Qventin Durward. Вальтер Скотт

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ mestari Pietarin, joka oli sen vieraalleen lahjoittanut. Neljä omaa hopeahaarikkaa sanoi isäntä itselläänkin olevan, jotka hän oli saanut perinnöksi mummoltansa – olkoon hänen sielunsa autuas! – Mutta ne eivät olleet enemmän vieraan kädessä olevan kauniisti koristetun pikarin kaltaisia kuin nauris oli persikan sukua. Tämä oli noita kuuluisia Tours'in pikareita, Martti Dominiquen tekemiä, taideniekan, joka saattoi kilpailla Parisinkin rinnalla.

      »Entäs sanokaahan kuka tuo mestari Pietari on», keskeytti hänet Durward, »joka antaa näin kalliita lahjoja tuntemattomille?»

      »Kukako mestari Pietari on», sanoi ravintolanisäntä, tiputellen näitä sanoja hitaasti suustaan, aivankuin tippoja tisleerauspannusta.

      »Niin juuri», sanoi Durward kiireisellä ja käskevällä äänellä; »kuka on tuo mestari Pietari ja miksi hän tavaroitansa tällä tavalla sirottelee? Ja kuka on tuo teurastajan näköinen junkkari, jonka hän lähetti tänne edeltäpäin aamiaista tilaamaan?»

      »Kas, hyvä herra, mitä mestari Pietariin tulee, niin olisi teidän pitänyt kysyä se häneltä itseltään; ja tuo toinen herra taasen, joka tilasi aamiaista, Jumala varjelkoon meitä lähemmästä tuttavuudesta hänen kanssaan!»

      »Tässä kaikessa piilee jokin salaisuus», virkkoi nuori skotlantilainen.

      »Mestari Pietari sanoi minulle olevansa kauppamies.»

      »Ja jos hän niin sanoi teille», vakuutti isäntä, »niin on hän varmaankin kauppamies.»

      »Mitä lajia tavaroita hän kaupittelee?»

      »Oi, hänellä on paljonkin hyviä asioita», vastasi isäntä, »ja erittäinkin on hän perustanut tänne silkkitehtaita, joiden teokset voivat kilpailla niiden kallisten kankaitten kanssa, joita venetsialaiset tuovat Intiasta ja Kathaista. Taisittehan te nähdä noita silkkiäispuurivejä tänne tullessanne; ne ovat kaikki istutetut mestari Pietarin käskystä silkkimadon ravinnoksi.»

      »Entäs tuo nuori neito, joka toi makeiset sisään, kuka hän on, hyvä ystävä?» kysyi vieras edelleen.

      »Minun taloni vieraita, herra, hän majailee täällä holhoojansa kanssa, tätikö vai muu sukulainen hän lienee», vastasi isäntä.

      »Annatteko te tavallisesti vieraanne palvella toinen toistaan?» kysyi Durward. »Sillä minä huomasin, ettei mestari Pietari tahtonut ottaa mitään teidän eikä myöskään teidän palvelijanne kädestä.»

      »Rikkailla herroilla saa olla mielijohteitansa, sillä he maksavat niistä», sanoi isäntä; »eipä ole ensi kerta, jolloin mestari Pietari on saanut aatelismiehen tottelemaan sormensa viittausta.»

      Nuori skotlantilainen suuttui hiukan tästä muistutuksesta; mutta, salaten närkästyksensä, hän kysyi, voisiko hän saada tässä talossa huoneen yhdeksi päiväksi, kenties useammaksikin.

      »Tietysti», vastasi ravintolan isäntä; »niin pitkäksi aikaa kuin vain mielenne tekee.»

      »Ja saisinko luvan», jatkoi Durward, »käydä tervehtimässä naisväkeä, joiden kanssa tulen nyt asumaan saman katon alla?»

      Isäntä ei sanonut sitä tietävänsä. »He eivät käy vieraisilla», sanoi hän, »eivätkä ota vieraita vastaan kotonaan.»

      »Paitsi mestari Pietaria, vai kuinka?» virkkoi Durward.

      »Minulla ei ole oikeutta mainita mitään poikkeuksia», vastasi isäntä lujasti, vaikka kunnioittavasti.

      Qventin, jolla oli varsin suuret ajatukset omasta arvostaan, varsinkin siihen nähden miten vaikea hänen oli sitä ylläpitää, närkästyi hiukan ravintolanisännän vastauksesta, mutta päätti turvautua keinoon, joka siihen aikaan oli kylläkin tavallinen. »Viekää naisille», käski hän, »pullollinen vernât-viiniä sekä minun terveiseni; ja sanokaa, että Qventin Durward, Glen-houlakin'in sukua, skotlantilainen aatelismies, joka majailee tässä samassa talossa, pyytää lupaa saada persoonallisella käynillä tulla osoittamaan heille kunnioitustansa.»

