Kertomuksia Intiasta. Rudyard Kipling

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ pitäneet hänestä. Sitten hän kiitämällä kiiti hevosen selässä läpi yön, sydän vavahdellen levottomuudesta. Hän ei saanut mitään vastausta ensin koputtaessaan portille ja hän oli jo kääntänyt hevosensa potkaisuttaakseen koko portin rikki, kun samassa Pir Khan saapui lyhty kädessä ja tarttui suitsiin.

      "Onko mitään tapahtunut?" sanoi Holden.

      "Uutiset eivät tule minun suustani, oi sinä köyhien suojelija, vaan – ", hän kurotti esiin vapisevan kätensä kuten hyvien uutisten tuoja ainakin, joka on ansainnut palkinnon.

      Holden syöksyi pihan poikki. Valkea paloi ylähuoneessa. Hänen hevosensa hirnui porttikäytävässä, ja samassa hän kuuli kimeätä hiljaista inisemistä, joka ajoi kaiken veren hänen sydämeensä. Se oli uusi ääni, mutta se ei vielä todistanut, että Ameera oli elossa.

      "Kuka siellä on?" huusi hän kapeilla tiiliportailla.

      Silloin kuului Ameera huudahtavan ilosta ja sitten äidin ääni vastasi vavisten vanhuudesta ja ylpeydestä: "Me molemmat ja – mies – sinun poikasi."

      Huoneen kynnyksellä Holden astui paljastetulle miekalle, joka oli asetettu siihen estämään onnettomuuksia, ja se katkesi kahtia, kun hän malttamattomasti potkaisi siihen kantapäällään.

      "Jumala on suuri", äänsi Ameera hämärässä. "Sinä olet ottanut hänen onnettomuutensa päällesi."

      "Niin, mutta kuinka sinä jaksat, minun elämäni elämä? Vanha vaimo, kuinka hän jaksaa?"

      "Hän on unohtanut kärsimyksensä ilosta, kun lapsi on syntynyt. Ei ole hätääkään; mutta puhu hiljaa", sanoi äiti.

      "Minä kaipasin vain sinun läsnäoloasi tullakseni vallan terveeksi", sanoi Ameera. "Minun kuninkaani, sinä olet ollut kovin kauan poissa. Mitä tuliaisia sinä tuot minulle? Oi, tällä kertaapa minä tuon lahjoja sinulle. Katso, minun elämäni, katso. Oletko milloinkaan nähnyt tuollaista lasta? Ei, minä olen liian heikko vetämään käsivarttanikaan hänen altaan."

      "Ole hiljaa sitten äläkä puhu. Minä olen luonasi, bacheri (pikku vaimo)."

      "Oikein sanoit, sillä nyt meitä liittää toisiimme side, jota ei mikään voi katkaista. Katso – voitko sinä nähdä tässä valossa? Hän on sileä ja puhdas. Ei milloinkaan ole semmoista poikaa syntynyt. Ya illah! hänestä on kasvava oppinut bramiini – ei, kuningattaren soturi. Ja sinä, minun elämäni, rakastatko sinä minua yhtä paljon kuin ennen, vaikka minä olen heikko ja sairas ja rasittunut? Vastaa suoraan."

      "Oi, minä rakastan niinkuin aina olen rakastanut, koko sielullani.

      Makaa hiljaa, oma helmeni, ja koeta levähtää."

      "Mutta älä sinä mene pois. Istu tässä minun vieressäni – noin. Äiti, tämän talon hallitsija tarvitsee patjan. Tuo se hänelle." Samassa pienoinen uusi tulokas, joka makasi Ameeran käsivarrella, liikahti hiukkasen. "Ahaa", sanoi Ameera, ääni rakkaudesta väreillen, "tämä poika on urheilija syntymästään saakka. Hän potkaista napsahuttaa minua kylkeen aika lailla. Onko milloinkaan syntynyt tuommoista lasta? Ja hän on meidän – sinun ja minun. Pane kätesi hänen päänsä päälle, mutta varovasti, sillä hän on kovin nuori ja miehet ovat kömpelöitä semmoisissa seikoissa."

      Hyvin hellävaroen Holden siveli sormiensa päillä untuvaista päätä.

      "Hän on oikeauskoinen", sanoi Ameera; "sillä yöllä maatessani minä kuiskasin rukouskutsun ja meidän uskontunnustuksemme hänen korvaansa. Se on hyvin omituinen sattumus, että hänkin on syntynyt perjantaipäivänä kuten minäkin. Pitele varovaisesti häntä, oma elämäni; mutta hänpä voikin jo melkein tarttua kiinni käsillään."

