Kaksi kaupunkia. Dickens Charles

Чтение книги онлайн.

      Kotvainen oli kulunut, suutarin hiljaisesti työskennellessä, ja syvälle vaipuneet silmät katsoivat ylös jälleen, ei mistään asian harrastuksesta eikä uteliaisuudesta, vaan hänellä oli tylsä, koneellinen tietoisuus siitä, että paikka jossa hänen ainoa vieraansa oli seisonut, ei vielä ollut tyhjä.

      "Minä päästän vähän enemmän valoa tänne", sanoi Defarge, joka ei ollut irroittanut katsettaan suutarista. "Voitteko kestää vähän enemmän valoa?"

      Suutari lakkasi työstään ja katseli tylsästi Iaattialle, vasemmalle puolelleen; sitten samaten oikealle puolelle ja viimein ylös puhujaan.

      "Mitä sanoitte?"

      "Kestättekö vähän enemmän valoa?"

      "Minun täytyy kestää, jos te päästätte sitä sisään." (Hän pani heikon painon toiselle sanalle.)

      Aukon toinen puolisko avattiin hiukan enemmän. Leveä valonsäde virtaili ullakkokamariin ja valaisi työntekijää, joka keskentekoinen kenkä polvellaan, lepäsi työstään. Hänen harvat, karkeat työkalunsa ja jotkut nahkapalaset olivat hänen jaloissaan sekä rahilla. Hänellä oli valkoinen, takkuinen, mutta lyhyenlainen parta, kasvot olivat kuopallaan ja silmät erinomaisen kirkkaat. Hänen riutuneissa ja laihoissa kasvoissaan ja tummien kulmakarvojen ja pörhöisen tukan alta olisivat ne näyttäneet suurilta, vaikka olisivatkin olleet pienet; mutta ne olivat luonnostaankin suuret ja vaikuttivat yliluonnollisilta. Hänen keltainen paitariekaleensa oli auki kaulan kohdalla ja paljasti hänen kuivan ja riutuneen ruumiinsa. Hän itse, hänen liinainen puseronsa, riippuvat sukkansa ja kaikki hänen pahaset vaaterepaleensa olivat suoranaisen valon ja ilman puutteesta haalistuneet niin himmeiksi, yksitoikkoisiksi ja pergamentin värisiksi että olisi ollut vaikea eroittaa niitä toisistaan.

      Hän varjosti kädellään silmiään valolta ja siinä kädessä näyttivät luutkin läpikuultavilta. Niin istui hän, silmässä tyhjä, tuijottava katse ja lepäsi työstään. Hän ei koskaan katsellut edessään olevaan ihmiseen, silmäilemättä ensin kummallekin puolelle itseään, ikäänkuin ei hän enää pystyisi yhdistämään paikkaa ääneen; hän ei koskaan puhunut silmäilemättä näin ympärilleen ja unohti siten vastata.

      "Aiotteko saada valmiiksi tämän kenkäparin tänään?" kysyi Defarge, viitaten herra Lorrya lähemmäksi.

      "Mitä sanoitte?"

      "Aiotteko lopettaa nuo kengät tänään?"

      "En voi sanoa aionko. Arvattavasti lopetan ne. En tiedä."

      Mutta kysymys muistutti hänelle työtään ja hän kumartui uudestaan sen yli.

      Herra Lorry astui hiljaa esiin, jättäen tyttären oven suuhun. Hänen seistyään minuutin tahi pari Defargen vieressä, katseli suutari ylös. Hän ei osottanut mitään hämmästystä nähdessään uuden olennon edessään, mutta käden levottomat sormet eksyivät hänen huulilleen, kun hän katseli vastatullutta (hänen huulensa ja kyntensä olivat samanväriset, kalpeat ja lyijynkarvaiset), sitten laskeutui käsi työhön, ja hän kumartui jälleen kenkäänsä valmistamaan. Tämä katse ja liike olivat vain silmänräpäyksen työtä.

      "Teillä on vieraita, kuten näette", sanoi herra Defarge.

      "Mitä sanoitte."

      "Täällä on vieras."

      Suutari katsoi ylös, kuten taannoin, mutta ei keskeyttänyt työtään.

