Tavallinen juttu II. Goncharov Ivan Aleksandrovich

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ taida löytyä Krilowillakaan.

      – Te olette aina työntänyt minua luotanne… sanoi Aleksander arasti, eikä nostanut silmiään.

      – Niin, silloin kuin sinä tahdoit syleillä.

      – Te olette nauranut minulle, minun tunteelleni…

      – Mutta mitä varten, miksi? kysyi Piotr Ivanitsh.

      – Te seurasitte minua askel askeleelta.

      – Ähä! Lopetitko puheesi! Vai seurasin! Ota itsellesi semmoisien kasvattaja! Mistä hyvästä minä olen kammonnut? Voisin vielä lisätä yhtä ja toista, mutta se olisi halpamaisen pilkkauksen kaltaista…

      – Setä… sanoi Aleksander, lähestyen häntä ja ojentaen molemmat kätensä.

      – Mene paikallesi: minä en ole vielä lopettanut! sanoi Piotr Ivanitsh kylmästi. – Kolmannen ja parhaan ystäväsi toivon itsesi nimittävän.

      Aleksander katsoi taaskin, häneen ja näytti kun hän olisi kysynyt: "missä hän sitten on?" Piotr Ivanitsh osoitti vaimoansa.

      – Tuossa hän on.

      – Piotr Ivanitsh, keskeytti Lisaveta Aleksandrowna: älä ole olevinasi, Jumalan tähden heitä jo…

      – En, älä häiritse.

      – Kyllä minä osaan arvon antaa tädin ystävyydelle… mutisi

      Aleksander epäselvästi.

      – Ei, etpä osaakaan: jos osaisit, niin et olisi silmilläsi hakenut ystävää katosta, vaan olisit osoittanut häntä. Jos tuntisit häntä kohtaan ystävyyttä, niin pelkästä hänen arvonsa kunnioittamisesta et halveksisi ihmisiä. Hän yksin palkitseisi silmissäsi muiden vaillinaisuudet. Kuka kuivasi kyyneleitäsi ja nyyhki kanssasi? Kuka otti kaikkiin sinun hullutuksiisi osaa ja millaista osaa? Ainoastaan äiti olisi ehkä niin palavasti ottanut kaikki sydämmelleen, eikä sekään olisi aivan samalla tavalla taitanut tehdä. Jos sinulla olisi inhimillisiä tunteita, et olisi taanoin hymyillyt ivallisesti, olisit nähnyt, ettei tässä ole kettua, eikä sutta, vaan nainen, joka sinua rakastaa, kuin oma sisar.

      – Ah, ma tante! sanoi Aleksander, hajamielisenä ja kokonaan kukistettuna tällä soimauksella, luuletteko tosiaankin, etten minä pidä Teitä arvossa ja loistavana poikkeuksena ihmislaumasta? Jumalani, Jumalani! Minä vannon…

      – Uskon, uskon, Aleksander! vastasi tämä. Älkää kuunnelko Piotr Ivanitshia: hän tekee kärpäsestä elehvantin! Kun vaan on tilaisuutta, niin hän on olevinansa. Lopeta jo Herran nimessä, Piotr Ivanitsh.

      – Paikalla lopetan, paikalla – vielä on viimeinen sana sanottavana. Sinä sanoit, että täytät kaikki, mitä velvollisuutesi niitä kohtaan vaatisi.

      Aleksander ei vastannut enää sanaakaan eikä nostanut silmiään.

      – No sano, rakastatko äitiäsi. Aleksander sai yht'äkkiä eloa.

      – Mikä kysymys? sanoi hän. Ketä minä tämän jälkeen rakastaisin? Minä häntä jumaloin, antaisin henkeni hänen edestänsä…

      – Hyvä! Varmaankin sinä sen tiedät, että hän elää, hengittää ainoastaan sinun tähtesi, että jok'ainoa sinun ilosi ja surusi on hänen ilonsa ja surunsa. Nyt hän ei laske aikaa kuukausittain, viikottain, tietoja sinusta ja sinulta… Sanopas milloinka hänelle kirjoitit?