      Holden löysi pienen avuttoman kätösen, joka heikosti puristi hänen sormeaan. Tuo puristus koski sähkövirran tavoin kaikkiin hänen jäseniinsä ja aina sydänsopukkaan saakka. Siihen asti hän oli yksinomaan ajatellut Ameeraa. Nyt hän alkoi ymmärtää, että oli toinenkin olento maailmassa, mutta hän ei voinut käsittää, että se oli oikein hänen oma poikansa, jolla oli sielu kuten muillakin. Hän istuutui ajattelemaan, ja Ameera uinahti hiukan.

      "Mene kotiisi, sahib", sanoi Ameeran äiti kuiskaten. "Ei ole hyvä, että hän löytää sinut täällä herätessään. Hänen täytyy olla rauhassa."

      "Minä menen", sanoi Holden nöyrästi. "Tässä on rahaa. Pidä huolta pojastani, että hän kasvaa ja saa kaikkea mitä tarvitsee."

      Hopean helinä herätti Ameeran. "Minä olen hänen äitinsä enkä palkkalainen", sanoi hän heikosti. "Pitääkö minun hoitaa häntä paremmin taikka huonommin rahojen tähden? Äiti, anna takaisin rahat. Minä olen synnyttänyt herralleni pojan."

      Väsyneenä vaipui hän sikeään uneen melkein ennenkuin oli kunnolla lopettanut lauseensa. Holden hiipi hiljaa alas pihaan, sydän tyynenä. Pir Khan, tuo vanha talonvartia, hytkähteli mielihyvästä.

      "Tämä talo on nyt täydellinen", sanoi hän ja ilman pitempiä selityksiä työnsi Holdenin käteen sapelin, jota Pir Khan ennen oli käyttänyt palvellessaan kuningattaren poliisikunnassa. Sidotun vuohen määkyminen kuului kaivon luota.

      "Niitä on kaksi", sanoi Pir Khan – "kaksi mitä oivinta vuohta. Minä ostin ne ja ne maksoivat paljon rahaa; ja koska täällä ei vietetä mitään syntymäjuhlaa, saan minä niiden lihat. Lyö kovasti, sahib. Tämä on huono sapeli. Odota kunnes ne nostavat päänsä ylös maasta, jossa ne nyt pureksivat rinkikukkasia."

      "Miksi niin?" kysyi Holden hämmästyksissään.

      "Se on hänen syntymäuhrinsa. Mikäs sitten? Muutoinhan lapsi voisi kuolla, kun ei häntä varjeltaisi kohtalolta. Tiedät kai sinä, köyhien suojelija, loitsusanat tällaisessa tilaisuudessa."

      Holden oli kerran ne oppinut, vaikkei hän silloin luullut niitä koskaan itse sanelevansa. Kun hän puristi kylmää sapelin kahvaa, muisti hän äkkiä, kuinka lapsi tuolla yläkerrassa oli puristanut hänen sormeaan – tuo lapsi, joka oli hänen oma poikansa – ja hän rupesi pelkäämään, että kenties kadottaa hänet.

      "Lyö!" sanoi Pir Khan. "Ei koskaan elämä syty maailmassa, ellei sitä makseta toisella elämällä. Katso, vuohet ovat nostaneet päänsä. Nyt! Iske varmasti!"

      Tuskin tietäen mitä teki, Holden iski kaksi kertaa, mutisten muhamettilaisen rukouksen, joka sisälsi seuraavaa: "Kaikkivaltias! Tämän poikani sijasta minä uhraan sinulle elämän elämästä, veren verestä, pään päästä, luun luusta, karvan karvasta, nahan nahasta." Odottava hevonen päristeli ja nousi pystyyn haistaessaan lämmintä verta, joka räiskähti Holdenin ratsusaappaille.

      "Hyvin iskit!" sanoi Pir Khan pyyhkien sapelia. "Sotamies sinusta olisi pitänyt tulla. Mene iloisella mielellä, sinä taivahinen herra. Minä olen sinun palvelijasi ja sinun poikasi palvelija. Eläköön minun herrani tuhannen vuotta ja… onhan vuohien liha minun?"

      Pir Khan poistui saatuaan täten enemmän kuin kuukauden palkan. Holden hyppäsi satulaan ja ratsasti iltahämyssä matalalla leijuilevan savun halki. Hänen mielensä oli täynnä riemua, ja hän tunsi jonkunmoista epämääräistä hellyyttä, joka ei koskenut mitään erityistä esinettä, mutta joka melkein tukehdutti häntä, kun hän kumartui levottoman hevosensa kaulan yli. "En milloinkaan elämässäni ole tuntenut mitään tällaista", hän ajatteli. "Minun pitää mennä klubiin vähän tyyntymään."

      Klubissa oli biljardipeli juuri alulla ja huone oli täynnä miehiä. Holden astui kiireesti valoisaan huoneeseen СКАЧАТЬ