Suomalaisen teatterin historia III. Aspelin-Haapkylä Eliel

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ v: n sodan ajalta, johon Vänrikki Stoolin tarinat voisivat antaa aihetta. Tietysti on kuiva, epärunollinen paatos kartettava, joka tekee esim. [F. Berndtsonin] 'Ur lifvets strid' niin ilettäväksi; sitä vastoin olisi kansanomainen, virkeä huumori paikallaan."

      Minna Canth noudatti neuvoa ja sepitti uuden näytöksen eli "kuvauksen", nimittäin toisen järjestyksessä, jossa tapaamme Bergbomin ehdottamat ainekset ja piirteet ja joka kieltämättä enentää teoksen arvoa sekä taiteelliselta että kansanelämän kuvaamisen kannalta.38 Niinikään annettiin kappale kilpailuun, jossa se sai palkinnon (kts. ylemp. s. 81). Mitä vihdoin tulee uuteen näytelmään, oli rva Canth halukas ryhtymään siihenkin, niinkuin näkyy kirjeestä 14/4 1881, jossa hän kertoo saaneensa palkinnon, "josta minun etupäässä on kiittäminen Teitä, Herra Tohtori", ja huoattuaan: "Suokoon Luoja minulle voimia kirjoittamaan uusia ja parempia näytelmiä, voidakseni siten parhaiten kiitollisuuttani osottaa", esittää tämän suunnitelman:

      "Jo edellisenä talvena sain hra Kiljanderilta Jyväskylässä39 erään aineen, jonka hän oli hylännyt, mutta joka minua hyvin miellytti. Sitä olen alkanut kirjoittaa, ja ensimäinen näytös onkin jo piakkoin valmis. Sisältö on seuraava: Kauppaneuvos Toikka on viisitoista vuotta takaperin polttanut tehtaansa, renkinsä Kaipaisen avulla. Siinä tilaisuudessa kuoli myöskin työmies Ronnen vaimo, ja Toikka otti hänen pienen poikansa, Kaarlon, kasvatikseen. Kaipainen joutui heti rikoksen tehtyään tunnonvaivoihin ja pakeni Amerikaan, mutta Toikka sai palorahat, pelastui häviöstä ja on siitä asti elänyt toimekkaana, varallisena miehenä. Hänellä on nyt täysikasvuinen tytär, Elina, joka on kihloissa paroni Tannerin kanssa. [Kaarlo] Ronne taas on tullut kunnon mieheksi ja [on] kauppaneuvoksella apulaisena. Hän rakastaa Elinaa, vaikka hän tuskin itsekään sitä vielä tietää. Sairaana ja heikkona palajaa Kaipainen Amerikasta. Hän halajaa päästä lepoon synnyinmaansa poveen, mutta sitä ennen hän tahtoo tunnustaa rikoksensa. Kauppaneuvos uhkaa, houkuttelee, rukoilee, mutta turhaan. Vihdoin myöntyy Kaipainen kuitenkin viivyttämään tunnustusta, siksi kun Elinan häät ovat olleet. Hän tekee sen Elinan tähden, jota hän pienenä on käsivarrellaan tuuditellut, ja joka on syytön heidän rikokseensa. Kauppaneuvos on nyt voittanut aikaa, viikon verran. Hänen kova ja ylpeä luontonsa panee hänen miettimään keinoa kunniansa pelastamiseen. Kun muuta neuvoa ei ole, päättää hän lähettää Kaipaisen hiukkaista ennen iankaikkisuuteen, luuletellen, ettei tuo niin suuri rikos ole, koska tämä kuitenkin on piakkoin kuoleva. – On hääilta. Kauppaneuvos puolipukeutuneena istuu suojassaan synkissä tuumissa. Elina on morsiushuoneessa, hääväki kokoontuu. Kaipainen, jonka mieli tekee nähdä 'pikku Ellaa' morsiamena, raottaa ovea, – tulee sisään kauppaneuvoksen kutsumana. Vielä kerran koettaa tämä häntä houkutella. Mutta se ei onnistu. Hän tarjoo viiniä Kaipaiselle, mutta lasissa onkin myrkkyä. Kaipainen vie lasia huulilleen, luo samassa silmänsä kauppaneuvokseen ja huomaa petoksen. Kauppaneuvos lukitsee oven, tunnustaa aikomuksensa ja syöksee Kaipaisen niskaan, aikoen kuristamalla ottaa häneltä hengen. Samassa koputetaan ovea, häntä kiirehditään viemään Elinaa vihille, musiikki soi, pappi ja hääväki seisovat odottamassa. Kaipainen on pyörtynyt, kauppaneuvos laahaa hänet sisähuoneeseen. Sillä välin on Elina, paroni ja Kaarlo tulleet oven taakse. He pelkäävät onnettomuuden tapahtuneen, kun eivät vastausta saa. Mutta kauppaneuvos jo tointuu, hän aukaisee oven, tekeytyy levolliseksi, mutta on kalman vaalea. Kaipainen on selvinnyt sisähuoneessa, hän tulee esiin ja ilmottaa kaikki. Elina kauhistuu ja paroni kieltäytyy yhdistymästä moiseen perheeseen, Ronne toimittaa Kaipaisen sairashuoneeseen. – Kauppaneuvos epätoivon vallassa ottaa myrkkyä ja menee sisähuoneeseen. Kaarlo ja Elina tulevat. Kaarlo on käynyt Kaipaisen luona, kertoo tämän saaneen H. Ehtoollista ja vakuuttaneen antavansa kaikki anteeksi. Samassa tulee paronikin, joka ilolla kertoo Kaipaisen kuolleen, ennen kun oli ennättänyt tunnustusta tehdä. Nyt on hän jälleen valmis Elinaan yhdistymään, mutta tämä kääntyy hänestä inholla. Paroni toivoo isän voivan häneen vaikuttaa, menee kauppaneuvoksen sisähuoneeseen, löytää hänet kuolleena ja hoipertelee takaisin. Hämmästystä ja surua. Kaarlo tukee Elinaa."