      "Kas niin!" sanoi Defarge. "Täällä on herra, joka taitavasti tehtyä kenkää nähdessään, ymmärtää sitä arvostella. Näyttäkää hänelle tuo kenkä, jota parasta aikaa teette. Herra, ottakaa se."

      Herra Lorry otti sen käteensä.

      "Kertokaa tälle herralle, minkälainen kenkä tämä on ja sanokaa hänelle tekijän nimi."

      Tavallista pitemmän vaitiolon jälkeen vastasi suutari:

      "Olen unohtanut mitä minulta kysyitte. Mitä sanoitte?"

      "Kysyin ettekö voi selittää herralle minkälaista kenkää te nyt teette."

      "Se on naisen kenkä. Se on nuoren naisen kävelykenkä. Se on viimeistä kuosia. En ole koskaan sitä kuosia nähnyt. Minulla oli malli käytettävänäni." Hän silmäili kenkää ja pikainen ylpeyden vivahdus kuvautui hänen kasvoillaan.

      "Entä tekijän nimi?" sanoi Defarge.

      Päästettyään työn kädestään, asetti hän oikean käden rystäät vasemman käden sisäpuoleen ja taas päinvastoin, sitten siveli hän toisella kädellään partaista leukaansa ja jatkoi taas edelleen säännöllisesti ja herkeämättä näitä eri liikkeitä. Herättää hänet tästä tylsyydestä, johon hän aina puhuttuaan vaipui, olisi ollut yhtä kuin hyvin heikon ihmisen herättäminen pyörtymisestä tahi yrittäminen kuolevaisen sielua pidättää jonkun ilmestyksen toivossa.

      "Kysyittekö nimeäni?"

      "Kysyin niinkin."

      "Sataviisi, pohjoinen torni."

      "Siinäkö kaikki."

      "Sataviisi, pohjoinen torni."

      Väsyneesti ääntäen – se ei ollut huokausta eikä ähkymistä, – kumartui hän jälleen työnsä puoleen, kunnes hiljaisuus uudellen päättyi.

      "Oletteko suutari ammatiltanne?" sanoi herra Lorry, katsoen häneen vakavasti.

      Hänen kuopallaan olevat silmänsä kääntyivät herra Defargen puoleen, ikäänkuin olisi hän tahtonut siirtää kysymyksen hänelle, mutta kun ei mitään apua lähtenyt sieltä päin, kääntyivät ne takaisin kysyjään harhailtuaan ensin laattialla.

      "Suutariko ammatiltani? En, en ollut ammatiltani suutari, minä – minä – opin sen täällä. Opin itse. Pyysin lupaa."

      Hän vaipui taas tylsyyteen moneksi hetkeksi, jatkaen lakkaamatta tahdinmukaisia käsiliikkeitään. Hänen silmänsä palasivat viimein hitaasti niihin kasvoihin, joita ne olivat välttäneet, hän hätkähti ja alkoi uudelleen, niinkuin nukkunut, joka herätessään palaa takaisin eilisiltaseen asiaan:

      "Pyysin lupaa saada oppia sitä, ja se myönnettiin minulle monien vastuksien jälestä kauvan odotettuani, ja siitä pitäen olen tehnyt kenkiä."

      Hänen ojentaessaan kättään, ottaakseen kengän, joka häneltä oli viety, sanoi herra Lorry, yhä katsellen häntä vakavasti kasvoihin:

      "Herra Manette, ettekö ollenkaan minua muista?"

      Kenkä putosi maahan ja hän istui siinä jäykästi katsellen kysyjään.

      "Herra Manette"; herra Lorry pani kätensä Defargen käsivarrelle; "ettekö ollenkaan muista tätä miestä? Katsokaa häneen. Ja katsokaa minuun. Eikö mieleenne muistu muuan vanha pankkiherra, eikö vanhoja pankkiasioita, vanha palvelija ja vanhat ajat, herra Manette?"

      Monivuotisen vangin silmäillessä jäykästi vuoroin herra Lorrya, vuoroin Defargea, alkoivat toimivan, valppaan älyn kauvan sitten haihtuneet merkit vähitellen työskennellä hänen otsallaan, läpi sen sankan sumun, joka oli laskeutunut hänen ylitsensä. Ne peittyivät jälleen, heikkonivat, poistuivat, mutta olivat silmänräpäykseksi näyttäytyneet. СКАЧАТЬ