Kuninkaan toverit. Charles Deslys

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ meni makoiseen suuhun, hartaan hiljaisuuden vallitessa. Kun vihdoin Troussecaille'n ruokahalu oli tydytetty, mutta uteliaisuus yhä vireillä, hän sanoi Villon'ille:

      – "Mestari, lupasittehan jotakin?"

      – "Mitä sitten?"

      – "Kun jänis on syöty, sanoitte."

      – "Niin oikein, nyt muistan."

      – "No niin! jänis on mennyt…"

      – "Me te'emme samoin. Matkaan nyt!"

      Ensimäinen puoli tuntia vieri ja sen kuluessa karkulaisemme astuivat tavallista vinhempää, katsoen tuon tuostakin taaksensa vielä paremmaksi vakuudeksi, ett'ei heitä seurattaisi ja ett'ei siis heidän tietänsä kukaan voisi ilmiantaa.

      Kun tämä pelko oli poistunut, heidän käyntinsä vähitellen itsestään hiljeni.

      – "Mestari", Troussecaille kysyi, "saanko tietää minne kohden matkamme kulkee, ei muun vuoksi, kuin löytääkseni sen johdosta oikean suunnan."

      – "Niinkuin näet, itää kohden. Meidän tulee kiiruimman kautta saapua johonkin Ludovik XI asettamaan postipaikkaan."

      – "Siinä tapauksessa on parasta kääntyä oikealle ja pyrkiä Burgundin valtatielle."

      – "Burgundi!.. Aivan oikein, meidän täytyy sen läpi kulkea … ja se ei suinkaan ole hauskin osa toimestamme."

      – "Vai niin! näyttää siltä kuin Burgundilaiset eivät olisi ystäviämme."

      Säälivällä hymyllä Villon katseli Troussecaille'a ja laskien kätensä tämän olkapäälle hän sanoi:

      – "Martti ystäväni, sinun luottava alamaisuutesi todella ansaitsee, ett'en sinua kohtaan enää ole umpimielinen. Me olemme kahden. On aika vihdoinkin ilmoittaa…"

      – "Vihdoinkin…"

      – "Ett'en mitään voi sinulle ilmoittaa."

      Troussecaille näytti vähän närkästyneeltä. Villon kiiruhti lisäämään:

      – "Mieleni on paha, ystäväni. Mutta olen vannonut. Yksi sana, yksi ainoa vaan hentomaisesta kohteliaisuudesta lausuttu, hävittäisi kohta tämän ihmeellisen onnen, jonka osamieheksi sinut olen tehnyt hartaasta sydämmestä. Muista Lothin vaimoa! Kavahda itseäsi jotain kysymästä, älä käännä päätäsi, tai molemmat heti paikalla muutumme suolapatsaiksi."

      – "Siinäkö kaikki?"

      – "Ainakin pää-asia. Meillä on kaikesta päättäen oleva paljon seikkailemista. Sinä rakastat semmoista. Tarvitaan rohkeutta. Onko sinulla sitä?"

      – "Toivoakseni."

      – "Ennen kaikkia ja yli kaiken", Villon jatkoi, "tulee pysyä rehellisenä."

      – "Se on vaikeampi. Vaan tosiaankin, ehkä en olekkaan niin tuiki turmeltunut. Löytö-lapsena minun ottivat yökulkijaimet ja kananvarkaat, ja niiden koulussa, eläen niinkuin nekin linnun liimalla ja vihellyksillä, kasvoin siksi mikä olen, aivan yhtä luonnollisesti kuin muista tulee ruoka-kauppiaita ja täysiä virkaherroja. Jos kuitenkin totta puhun, on minulla iloinen kuljeksija-luonne, mutta syvimmässä pohjukassaan sydämmeni vihaa kaikkea vääryyttä … ja, ken tietää? ehkä se hyvinkin helpolla vielä muuttuu rehelliseksi. Itse sen ainakin soisin. Ja voisinpa sitä melkein ta'atakkin, jos olisin varma, ett'ei minun enää tarvitse asua Taivas-alan ravintolassa, että saan käyttää säädyllisempiä jalkineita sekä murkinoida melkein joka päivä… Ja siinä se rehellisyys kenties onkin. Voitko minulle näitä luvata."

