Kaksi kaupunkia. Dickens Charles

Чтение книги онлайн.

      Hetken vaiettuaan, lisäsi hän, sovittaen sileän, pellavankeltaisen peruukkinsa paikoilleen:

      "On hyvin vaikeata alottaa."

      Hän ei alottanut, ja epäröidessään kohtasi hän neiti Manetten katseen. Nuori otsa kohosi ja siihen ilmestyi tuo omituinen ilme – mutta se oli samassa soma ja luonteenmukainen ilme, ja nuori tyttö kohotti kätensä kuin olisi hän ehdottomalla liikkeellä tavottanut tai pidättänyt jotain ohileijailevaa varjoa.

      "Te olette aivan outo minulle, sir?"

      "Enkö olekkin?" Herra Lorry avasi kätensä ja ojensi ne ulospäin hymyillen vakuuttavasti.

      Nuoren naisen silmäkulmien välissä ja pienellä naisellisella nenällä, jonka piirteet olivat hienot ja kauniit, syventyi taannoinen ilme, hänen miettiväisenä istahtaessaan tuolille, jonka vieressä hän tähän asti oli seisonut. Herra Lorry tarkasteli häntä hänen ajatuksiin vaipuessaan, ja kun neiti Manette jälleen katsahti ylös, jatkoi hän:

      "Uudessa isänmaassanne, neiti Manette, otaksun, että on parasta puhutella teitä kuten nuorta englantilaista ladyä."

      "Kuten tahdotte, sir."

      "Neiti Manette, minä olen asiamies. Minulla on asia suoritettavana. Älkää kuunnellessanne minua välittäkö minusta enempää kuin jos olisin puhumakone, itse asiassa en paljon muuta olekkaan. Minä aion, teidän luvallanne kertoa teille tarinan eräästä pankkituttavastamme."

      "Tarinan."

      Herra Lorry näytti tahallaan käsittävän väärin kerrotun sanan, kiireesti jatkaessaan:

      "Niin, pankkituttava; me pankki-ihmiset tavallisesti kutsumme ihmisiä, joiden kanssa olemme asioissa pankkituttaviksemme. Hän oli ranskalainen; tiedemies, hyvin lahjakas – lääkäri."

      "Eihän vain Beauvaisista?"

      "Juuri Beauvaisista. Kuten isänne, herra Manette, oli hän Beauvaisista. Kuten isänne, herra Manette, nautti tämä herra suurta kunnioitusta Pariisissa. Minulla oli kunnia tutustua häneen siellä. Meidän suhteemme perustui yhteisiin asioihin, mutta oli ystävällistä laatua. Minä palvelin siihen aikaan ranskalaisessa osastossamme ja olin ollut siellä – ah! kaksikymmentä vuotta."

      "Siihen aikaan – saanko kysyä mihin aikaan, sir."

      "Puhun nyt, neiti, ajasta kaksikymmentä vuotta takaperin. Hän nai – englantilaisen naisen – ja minä olin yksi hänen holhojiaan. Hänen raha-asiansa hoiti kokonaan Tellsonin pankki, kuten se monen muunkin ranskalaisen herran ja perheen asiat hoitaa. Samalla tavalla hoidan minä, taikka olen tavalla tai toisella hoitanut joukottain toisten pankkituttavaimme asioita. Nämät ovat vain asioista johtuvia suhteita, neiti, niissä ei kysytä ystävyyttä, ei erityistä harrastusta, eikä mitään tunteentapaista. Liike-elämäni aikana olen kulkenut toisen luota toisen luo aivan kuin liikepäivänikin kuluessa kuljen pankkituttavaimme luona; sanalla sanoen minulla ei ole mitään tunteita; olen vain kone. Jatkaaksemme – "

      "Mutta tämähän on isäni tarina, sir; ja alan luulla" – otsa omituisine ilmeineen kääntyi jännityksellä hänen puoleensa – "että jäätyäni orvoksi, äitini eli vain kaksi vuotta isäni kuoleman jälkeen, veitte te minut Englantiin. Olen melkein varma, että niin oli."

