Kertomuksia Intiasta. Rudyard Kipling

Чтение книги онлайн.

      "Vielä mitä!" sanoi Holden ottaen biljardikepin. "Saanko ottaa osaa peliin? Se on kastetta. Minä olen ratsastanut korkean laihon läpi. Kas peijakas! Saappaani ovat todellakin aika siivossa!

      "Keltainen siniselle – viheriäinen seuraa", sanoi markööri yksitoikkoisesti.

      "Ja niinkuin ennen isänsä – olenko minä viheriäinen, markööri? – ja niinkuin ennen isänsä – ohhoh, jopa löin pahasti! – hän kulkee laivassaan!"

      "Minä en ymmärrä, että sinulla on mitään syytä laulaa hoilotella", sanoi mallikelpoinen nuori virkamies pisteliäästi. "Hallitus ei ole erinomaisen tyytyväinen työhösi, kun hoidit Sandersin virkaa."

      "Onko tuo olevinaan muistutus korkeammalta taholta?" sanoi Holden hymyillen hajamielisesti. "Minä toivon voivani kestää sen."

      Puhe kääntyi nyt tuohon iäti uuteen aineeseen, kunkin töihin, ja tämä tyynnytti Holdenia, kunnes hänen oli aika lähteä pimeään autioon asuntoonsa, jossa hänen palvelijansa otti hänet vastaan kuten semmoinen henkilö ainakin, joka tunsi kaikki hänen salaisuutensa. Holden pysyi valveilla suurimman osan yöstä, ja hänen unelmansa olivat hauskaa laatua.

      "Kuinka vanha hän on nyt?"

      "Ya illah! Oikein miesmäinen kysymys! Hän on melkein kuuden viikon vanha, ja tänä iltana minä menen sinun kanssasi, oi elämäni, huoneen katolle lukemaan tähdet. Sillä se on onneksi. Hän on syntynyt perjantaipäivänä auringon merkin alla, ja minulle on sanottu, että hän elää kauemmin kuin kumpikaan meistä ja tulee rikkaaksi. Voimmeko toivoa enempää, kulta?"

      "Emme voi. Mennään ylös katolle ja sinä luet tähtiä – mutta ainoastaan muutamia, sillä taivas on paksussa pilvessä."

      "Talvisateet ovat myöhäisiä ja ne tulevat ehkä sopimattomaan aikaan. Joudu ennenkuin kaikki tähdet peittyvät. Minä olen koristanut itseni kauneimmilla jalokivilläni."

      "Sinä olet unohtanut parhaimman."

      "Ah! meidän yhteisen. Hän tulee myös. Hän ei vielä milloinkaan ole nähnyt taivasta."

      Ameera astui kapeille portaille, jotka veivät katolle. Lapsi lepäsi tyynenä ja räpäyttämättä silmiään hänen oikealla käsivarrellaan puettuna kalliiseen hopeapalteiseen musliiniin ja pieni myssy päässä. Ameera oli pukeutunut kaikkiin kalleuksiinsa. Timanttinappi, joka vastaa länsimaiden mushia, se kun näet kiinnittää huomion sierainten kaarevuuteen, kultainen otsakoristus, jota kaunistaa himmeät smaragdit ja täplikkäät rubiinit, raskas kultavanne, jota ei kaulaan kiinnittänyt muut pidikkeet kuin puhtaan metallin nuorteus, ja helisevät hopearenkaat, jotka riippuivat pitkän matkaa alapuolella hänen ruusuisia nilkkojaan. Hän oli puettu vaaleanvihreään musliiniin, kuten islamin tytär ainakin, olkapäästä kyynäsvarteen ja kyynäsvarresta ranteeseen oli joukko hopeaisia rannerenkaita, sidotut yhteen silkkilangoilla, rannetta koristi hennot lasirenkaat, jotka todistivat kuinka pehmeän kätösen yli ne olivat vedetyt, ja erittäin paksu kultainen rannerengas, joka ei ollenkaan kuulunut tämän maan koristuksiin, vaan jonka hän oli saanut lahjaksi Holdenilta ja jota kiinnitti taidokas eurooppalainen lukko, huvitti häntä erinomaisen paljon.

      He istahtivat katon matalan valkoisen kaiteen luo katsellen kaupunkia ja sen valkeita.

      "Nuo tuolla alhaalla ovat onnellisia", sanoi Ameera. "Mutta minä en usko, että he ovat niin onnellisia kuin me. Enkä minä usko, että valkoset mem-logit ovat niin onnellisia. Vai mitä?".