      Sanansaattaja läksi, mutta palasi hetken kuluttua, tuoden perille kiitokset naisilta, jotka lähettivät tarjotun viinin takaisin ja ilmoittivat olevansa pahoillansa sen johdosta, etteivät he voineet vastaanottaa hänen vieraskäyntiään, koska he asuivat täällä ketään vieraita näkemättä.

      Qventin puraisi huultansa ja joi pikarillisen vernât-viiniä, jonka ravintolanisäntä oli asettanut hänen eteensä. »Pyhä messu! onpa tämä eriskummallinen maa», sanoi hän itsekseen, »missä kauppiaat ja käsityöläiset ovat yhtä kohteliaita ja anteliaita kuin aatelisherrat, mutta mitättömät matkustavaiset naiset, joilla on palatsinsa krouvissa, ylvästelevät aivankuin valepukuiset prinsessat! Mutta tahdonpa vielä kerran saada nähdä tuon tummaverisen neidon, vaikkapa kuinka kovalle ottaisi.» Ja tehtyänsä tämän päätöksen, hän pyysi päästä siihen kamariin, joka oli hänelle varattu.

      Ravintolanisäntä saattoi hänet heti kiertäviä torniportaita myöten ylös ja sitten käytävään, johon koko joukko ovia avautui aivan kuin luostarissa kammioiden ovia; tämä yhdenmukaisuus ei suuresti ilahduttanut sankariamme, jolla oli sangen ikäviä muistoja nuorempana kokemastaan luostarielämästä. Isäntä seisahtui käytävän perimäiseen päähän, valitsi avaimen suuresta vyöllä riippuvasta kimpusta, avasi oven ja vei vieraansa tornikamariin, joka tosin oli pieni, mutta siisti ja rauhallinen, ja jonka harvat huonekalut olivat niin hyvässä järjestyksessä, että se tavallaan näytti pieneltä palatsilta.

      »Toivonpa että te viihdytte tässä huoneessa, hyvä herra», sanoi isäntä.

      »Minun on velvollisuuteni koettaa olla mieliksi jokaiselle mestari Pietarin ystävälle.»

      »Voi onnellista sukellustani!» huudahti Qventin hypähtäen lattialla niin pian kuin isäntä oli lähtenyt. »Eipä hyvä onni koskaan ole tullut paremmassa eikä kosteammassa muodossa! Hyvä onneni tulvahti kuin vedenpaisumus ylitseni.»

      Näin puhuessaan hän lähestyi pientä ikkunaa, jonne, koska torni ulkoni rakennuksen päälinjasta, näkyi sangen sievä ja jotenkin avara, ravintolaan kuuluva puutarha, ja, sen takaa hauska puisto, jossa kasvoi samoja silkkiäispuita, jotka mestari Pietarin sanottiin istuttaneen silkkimatojen ravinnoksi. Jos taas käänsi silmänsä pois noista kaukaisemmista esineistä ja vilkaisi suoraan rakennuksen seinää pitkin, niin näki vastapäätä Qventin'in tornia toisenkin tornin siitä ikkunasta, jonka ääressä hän seisoi, ja saattoi nähdä toisen samanlaisen pienen ikkunan, samaten ulkonevassa rakennuksen osassa. Vaikeapa olisi Qventin'iä pariakymmentä vuotta vanhemman miehen sanoa, miksi juuri tuo paikka veti enemmän nuorukaisen huomiota puoleensa kuin sievä puutarha tai silkkiäispuut – sillä paha kyllä, silmät, jotka ovat maailmata nähneet neljäkymmentä tai ehkä vielä useampiakin vuosia, katselevat aivan kylmäkiskoisesti tuommoista pientä torninikkunaa, vaikka se olisikin raollaan päästääkseen raitista ilmaa sisään, ja uutimet puoleksi eteenvedetyt estääkseen päivänpaisteen tai kenties uteliaan silmän tunkeutumasta sisään – vaikkapa ikkunan pielessä riippuisi harppukin, puoleksi kevyen vihriäisen silkkihunnun peitossa. Mutta Durward'in onnellisella iällä tällaiset sivuseikat – maalari niitä siten nimittäisi – voivat rakentaa satoja pilvilinnoja ja salaisia mielikuvitelmia, joita muistellessa täysi-ikäinen mies huoahtaen hymyilee ja hymyillen huoahtaa.

      Koska voimme arvata, että ystävämme Qventin halusi saada tietää hiukan enemmän kauniista naapuristaan, harpun ja hunnun omistajasta – koska voimme arvata, että hänen ainakin teki mielensä saada tietää, saattaisiko hän olla sama, jonka hän oli nähnyt nöyrästi palvelevan mestari Pietaria, СКАЧАТЬ