      Herra Lorry tarttui epäröivään pikku käteen, joka luottavaisena lähestyi hänen kättään, ja kohotti sen hieman juhlallisesti huulilleen. Sitten vei hän nuoren naisen takaisin tuolille istumaan, ja nojaten vasenta kättään sen selkänojaan, oikealla kädellään sivellen milloin leukaansa, milloin nykäisten peruukkiaan korvain kohdalle, milloin käyttäen sitä antamaan pontta sanoilleen, silmäili hän tyttöä, tämän istuessa silmät häneen tähdättyinä:

      "Neiti Manette, minä se olin. Ja te olette näkevä, kuinka oikeassa olin äsken puhuessani itsestäni, kun sanoin, ettei minulla ole tunteita, että kaikki suhteeni kanssaihmisiini ovat vain asioimissuhteita, te näette kuinka oikeassa olen, kun ajattelette, etten ole nähnyt teitä kertaakaan sen jälkeen. En, te olette siitä pitäin ollut Tellsonin toiminimen holhokki, ja minä olen siitä pitäin hoitanut muita Tellsonin pankin asioita. Tunteita! Minulla ei ole niihin aikaa eikä tilaisuutta. Minun koko elämäni, neiti, kuluu äärettömän rahamankelin pyörittämisessä."

      Pidettyään tämän merkillisen esitelmän jokapäiväisistä toimituksistaan, silitti herra Lorry keltaista peruukkiaan molemmin käsin, (perin turhaa työtä, sillä sen kiiltävä pinta oli niin sileä, ettei se kummemmaksi voinut tulla) ja asettui entiseen asentoonsa.

      "Tähän asti, neiti, (kuten huomautitte) oli tämä kaivatun isänne tarina. Mutta nyt muuttuu kertomukseni. Jos isänne ei olisikaan kuollut kuollessaan – elkää säikähtykö! Mitenkä te säpsähditte!"

      Kovin säpsähtikin neiti Manette. Ja hän tarttui herra Lorryn ranteeseen molemmin käsin.

      "Minä pyydän teitä", sanoi herra Lorry rauhoittavalla äänellä, siirtäen vasemman kätensä tuolin selkänojalta rukoileville sormille, jotka kovasti vavisten kouristivat häntä; "minä pyydän, hillitkää mielenliikutustanne – tämä on vain asioita. Kuten aioin sanoa – "

      Tytön katse saattoi hänet niin pois tolalta että hän vaikeni, hämmentyi ja alkoi uudelleen:

      "Kuten aioin sanoa; ellei herra Manette olisikaan kuollut, jos hän olisi äkkiä ja hiljaisesti kadonnut; jos hän olisi hävinnyt; kukatiesi minnekkä kamalaan paikkaan, jossa ei mikään viekkaus tavannut hänen jälkiään; jos hänellä oli vihollinen, jokin maamies, joka taisi käyttää häntä vastaan erikoisoikeutta semmoista, josta eivät rohkeimmatkaan ihmiset tuolla puolen Kanaalin uskalla kuiskaamallakaan puhua; esimerkiksi erikoisoikeutta täyttää lanketti ja sen nojalla työntää kenen tahansa vankilaan unohtumaan epämääräiseksi ajaksi; jos hänen vaimonsa olisi huutanut avukseen kuningasta, kuningatarta, hovia, papistoa, saadakseen jotain tietoa hänestä – vaan kaikki turhaan; – silloin olisi isänne tarina ollut tämän onnettoman herran, Beauvaisin lääkärin tarina."

      "Minä vannotan teitä enemmän kertomaan, sir?"

      "Sen kyllä teen. Se on juuri aikomukseni. Voitteko kestää sitä?"

      "Voin kestää mitä tahansa, paitsi tätä epävarmuutta, jossa minut tällä hetkellä pidätte."

      "Te puhutte tyynesti – ja te olette tyyni. Sepä hyvä (sanat osottivat enemmän tyytyväisyyttä kuin hänen käytöksensä). Vain asioita. Pitäkää sitä asiana – asiana joka on toimittava. Jos nyt tämän lääkärin vaimo, vaikkakin luonteeltaan rohkea ja luja, olisi kärsinyt tästä niin suunnattomasti ennen kuin pikku lapsensa syntyi…"

      "Se pieni lapsi oli tytär, sir."

      "Niin, tytär. Tä – mä – on – asia – älkää olko levoton. Neiti, jos tämä rouva raukka oli kärsinyt niin suunnattomasti ennenkuin pikku lapsensa syntyi, että hän tahtoi säästää lapsiraukkaa perimästä kärsimäänsä kidutusta kasvattamalla hänet siinä uskossa, että hänen isänsä oli kuollut – ei, älkää polvistuko! Taivaan tähden, miksi polvistutte eteeni."

      "Että sanoisitte minulle totuuden oi! rakas, hyvä, armelias herra, että sanoisitte minulle totuuden."

      "Tämä on vain asia. Te hämmennätte minut ja kuinka voin suorittaa asiani, kun olen hämmentynyt. Olkaamme selväpäiset. Jospa te nyt esimerkiksi olisitte kiltti ja sanoisitte СКАЧАТЬ