Kuninkaan toverit. Charles Deslys

Чтение книги онлайн.

      Ludovik XI oli vallan suunnattomasti ihastuksissaan. Hän pöyhisteliksen, heilutti ruumistansa, keikkui sinne tänne korkealla tuolillansa ja tuon tuostakin, ikäänkuin puhujaa vielä enemmin kiihoittaaksensa, hän kertoi:

      – "Tuo on oivallista! Totta Jumaliste! Jatka toverini … jatka, jatka!"

      – "Ah, sire", Villon vihdoin lausui, "jospa Teidän Majesteettinne antaisi minun vähän hengähtää. Juotavaa tänne! kurkkuani karvastelee!"

      – "Maltas, juo tästä", Ludovik XI sanoi ojentaen hänelle oman reunoja myöten täytetyn maljansa.

      – "Kuninkaan terveiksi", Villon huudahti, tarttuessaan maljan rubiinikorviin, ja töin tuskin maltettuaan kieltänsä kastaa, hän liitti puheesensa näin kuuluvan loppulauseen:

      – "Minä en puhu enempää siitä asiasta, sire, ett'ei minua luultaisi imartelijaksi. Sitä en ole. Olen sanonut, mitä ajattelen, en muuta. Näinhän oli meillä välipuhe. Elämäni riippuu hiuskarvasta. Jos se on menetetty, antakaa merkki mestari Tristan'ille. Minä täytän välipuheen rehellisesti; testamenttini, niin suuri, kuin pienikin, on tehty, vieläpä erityiset lisäpykäleetkin, joiden kautta olen jättänyt monille ystävilleni perinnöksi kaiken sen, mitä minulla ei milloinkaan ole ollut. Olen siis valmis. Pait sitä minua väsyttää näin kerjätä ilman tarkoitusta, nauraa kun kukkaroni itkee ja elää kun en ketään voi hyödyttää. Minä en pelkää kuolemaa, vaikka tosin mieluummin kuolisin maatani ja kuningastani palvellen. Mutta jos Teidän Majesteettinne sen toisin päättää, niin onnea matkalle!"

      Pää-teloittaja astui jo lähemmäksi.

      – "Maltas!" kuningas lausui, "minä jätän vielä asian ratkaisematta, mutta ainoastaan siksi kuin matkamme on päättynyt; sen kestäessä tulee hänen meitä huvitella. Sitten saamme nähdä… Minä siis vien kanssani tämän riimisepän… Ja ett'ei sinunkaan, Tristan, tarvitsisi täältä lähteä tyhjin käsin, otappa haltuusi kaikki nämä kultakalut, jotka mestari Gringonnaux niin kohteliaasti on meille tarjonnut. Kiitos, toverini, otan lahjasi vastaan."

      Surkea irvistys oli porvari paran ainoa vastaus. Hän painoi päänsä nöyrästi rintaa vasten ja heitti samalla viimeisen jäähyväis-silmäyksen kauniiden pöytä-astiainsa jälkeen.

      Ne katosivat Tristan'in ja hänen Skotlantilaistensa kanssa.

      – "Matkalle, hyvät herrat", kuningas sanoi. "Käsivartesi, Coictier.

      Commines, pidä silmällä tätä viiripäätä, … joka minusta näyttää varsin sukkelalta … enintäin viikoksi hänelle suon pitennystä… Sitten…!"

      – "Hyvä juttu", Villon pakisi, "viikko on aina viikko. Rajutkoon mikä ilma tahansa nyt, minun leipäni ainakin on leivottu!"

       IV

      Rautasormus

      Kuningas matkusti vettä myöten, pienellä laivastolla, joka purjehti Loire'a ylöspäin Orleans'iin asti.

      Edellä sekä jäljessä pari pitkää rantalaivaa, henkivartioita ja hovilaisia varten, keskellä kuninkaan laiva.

      Laivan perällä oli jonkunmoinen kammio, sisältä koristettu Arras'in tapeeteilla. Huonekaluina siinä oli: soukka puinen vuode, rukous-alttari, muutamia lavitsoita, kamiini, ja pöytä paperia täynnä.