      "Minä tiedän, että he eivät ole."

      "Mistä sinä sen tiedät?"

      "He antavat lapsensa imettäjien hoidettavaksi."

      "Sitä minä en ole milloinkaan nähnyt", sanoi Ameera huoahtaen, "enkä minä tahtoisikaan nähdä sitä. Ahi!" – hän nojasi päänsä Holdenin olkapäähän – "minä olen lukenut neljäkymmentä tähteä ja nyt minua väsyttää. Katsoppas lasta, sinä elämäni rakkaus, hän lukee myöskin."

      Lapsi katseli silmät pyöreinä pimeätä taivasta. Ameera pani hänet Holdenin syliin, ja poika makasi siinä itkemättä.

      "Miksi me häntä nimitämme keskenämme?" sanoi Ameera. "Katso! Väsyttääkö sinua katseleminen? Hänellä on vallan sinun silmäsi! Mutta suu – "

      "Se on sinun, oma armaani. Kuka sen tietäisi paremmin kuin minä?"

      "Se on semmoinen supukka suukkonen. Oi niin pienoinen! Ja kuitenkin se huulillaan pitää koko minun sydämeni. Anna hänet jo minulle. Hän on jo ollut kovin kauan minusta erillään."

      "Ei, anna hänen olla vielä, eihän hän vielä itke."

      "Kun hän itkee, niin sitten sinä annat hänet pois, niinkö? Millainen miesmäinen mies sinä olet! Kun hän itkee, on hän vaan kahta kalliimpi minusta. Mutta, minun elämäni, minkä pikku nimen annamme hänelle?"

      Tuo pieni olento lepäsi vallan Holdenin polvella. Se oli niin kovin avuton ja pehmeän pehmeä. Hän uskalsi tuskin hengittää, ettei musertaisi sitä. Vihreä kesy papukaija, jota pidetään jonkunmoisena suojelushenkenä useimmissa intialaisperheissä, liikahti orrellaan ja räpytteli uneliaasti siivillään.

      "Tuossa on vastaus", sanoi Holden. "Mian Mittu on puhunut. Hän on oleva kuin papukaija. Kun hän kasvaa suureksi, hän puhuu paljon ja juoksentelee ympäri. Mian Mittu merkitsee papukaijaa sinun – mahomettilais-kielellä, eikö niin?"

      "Miksi me menemme niin kauas?" sanoi Ameera tuskastuneesti. "Anna hänelle joku englantilainen nimi – mutta ei sentään vallan englantilainen. Sillä hän on minun."

      "Olkoon hänen nimensä sitten Tota, sillä se on vallan englantilaisen nimen kaltainen."

      "Niin, Tota! ja se on myöskin papukaijan nimi. Suo minulle anteeksi, herrani, mitä äsken sanoin, mutta se on varmaa, että hän on liian pieni kestämään niin mahtavaa nimeä kuin Mian Mittu. Hän olkoon Tota – meidän oma Tota. Kuuletko sinä pienoinen? Pikku armas, Tota on sinun nimesi."

      Hän siveli lapsen poskea, ja tämä herättyään rupesi inisemään, niin että Holdenin piti antaa hänet Ameeralle, joka viihdytti hänet tuolla ihmeellisellä laululla "Aré koko, Ja ré koko!" se on:

      Sittenkuin Tota oli moneen kertaan saanut kuulla noiden luumujen hinnan, kyyristyi hän kokoon ja nukkui. Molemmat lihavat valkoiset mullit pihassa märehtivät verkalleen iltaruokaansa, vanha Pir Khan oli istua kyykistynyt Holdenin hevosen eteen, poliisisapeli polvillaan, ja veteli hitaasti paksua vesipiippua joka kurnutti kuin sammakko ojassa. Ameeran äiti kehräsi alemmalla verannalla, ja puuovi oli lukittu ja pönkitetty. Kaupungin humusta kuului hääjoukon soitto katolle, ja parvi lentäviä lintuja himmensi hetkisen kuun pintaa.

      "Minä olen rukoillut", sanoi Ameera pitkän vaitiolon jälkeen, poski käden nojassa – "minä olen rukoillut kahta asiaa. Ensiksikin, että saisin kuolla sinun sijastasi, jos sinun kuolemasi on määrätty, ja toiseksi, että saisin kuolla tämän lapsen sijasta. Minä olen rukoillut profeettaa ja Beebee Miriamia [Neitsyt Maria]. СКАЧАТЬ