Qventin Durward. Вальтер Скотт

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ ketäs muuta minä voisin tarkoittaa, kuin jaloa Luxemburgin Ludvigia, Saint Paul'in kreiviä, Ranskan yliconnetabelia? Se mies puolustaa paikkaansa pienen, urhoollisen sotajoukkonsa kanssa, pää pystyssä ja yhtä ylpeänä kuin Ludvig kuningas tai Kaarle herttua, pysyen tasapainossa heidän välillään kuin poika, joka seisoo hyppylaudan keskikohdalla, molempien toisten keikutellessa päätänsä ilmaan.»

      »Ja hänpä se heistä kolmesta kaikkein pahimmin vielä keikahtaa maahan», sanoi mestari Pietari. »Kuulepas, nuori ystäväni, joka pidät ryöstöä pahana rikoksena, tiedätkö että viisas Saint-Paul'in kreivisi olikin juuri ensimäinen, joka sodan aikana alkoi polttaa maaseutua, ja että ennen hänen hävyttömiä hävitysretkiänsä aina kaikin puolin säästettiin niitä vallittomia kaupunkeja ja kyliä, jotka eivät yrittäneet vastarintaa?»

      »En maar'!» sanoi Durward, »ja jos niin on laita, niin alan arvella, ettei yksikään noista suurista herroista ole toistaan parempi, ja että yhtä hauska on valita joku heistä kuin puu, johon tahtoisi tulla hirtetyksi. Mutta Saint Paul'in kreivi, tuo Connetable, on vain suoranaisella siirroksella saanut valtaansa sen kaupungin, joka kantaa minun korkea-arvoisen suojeluspyhimykseni St. Qventin'in nimeä», (näin puhuessaan hän teki ristinmerkin), »ja luulisinpa, että pyhä suojelijani, jos siellä asuisin, toki jollakin lailla pitäisi minusta huolta – eihän hänellä olekaan niin monta kaimaa kuin noilla yleisemmin suosituilla pyhillä miehillä. Mutta varmaankin hän sittenkin on unohtanut minut, Qventin Durward paran, hengellisen kummilapsensa, koska hän on antanut minun olla kokonaisen päivän ruuatta, ja seuraavana aamuna jättänyt minut St. Julian'in turviin sekä tuntemattoman ihmisen satunnaisen hyväntahtoisuuden nojaan, josta hyvästä olen saanut maksaa kylmän kylvyn kuuluisassa Cher-virrassa tai jossakin sen lisäjoessa.»

      »Älä pilkkaa pyhiä miehiä, nuori ystäväni», virkkoi mestari Pietari.

      »Pyhä Julian on matkalaisten uskollinen suojelija, ja ehkäpä autuas Pyhä Qventin on tehnyt enemmän hyvää sinun eduksesi kuin mitä edes tiedätkään.»

      Hänen näin puhuessaan aukeni ovi, ja neitonen, joka pikemmin oli hiukan yli viidentoista vuoden vanha kuin sitä nuorempi, astui sisään kantaen salvetilla peitettyä lautasta. Tällä lautasella oli pieni malja, täynnään kuivatettuja luumuja, joita pidetään Tours'in kaupungin herkkuina; sitä paitsi oli siinä pikarikin, tuollainen ihmeellisesti koristettu hopealaite, jommoisista kaupungin kultasepät muinoin olivat kuuluisat, heidän kun sanottiin tekevän niin hienoa työtä, että he siinä suhteessa voittivat kaikki muut Ranskan kaupungit, ja ettei itse pääkaupunkikaan voinut heille vertoja vetää. Tämä pikari oli muodoltaan niin kaunis, ettei Durward tullut tarkemmin tutkineeksi, oliko se hopeaa vai, samoin kuin hänen edessään seisova juoma-astia halvempaa metallia, joskin niin kirkkaaksi hangattu, että se näytti kalliimmalta metallilta.

      Mutta juomanlaskijan virkaa toimittavan neitosen ulkomuoto vetikin Durward'in huomion paljon enemmän puoleensa kuin kaikki nuo pienet seikat, jotka kuuluivat hänen tehtäviinsä.

      Nuorukainen huomasi heti, että hänellä oli tuuheat, pitkät, mustat palmikot, joita, samoinkuin hänenkin kotimaassaan tytöillä oli tapana, ei mikään muu koristanut kuin muratinlehdistä punottu kevyt seppele. Nämät palmikot ympäröivät ikäänkuin huntu kasvoja, joiden säännölliset piirteet, mustat silmät ja miettivä katse muistuttivat Melpomenea, joskin posken vieno puna ja suupielien ja silmien väike näytti ilmaisevan, ettei ilo ollut vieras näille vakaville kasvoille, joskaan se ei tavallisesti niillä tainnutkaan karehtia. Qventin oli myös huomaavinaan, että painostavat ulkonaiset seikat varmaankin vaikuttivat sen, että näin nuori ja suloinen tyttö ulkomuodoltaan oli vakavampi kuin nuoret kaunottaret yleensä; ja koska nuorison romantillinen mielikuvitus on kerkeä rakennuksiinsa rakentamaan sangen heikoillekin perusteille, niin Durward'ia huvitti seuraavan keskustelun johdosta tehdä se johtopäätös, että tämän kauniin olennon kohtalo oli salaisuuteen peitetty.