      Kuningas oli juuri laskenut Commines'in luotaan, ja käskenyt tämän lähettää runoilijan hänen puheillensa.

      Vähän aian päästä ovi jälleen aukeni, ja Villon astui sisään.

      Kahden kesken kuninkaan kanssa!.. Mikä saattoi olla syynä tähän kohtaukseen?

      Ludovik XI astui ensi toimekseen runoilijan ympäri, tarkastaen häntä terävillä, epäluuloisilla silmäyksillä.

      Sen jälkeen, istuutuen entiselle sijalleen, kamiini jalkojen välissä, kädet kahden puolen savutorvea, hän aloitti jyrkästi:

      – "Tiedätkö, että minä olen häijy isäntä?"

      Villon vastasi hämmästymättä:

      – "Mahtaville kenties, sire, niille, jotka tahtovat viisastella. Vaan ette ainakaan alhaisille, jotka tytyväisinä tottelevat luulematta itseänsä viisaammiksi kuin Teidän Majesteettinne."

      – "Vai niin", kuningas sanoi, silminnähtävästi hyvillänsä näin hienosta vastauksesta.

      Sitten, oltuansa hetken ääneti, hän jatkoi:

      – "Tiedätkö, että kaikki, joita olen suosinut, kaikki, joihin olen luottanut, ovat minun pettäneet, ja kenties vielä tälläkin haavaa pettävät?.. Se minun on tehnyt epäileväksi, juonittelevaksi, julmaksi, joka kerta kun aavistan jotain uutta kiittämättömyyden osoitusta."

      – "Tiedän sen", runoilija vastasi. "Mutta minä en ainakaan ole kiittämätön, vaan harrastan ylikaiken kuningaskunnan etua, enkä vähääkään epäilisi pyhittää elämääni kokonaan kuninkaan palvelukseen. Niin tosiaanki, sire, en vähääkään. Voi! teillä on hyviä taipumuksia hirmuvaltiaaksi, vaan muut ruhtinaat tällä vuosisadalla ovat niin julmia tiranneja, että te sittenkin olette hurskain ja lempein niistä kaikista."

      – "Jokotaas aiot aloittaa imartelemisiasi?" kuningas tiuskasi. Vaan, kiihossaan, hän tuli siirtäneeksi kätensä liian likelle savutorvea, ja poltti sormensa.

      – "Ai!" hän kiljahti, "se on sinun vikasi, kelvoton!.. Sanoppas minulle, sinä, joka luulet kaikki tietäväsi, tunnetko vihamieheni?"

      – "Vaarallisin, mahtavin kaikista niiden joukossa, sire, on se, jonka luona löysitte pakopaikan siihen aikaan, kun kuningas Kaarlo VII sanoi pojastansa: Burgundin herttua elättää luonansa ketun, joka vielä syö hänen kanansa."

      – "Entä sitten?"

      – "Sitten, sire! nyt on kanojen hetki tullut, koska täällä näen hampaat, jotka ovat valmiit niitä haukkaamaan."

      – "Ja sinäkö olisit valmis niiltä vääntämään niskat nurin?"

      – "No! Mitä siihen tulee, mielelläni, sire."

      – "Ota tuoli ja istu … likemmäksi … vieläkin likemmäksi Minä en puhellessani suvaitse mitään epämukaisuutta."

      Villon'ille sitä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän siirtyi vallan kamiinin eteen, jonka toisella puolen kuningas istui nojautuen molempiin kyynärpäihinsä, kasvot käsien peitossa.

      Taas hetken äänettömyys. Sen jälkeen keskustelu alkoi uudelleen, heidän istuessaan silmä silmää vastaan:

      – "Puhukaamme nyt ystävistäni. Onko niitä monta?"

      – "Ei, sire. Yksi ainoa, mutta hyvä."

      – "Kuka sitten?"

      – "Te itse."

      Melkein asemaansa muuttamatta, kuningas taputti ystävällisesti runoilijaa olkapäälle. Sitten hän taas jatkoi kysymyksiänsä:

      – "Entä minun toverini … häh! kutka ne ovat?"

      – "Vähän СКАЧАТЬ