Kuninkaan toverit. Charles Deslys

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ "Voidaanpa vielä kenties lisätä, että minä olen menettänyt oikeuteni runoilijan nimeen ja tahrannut kunnian, joka tulee Apollonin oppilaalle. Mutta en olisi kuitenkaan voinut aavistaa joutuvani tänne näin kurjan-muotoisena, tämä köysi kaulani ympärillä, tekemään julkisesti synnintunnustusta:

      "Oi kurjaa itseäni! Jos ma oisin

      Nuoruuden aiat käynyt oppimalla

      Ja hyviin tapoin tottunut, ma voisin

      Nyt asua kuin muutkin katos-alla.

      Vaan miten? Koulustani läksin silloin

      Ma karkuun, niinkuin paha poika nalkki…

      Oi, myöhäinen on katumus, vaan milloin

      Sit' aattelen, on sydän mennä halki."

      – "Sinä unohdat jo meidän suostumuksemme. Ei mitään runoja!" sanoi kuningas, joka kuitenkin oli tarkoin kuunnellut värsyn loppuun saakka.

      Runoilija jatkoi:

      – "Kuinka vaan suvaitsette, sire. Senkun aian kuluttua tulin oppilaaksi Sorbonne'en ja oleskelin lain-oppineiden ja peruukki-päiden seurassa. Vaan minun luonteelleni oli tuommoinen elämä keskellä keräjöimisiä ja rettelöitä vasten-mielinen ja, ollen nyt jo enemmin huvituksien kuin työn ystävä, taipuvaisempi ostamaan kuin maksamaan, kuljeskelin yöt päivät ympäri laulu-aineita etsimässä. Pian lauluni tulivat tutuiksi; laulujen ohessa laulajakin. Monta kertaa hyvät ihmiset minulle tarjosivat apunsa, täyttivät uudestaan tyhjät taskuni. Vaan mitäpäs siitä! jos toisinaan kymmenen riksiä eksyikin plakkariini, ne ei sinne jääneet homehtumaan. Olin kuitenkin vielä siivosti verhottuna, kävin paraissa seuroissa, laskin sievää puhetta ja söin herkullisesti. Paroonit, kreivit, ruhtinaat olivat minulla tovereina. Siinä onnettomuuteni, sire. Palava kynttilä houkuttelee kärpäsen ja polttaa siltä siivet. Todelliset ystäväni eivät olleet siellä. Minä aloin niitä etsiä muualta, ja löysin ne vasta paljon alempaa, kenties liiankin alhaalta, katu-teaterien loasta, kapakoista ja muista huonoista paikoista. Se oli vähemmin kunniallista, se on totta, – mutta monta vertaa hauskempaa. Minun täytyi huolet haihduttaa. No niin! Elin kuin mustalainen, varkaiden, roistojen ja petturien seurassa, ilman muuta huolta kuin viiletellä hyvää viiniä makoiseen suuhun. Tietäjää viisaampi olisi ollut se, ken olisi osannut löytää minun asuin-paikkani. Minä lauleskelin, istahdin vähän kuhunkin, hyväillen viinipulloja ja kaikkea muuta, joka tässä viheliäisessä mailmassa antaa itseänsä hyväillä, – tietysti hamppunuoraa lukuun ottamatta. Kujeeni kuitenkin alkoivat herättää liian suurta huomiota Pariisin kaduilla ja raitilla. Muuan seikkailija-kumppaneistani sanoi sentähden eräänä päivänä: kun kerran elää, pitää elämän herroiksi, mutta täällä yövahdit meitä ahdistelevat … mitähän jos lähtisimme maalle? Ja niin lähdimme. Huono tuuma, sire. He riippuvat kaikki nyt hirsipuussa, vaivaiset syntiset! Niin, kaikki tyyni, Malpaye, Baillevent, vieläpä Troussecaille'kin. Niiden ei enää tänä talvena tarvitse vilua kärsiä. Niitä ei enää tulevana suvena lämmin vaivaa! Ja kuinka viattoman hairauksen tähden kuitenkin! Eihän se ollut heidän vikansa.

      "Pakko saa miehen pahuuteen

      Ja nälkä suden raateleen.

      "Heidän oli nälkä. He olivat erehtyneet. Minä olin erehtynyt niinkuin hekin. Sama rangaistus minulle, sire, jos teitä huvittaa nähdä runoilijanne hirsipuussa mustempana kuin uuniluuta ja täynnä lintujen noukkimia koloja kuin sormustimen pohja. Vaan, huomaitkaa suosiollisesti, sillä välin kuin vietin päiväni kuljeksimalla, tein havainnoita, tutkin syitä ja seurauksia. Villon ei ole ainoastaan runoilija, hän on ennen kaikkia filosofi. Vielä enemmänkin! hän on kenties ainoa ihminen tässä takaperoisessa mailmassa, joka teitä oikein ymmärtää, sire, ja joka teitä rakastaa."

      – "Rakastat minua! sinäkö?" Ludovik IX huudahti. "Ja mistä aiasta alkaen."

