydämessä oli jotakin – tuo kainosteleva ylevyys, joka kahlehtii itse rakkautta – joka huolimatta hänen säätynsä etevyydestä, kielsi häntä ensi askelta astumasta; hienotunteisuushan aina vaatii sitä rakastajalta. Sitäpaitsi sir Kenneth oli ritari niin kohtelias, niin jalo, niin täydellinen ja, ainakin hänen mielestään, niin tarkasti tunteva, mitä hän oli itsellensä ja neidolle velkapää, että, niin tylyltä ja kylmältä kuin tyttö näyttikin, hänen kunnioitustansa vastaanottaessaan ikäänkuin jumalankuva, jonka ei arvella tuntevan eikä huolivan rukoiliansa hartaudesta, hän kuitenkin pelkäsi kovin aikaisin astua kunnia-istuimeltaan alas, ettei siten alentaisi itseään ihastuneen rakastajansa silmissä.

      Vaan todellisen epäjumalan hurskas palvelia voipi huomata suosion merkkejä marmorikuvanki kovissa, liikkumattomissa kasvoissa, eikä siis ole kumma, jos ritari luuli huomaavansa jotain yhtä suosiollisesti tulkittavaa loistavan rakastettavan Edithin kirkkaissa silmissä, kun hän, jonka kauneus enemmän esittyi katseen voimassa kuin säännöllisissä kasvoinjuonteissa ja heijastavassa ihon valkeudessa, loi silmänsä ritariin.

      Niin isosti varovainen kuin neito oli ollutki, oli hän kuitenkin tullut näyttäneeksi pieniä todistuksia mieltymyksestänsä ritariin; sillä kuinka tämä muuten heti ja ilman epäyksettä olisi tuntenut tuon kauniin käden, josta tuskin kaksi sormea näkyi hunnun alta, eli kuinka hän olisi voinut olla niin täydesti vakuutettu siitä, että kaksi jälekkäin hänen eteensä pudotettua kukkaa oli aiottu tunnusmerkiksi hänen sydämensä haltiattarelta? Mutta me emme voi koettaa selittää, minkä vaarinottojen, minkä salaisten merkkien, silmäysten eli viittausten, tai minkä rakkauden vapaamuurarisuuden kautta tämä hyvä sopu oli syntynyt Edithin ja hänen rakastajansa välillä; sillä me olemme ijälliset, ja tuommoisia vähäisiä hellyydenosotteita, joita nuoremmat silmät helposti hoksaavat, ei meidän näkövoimamme pysty erottamaan. Siinä kyllin, että semmoinen sopu oli olemassa kahden hengen välillä, jotka eivät koskaan olleet puhutellut toisiaan, vaikka sitä Edithin puolelta hillitsi vakuutus niistä vaaroista ja vaikeuksista, jotka välttämättä seuraisivat kutakin heidän lempensä edistymistä, ja ritarin puolelta tuhannet epäilykset ja varomiset, että hän olisi liian paljon arvoa pannut niille vähäisille neidolta saaduille suosionosotuksille, joita tietysti keskeytti pitkät loma-ajat näennäistä kylmäkiskoisuutta, kun neito, osittain peljäten herättää toisten huomaavaisuutta ja siten saattaa rakastajansa vaaraan, osittain varoen hänen arvossaan alenevansa, jos näyttäisi liian myöntyväiseltä, katsoi velvollisuudekseen kohdella häntä välinpitämättömyydellä, aivan kuin hän ei olisi häntä huomannut.

      Tämä kenties ikävä puheenpito, joka kuitenki on kertomuksellemme ollut tarpeellinen, selittäköön rakastajain välillä huomattavaa sopusointua, jos niin jyrkkää sanaa saamme käyttää, kun Edithin odottamaton ilmestyminen kappeliin niin väkevästi vaikutti ritarin tunteisiin.

      Viides luku

      Telttoihimme haltiat

      Turhaan päästä kokevat.

      Termagaunt ja Astaroth

      Käskystämme poistukoot.

Warton.

      Syvin hiljaisuus, synkin pimeys vallitsivat enemmän kuin tunnin aikaa kappelissa, jonne jätimme Leopartin ritarin vielä polvilleen, vuorotellen kiittäen Jumalaa ja sydämensä lemmittyä siitä suosiosta, joka oli hänen osaksi tullut. Hänen oma kohtalonsa, oma turvallisuutensa, joka harvoin häntä isosti huoletti, ei nyt ollut hietajyväsen veroinen hänen aatoksissaan. Hän oli lady Edithin lähisyydessä, oli saanut todisteita hänen mieltymyksestänsä, hän oli paikalla, joka oli pyhitetty kunnioitettavimmalle pyhälle jäännökselle. Kristitty sotilas ja innollinen rakastaja ei voinut peljätä mitään, ei ajatella mitään paitsi velvollisuuttaan Jumalaa ja lemmittyänsä kohtaan.

      Kun sanottu aika oli kulunut, kajahti holvitetussa kappelissa kimeä vihellys, sellainen kuin se jolla metsästäjä kutsuu havukkaansa takaisin. Se oli paikalle jotenki sopimaton ääni ja kehotti sir Kennethiä olemaan varuillansa. Hän hypähti pystöön kumarruksistansa ja tarttui kädellänsä puukkoon. Kitisevä ääni ikäänkuin vääntimestä ja kehristä alkoi nyt kuulua ja ylöspäin aukosta lattiassa kohoava valo osotti, että lasku-ovi oli nostettu ylös tai laskettu. Heti senjälkeen pitkä, kuivettunut käsivarsi, osaksi paljas, osaksi peitetty punaisesta silkistä tehtyyn hijaan, kohosi ylös aukosta, pidellen lamppua niin ylähällä kuin mahdollista, ja se ruumis, johon käsivarsi kuului, nousi askel askeleelta kappelin lattian tasalle. Näin ilmi tuleva olento osotti olevansa ilkeännäköinen kääpiö, summattoman suurella päällä, päässä lakki, kummallisesti koristettu kolmella riikinkukon höyhenellä, ja yllänsä punainen silkkipuku, jonka komeus teki hänen rumuutensa vielä enemmän silmiinpistäväksi. Hänellä oli sitäpaitsi kultarenkaat kalvosissa ja käsivarsissa sekä vyötäisillään valkea silkkihuivi, johon oli pistetty kultakahvainen tikari. Vasemmassa kädessä tämä eriskummainen olento piti jonkunlaista luutaa. Päästyään kokonaan aukosta ylös, hän seisahtui ja ikäänkuin tarkemmin näytelläkseen itseänsä, lasti verkalleen lampun kasvojensa tasalta alaspäin, jälekkäin valaisten hurjannäköistä muotoansa ja kuvattomia, vaan jänteviä jäseniään. Vaikka epäsuhtainen ruumiiltaan, ei hän niin rujokas ollut, että se olisi osottanut mitään voiman taikka notkeuden puutetta. Kun sir Kenneth katsoa tuijotti tätä iljettävää otusta kohti, muistui hänen mieleensä tavalliset kansantarut gnomeista eli haltioista, jotka asuvat maanloukeroissa; ja niin isosti tämä kuvatos vastasi niihin käsityksiin, mitä hänellä heidän ulkonäöstä oli, että siihen inhotukseen, СКАЧАТЬ