      »Mitä nyt, Jacqueline!» virkkoi mestari Pietari, kun tyttö astui kamariin, »mitä tämä merkitsee? Enkö minä käskenyt Perette rouvaa tuomaan minulle tilaukseni? – Pasques-Dieu! – Onko hän vai luuleeko hän olevansa liian hyvä minua palvelemaan?»

      »Minun sukulaiseni ei voi oikein hyvin», vastasi Jacqueline liikutetulla, mutta nöyrällä äänellä; »hän ei voi hyvin ja hänen täytyy pysyä kamarissaan.»

      »Toivonpa, että hän on siellä yksin!» vastasi mestari Pietari painokkaasti. »Minä olen vanha kettu, minulle ei voi syöttää teeskenneltyä pahanvointia todellisen syyn sijasta.»

      Jacqueline kalpeni ja vavahtikin, kuullessaan mestari Pietarin vastauksen; sillä myönnettävä on, että hänen äänensä ja silmänsä, jotka aina olivat tylyt, pilkalliset ja vastenmieliset, muuttuivat oikein hirvittäviksi ja peloittaviksi, niiden ilmaistessa vihaa tai epäluuloa.

      Qventin'in vuorelaisritarillisuus heräsi heti, ja hän lähestyi kiireesti vapauttaakseen tytön tämän taakasta; Jacqueline antoikin vastustamatta sen hänen käsiinsä, luoden samassa aran, pelästyneen katseen suuttuneeseen porvariin. Ei kukaan olisi voinut vastustaa tytön silmien läpitunkevaa, armoa anovaa katsetta, ja mestari Pietarin vastaus ei ilmaisutkaan vain asettunutta vihaa, vaan niin paljon lempeyttä kuin hänen muotonsa ja käytöksensä suinkin saattoi osoittaa. »En moiti sinua, Jacqueline», sanoi hän, »ja sinä oletkin kovin nuori ollaksesi jo sellainen, miksi, paha kyllä, kerta tulet – kavala, petollinen lepsakko, niinkuin koko muukin häilymielinen sukusi. Ei kukaan mies ole koskaan tullut täysi-ikäiseksi saamatta tilaisuutta tuntea teidät perinpohjin. Katsopas tässä tätä skotlantilaista herraa, hänkin voi sinulle samaa vakuuttaa.»

      Jacqueline, ikäänkuin totellen mestari Pietaria, katsahti nuoreen muukalaiseen, mutta tämä pikainen katse näytti Durward'ista anovan apua ja sääliä; ja reippaasti, nuoruuden herkkätunteisuuden sekä kasvatuksen kautta saadun romantillisen naisen kunnioituksen yllyttämänä, hän arvelematta sanoi: »Tahtoisinpa heittää hansikkaani kelle yhdenarvoiselle ja samanikäiselle vastustajalle hyvänsä, joka uskaltaisi sanoa, että tämmöiset kasvot, jotka näen nyt silmieni edessä, voisivat koskaan ilmaista muuta kuin puhtaimman ja rehellisimmän sydämen tunteita!»

      Neito vaaleni kalmankalpeaksi ja loi aran katseen mestari Pietariin, mutta nuoren uskalikon suuret sanat eivät näyttäneet nostattavan muuta kuin hänen nauruaan, pikemmin kuitenkin ylenkatseen kuin hyväksymisen naurua. Qventin, jonka toinen ajatus tavallisesti oikaisi mitä ensimäinen oli rikkonut, joskin usein vasta sitten, kun ensimäinen oli jo sanoiksi puhjennut, punastui tulipunaiseksi sanottuaan jotain sellaista, mikä vanhan, ammatiltaan rauhallisen miehen läsnäollessa saattoi kuulua tyhjältä kerskaukselta; ja kohtuullisena ja ansaittuna rangaistuksena hän päätti nöyrästi kärsiä kaiken sen naurun, jonka alaiseksi oli itsensä saattanut. Hän laski pikarin sekä vadin mestari Pietarin eteen, jota tehdessään hänen poskensa olivat tulipunaiset ja hänen kasvojensa eleet ilmaisivat häpeää, joskin hän koetti salata sitä nololla hymyllä.

      »Sinä olet hullu poika», virkkoi mestari Pietari, »ja tunnet yhtä vähän naisia kuin hallitsijoitakaan – joiden sydämet», lisäsi hän hartaasti tehden ristinmerkin, »Jumala pitää oikeassa kädessänsä.»

      »Ja kenen kädessä ovat sitten naissydämet?» kysyi Qventin, sillä hän oli päättänyt, jos mahdollista, olla alistumatta tämän ihmeellisen vanhuksen omavaltaisen ylivallan alle, jonka ylpeä ja kursailematon käytös vaikutti aivan liian voimakkaasti häneen.

      »Pelkäänpä että sinun tulee tiedustella sitä toisesta paikasta», vastasi mestari Pietari vakavasti.

      Qventin'in rynnäkkö oli jälleen torjuttu, mutta hänen rohkeutensa ei silti ollut peräti kukistunut. – Eihän suinkaan, arveli hän itsekseen, kaikki kunnioitus, jota tälle Tours'in porvarille osoitan, voi johtua siitä, että tunnen СКАЧАТЬ