      – "Siitä alkain kuin hallitukseen tulitte", Villon vakaasti lausui. "Noista turnajaisista saakka Saint-Antoine'n kadulla, joissa, kun Burgundin ja Flandrin koko loistava ritaristo par'aikaa korskeili kiiltävissä sota-asuissaan, tuuheat sulkatöyhdöt kypärein päällä, äkki arvaamatta astui kilpakentälle teidän toimestanne eräs uusi taistelija, jota ei kukaan varmaankaan ollut odottanut, eräs karkeihin pedon nahkoihin puettu mies raa'alla ulkomuodolla. Aseena hänellä oli ainoastaan jonkunlainen puunuija, ei paljoa paksumpi tavallista kävely-sauvaa. Kuitenkin hän, tuommoinen maamoukka, rupesi noiden ylhäisten ritarien joukkoon, löylytti niitä oikein aika lailla, eikä kukaan jaksanut seisoa häntä vastaan. Ei kymmentä minuuttiakaan, niin hän oli ne kaatanut, maahaan lyönyt, ajanut pakoon, kaikkityyni, itse Charolais'in kreivinkin. Minä en alussa voinut ymmärtää koko tapausta, ja etsin vielä selitystä arvoitukseen, kun sattumalta huomasin teidät, sire, puoleksi kätkettynä muutamain naisten ta'a, katselemassa muutamasta akkunasta, ja nauramassa omituisella tavalla. Heti ymmärsin koko asian, ja kaukaa, joukon keskeltä, ääni teille huusi: eläköön!.. Se oli minun ääneni."

      – "Todellakin!" Ludovik XI lausui, silminnähtävästi hyvillänsä siitä, että puolustuspuhe oli kääntynyt tälle suunnalle. "Mutta mitä merkitsi sitten sinun mielestäsi tämä nuijavoitto, tämä maamoukan voitto niin monesta hienosta ritarista?"

      Vähääkään epäilemättä, runoilija vastasi:

      – "Se merkitsi: Pois tämä ulkokullattu ritaristo! Pois tämä kehno aatelisto, joka komeudessaan ja turhamaisuudessaan, vallattomuutensa, kateellisuutensa, vieläpä hurjan rohkeutensakin kautta on meiltä pilannut Crecy'n, Poitiers'in ja Ajincourt'in tappelut! Koko tämä ritaristo houkuttelee vaan joka hetki tänne Englantilaisia. Kuka ne on karkoittanut? Johanna Darc, muuan paimentyttö! Sijaa talonpojille ja porvareille! Sijaa kansalle kokonaisuudessaan, joka kaikista ylhäisten etuoikeuksista ei himoitse, eikä halaja muuta, kuin yhden ainoan: maansa edestä taistella ja kuolla!"

      – "Oikein!" kuningas lausui ja hänen silmänsä välähtivät äkkiä.

      – "Pois läänitys-vallan ikuiset riidat!" runoilija innostuneena jatkoi. "Rauhaa, sovintoa, oikeutta. Vallassa yksi ainoa: kuningas. Uutta ylhäisöä, jos ei vanha enää jaksa arvoansa ylläpitää, ja läänityksenä ei muuta kuin toisilla heidän neronsa ja intonsa, toisilla vaan miekka vyötäisillä. Tasainen oikeus kaikilla, ja jokaisen velvollisuus veroa maksaa. Ei mitään kapinaa eikä napinaa enää. Siinä se, mikä teillä oli mielessä, sire, vaivatessanne yöt ja päivät päätänne uusilla tuumilla, uusilla parannuspuuhilla. Jokainen tehköön velvollisuutensa; mutta jokainen myöskin nauttikoon oikeutensa. Kuningas itse on esimerkin antava. Jos hänen joutsimiehensä hävittävät laihon köyhän miehen pellolta, jos hänen koiransa repivät lampaan tai kissan köyhältä vaimoparalta, tulee hänenkin niille maksaa vahingonkorvausta. Se oli oikein, se oli oivallisesti ajateltu, pahaksi onneksi vaan olisitte tahtonut astua liian nopeaan ja parantaa liian monta epäkohtaa yht'aikaa. Suuret ja pienet vasallit liittoutuivat teitä vastaan. Siitä syntyi tuo kirottu yhteisen hyvän, tai niinkuin pikemmin voisi sanoa yhteisen pahan liitto."…

      – "Oivallista!" Ludovik XI huudahti ja unohtaen ruokahalunsa, kääntyi kokonaan sitä kohden, joka hänen tarkoituksiansa niin hyvin kuvasi.

      Rohkaistuna tästä ensimäisestä menestyksestä, Villon jatkoi yhä kiihtyvällä innolla.

      – "Olin Montlhery'llä, sire; sillä väliin runoilijoitakin huvittaa tarttua miekkaan… Minä nä'in teidän taistelevan ja urhoollisiakin urhoollisempi olitte silloin. Hävyttömästi ne valehtelevat, jotka teitä pelkuriksi soimaavat. Te osaatte käydä sotaa yhtä hyvin kuin joku muukin, kun sen vaan hyväksi näette. Mutta te, joka tahdotte säästää sotamiestenne henkeä, harrastatte yli kaiken rauhaa ja kansan menestystä, punnitsette nykyaikaa taidolla ja ymmärryksellä, ja tungette terävällä järjellänne kauas tulevaisuuteen; luonnollisesti siis pidätte edullisempana odottaa sopivaa tilaisuutta, hajoittaa vihollisenne, jotka oikeastaan ovat meidän, lyödä СКАЧАТЬ