      "Tämä olisi lyhykäisyydessä kappaleen sisältö. Se tulisi olemaan kolminäytöksinen. Onhan se hyvin synkkä kuvaus ja paljon olen miettinyt, miten saada siihen enemmän sovitusta, mutta en ole päässyt selville. Olisiko parempi, jos kauppaneuvos vahingossa ottaisi myrkkyä? Jos ottaisitte, Herra Tohtori, vaivaksenne antaa minulle neuvoja, olisin siitä hyvin kiitollinen." – Tähän Bergbom vastaa 2/6 1881. Hän mainitsee ensin, että Murtovarkaus olisi annettu toukokuulla (kun keisarisuru oli päättynyt), mutta ensimäisten Romeo ja Julia-näytäntöjen jälkeen Ida Aalberg oli sairastunut ja niin myöhään toipunut, että kappaletta ei olisi voitu näytellä muuta kuin yhden kerran. Sentähden se oli jätettävä syksyyn, jolloin se annettaisiin ensimäisenä uutena näytelmänä. Sitten Bergbom kirjoittaa uudesta suunnitelmasta:

      "Keväällä sain Teiltä kirjeen, jossa selitätte uuden draaman suunnitelmaa. On tietysti vaikea sanoa mitään ennaltaan – mutta Murtovarkaus miellytti minua enemmän. Kohta sanon syyt. Ensiksikin on juoni hyvin vähän alkuperäinen: tuo kivenkova patruuna, tuo tunnonvaivoja kärsivä renki, tuo huikenteleva paroni ovat usein käytetyt – ja antakaa anteeksi suoruuteni – hyvin harvoin menestyksellä. Rikoksesta syntyneet omantunnon vaivat ovat tosiaan traagillinen aihe, mutta rikos on tässä liian vähäpätöinen, ulkonainen. Ymmärtäkää minut oikein, vähäpätöinen esteettisessä suhteessa, tietysti ei siveellisessä. Saadaksenne jotakin aineestanne tulisi sielutieteellisen, sisällisen kehityksen olla näytelmän a ja o. Mutta se ei ole – ei ainakaan Murtovarkaudesta päättäen – Teidän runottarenne vahvin puoli. Eikä tässä aineessa ole sijaa Teidän oivalliselle huumorillenne; eikä myöskään ole paljo sijaa naishenkilöillä, joiden kuvaamisessa Te, naisena, tietysti onnistutte hyvin. Silti ei lainkaan ole sanottu, ettei moni kohtaus voisi tulla näyttämöllisesti vaikuttavaksi, esim. kaikki loppukohtaukset."

      "Mutta jos luotatte neuvooni, kirjoittakaa kansannäytelmiä, kuvia todellisesta elämästä ja erittäinkin naiselämästä. Kuvatkaa sitä raitista huumoria, joka tavataan talonpojissamme, sitä herttaisuutta, joka löytyy maalaistytöissämme, loihtikaa esiin tuo hupainen elämä, jota Suomen nuoriso kesäaikana viettää esim. pappiloissamme, ottakaa aineenne Vänrikki Stoolista tai Suomen kansan Saduista ja tarinoista, mutta antakaa meille suomalaisia aiheita – nuo kauppaneuvokset Toikka ja nuo paronit Tanner muistuttavat liian paljo rva Schwartzin romaaneja. – Mutta jos Te jo olette kirjoittanut näytelmänne, niin lähettäkää se kaikin mokomin tänne, sillä voihan se olla jännittävä teatterikappale, vaikka en usko, että aiheesta on syntynyt yhtä runollisesti ansiokasta teosta kuin Murtovarkaus."

      Luultavasti tämä arvostelu sai Minna Canthin luopumaan traagillisesta aiheestaan, sillä hänen toinen täysin valmistunut näytelmänsä, Roinilan talossa, oli kansankuvaus niinkuin ensimäinen, ja näyttää hän siis valitessaan uuden aiheen noudattaneen Bergbomin neuvoa.40 Kumminkin hänen myöhempi kehityksensä kävi toiseen suuntaan. Jos joku sentähden väittäisi Bergbomin huonosti oivaltaneen Minna Canthin luontoa, on muistutettava, että hän ei vielä persoonallisesti tuntenut Murtovarkauden tekijää, vaan arvostellessaan hänen kirjailijataipumuksiaan nojasi yksistään tähän ensimäiseen näytelmään. Erittäin saattaa olettaa Bergbomin neuvon ottaa aiheita Vänrikki Stoolin tarinoista syntyneen toivosta saada joku isänmaallista innostusta huokuva kappale ohjelmistoon, sillä lausuupa hän kirjeessään Unkarista (kst. s. 20), että teatterilla oli ollut liian vähän sentapaista.

      Mutta palataksemme Murtovarkauteen on vielä mainittava, että viimeinen näytös itse harjotusten aikana, Bergbomin neuvosta, laajennettiin ja muutettiin. Tärkein muutos oli se, että Hoppulainen tuli siinäkin mukaan.

      "Hoppulainen", Bergbom kirjoitti 25/4 1881, "ei ole mukana viimeisessä kuvaelmassa. Se on vahinko. Eikö hän voisi seurata muita ja saada muutamia repliikkejä? Kaikin mokomin tahtoisin loppurepliikit Hoppulaiselle. Helena kiittää häntä ja lupaa aina olla hänen ystävänsä. Hoppulainen vastaa jollakin komppasanalla lohduttaen СКАЧАТЬ