      – "Voin", runoilija vastasi, "ja tahdon sen, paremmaksi vakuudeksi todistaakkin. Iske tulta; tuossa on kaatunut puu ja kuivia lehtiä."

      Välähdys vaan, niin Troussecaille oli valkean virittänyt.

      – "Katsoppas!" Villon lausui.

      Hän piti kädessä vyönsä, ja avaten kukkaronsa, joka siitä rippui, hän antoi siinä olevan kullan kilistä ja kiiltää. Sitten hän hymyten, leikillisellä äänellä jatkoi:

      – "Kun kukkaro on tyhjä, se tulee kuin loihtimalla taasen täyteen. Mutta mikä sinun on? Olethan kylmä ja äänetön tämän kultavirran äyräällä."

      Ja todellakin, Troussecaille ei näyttänyt mitään iloa, ei vähintäkään ihastusta. Päin-vastoin, joku vastenmielisyys loisti hänen silmistänsä.

      – "François ystäväni", hän vihdoin lausui. "Miks'et tätä aarrettakin minulta salannut? Näyttää nyt siltä kuin sinua seuraisin kultasi vuoksi. En tahdo siitä mitään, enempää kuin salaisuuksistasi. En niin mitään! Köyhyys ja tiedottomuus on oleva minun osani. Kaikki ilmaiseksi ja ystävyyden vuoksi! – se on lempilauseeni. Voinpa vielä sanoa senkin: tämä samoominen tuntemattomille aloille, se juuri on minun toimeni. Astu sinä vaan edellä, minä seuraan uskollisena toverina, palvelijana, koirana."

      – "Et millään!" Villon huudahti hänelle ojentaen molemmat kätensä, "et millään! kallis seuraajani, ystäväni, veljeni!"

      Ja niin lähtivät astumaan metsän halki.

      Päivän koitossa molemmat seikkailijamme saapuivat sen toiseen päähän.

      Taivaan rannalla, jonkun matkan päässä olevalla mäellä törröitti vahva linna, jonka mustat piirteet kuvautuivat aamusumun harmaata pohjaa vastaan.

      Yht'äkkiä hevonen siitä lähti, juosten täyttä laukkaa.

      Hevosen selässä eräs amazoni, eräs nainen.

      Jäljessä, ikäänkuin tätä takaa-ajamassa, kaksi ratsumiestä, kaksi ritaria.

      Molemmat tuttavamme alkoivat näitä tarkastaa, ja kätkeytyivät erään tammen ta'a.

      Amazoni ehti pian heidän kohdallensa.

      Hänet nähdessään Villon'in väriseviltä huulilta pääsi tuskan ja ilon huudahdus:

      – "Hän! … oi Jumala! … se on hän!"

      Ja niin kiihtynyt oli hänen mielensä, että ilman Troussecaille'n apua hän olisi kaatunut tielle.

      Takaa-ajettu nainen heidät silloin huomasi kumpaisenkin.

      – "Keitä ikänä lienette", hän heille kohta huusi, "pelastakaa, suojelkaa minua!"

      Runoilija jo säihkyvin silmin syöksi eteenpäin. Mutta hänen kumppaninsa pidätti häntä käsivarresta ja sanoi:

      – "Maltas, minulla on tuuma … ja luullakseni hyvä."

       VI

      Ensimäiset seikkailut

      Martti Troussecaille'n tuuma tarkoitti köyttä.

      Sitä samaa köyttä, jonka avulla hän edellisenä iltana, metsän toisessa päässä oli kaatanut François Villon'in ihan keskelle tietä.

      – "Ymmärrätkö?" hän tälle СКАЧАТЬ