      Aleksander säpsähti.

      – Kolme… viikkoa takaperin, mutisi hän.

      – Ei! Neljä kuukautta! Miksi annat nimittää semmoista käytöstä? No mikä eläin sinä olet? Varmaan et nimitä sen vuoksi, ettei Krilowilla ole semmoista.

      – Mitä sitten? kysyi Aleksander peljästyen.

      – Sitä sitten, että mummo on surusta sairas.

      – Onko se mahdollista, Hyvä Jumala!

      – Ei se ole totta, se ei ole totta! sanoi Lisaveta Aleksandrowna ja juoksi heti paikalla piirongin luo, ottaen sieltä kirjeen, jonka hän ojensi Aleksanderille. – Ei hän ole sairas, mutta ikävöi kovin.

      – Sinä pilaat hänet Liisa, sanoi Piotr Ivanitsh.

      – Sinä taas olet liian ankara. Aleksanderin asianhaarat ovat olleet sitä laatua, että ovat ajaksi houkutelleet häntä.

      – Tyttörievun tähden unhottamaan äitinsä – mainiot asianhaarat!

      – Ole tuossa jo, Jumalan nimessä! sanoi vaimo vakaasti ja osoitti veljenpoikaa.

      Luettuaan äidin kirjeen, peitti Aleksander sillä kasvonsa.

      – Älkää häiritkö setää, ma tante; antaa hänen jyristä soimauksilla; minä olen ansainnut pahempaakin: minä olen hylkiö! sanoi hän epätoivoisena väännellen kasvojaan.

      – No rauhoitu Aleksander, sanoi Piotr Ivanitsh, sellaisia hylkiöitä löytyy paljon. Antausit hulluuksiin ja unhotit ajaksi äitisi – se on luonnollista; rakkaus äitiin on – rauhallinen tunne. Maailmassa on hänellä yksi vaan – sinä: luonnollisesti on hänen oleminenkin pahoillaan. Rangaista sinua ei ole vielä syytä, sanon ainoastaan lempikirjailijasi sanoilla:

      "Miks' rupeat, kuoma, lukemaan,

      Kun sulle parast' onpi vaan olla vanhoillaan?"

      ja olla anteeksi antavaisempi toisten vioille. Tämä on senlainen sääntö, jota ilman ei käy itsensä eikä muiden eläminen. Siinä on kaikki. No, nyt minä menen nukkumaan.

      – Setä! oletteko vihainen; sanoi Aleksander syvästi katuvaisella äänellä.

      – Mistä sinä semmoisia luulet? Mitä varten rupeisin vertani tärvelemään? En ole ajatellutkaan olla vihainen. Minä tahdoin ainoastaan näytellä karhun osaa runossa: marakatti ja kuvastin. Mitä, enkö taitavasti näytellyt? Liisa mitä?

      Hän tahtoi sivumennen suudella vaimoaan, mutta tämä kääntyi pois.

      – Luullakseni olen pilkusta pilkkuun täyttänyt käskysi, lisäsi Piotr Ivanitsh. Mitä sinä?.. Niin tosiaan: unhotin yhden asian… Missä tilassa on sydämmesi, Aleksander? kysyi hän.

      Aleksander oli ääneti.

      – Etkö tarvitse rahaa? kysyi Piotr Ivanitsh taaskin.

      – En, setä…

      – Ei hän pyydä koskaan! sanoi Piotr Ivanitsh, pannessaan ovea kiinni.

      – Mitähän setä ajattelee minusta? kysyi Aleksander oltuansa hetken ääneti,

      – Samaa mitä ennenkin, vastasi Lisaveta Aleksandrowna. Luuletteko, että hän puhuu tätä kaikkea Teille sydämmestään, oikein sielustaan.

      – Kuinkas muuten?

      – Vielä mitä! Ei! Uskokaa, että hän tahtoi olla olevinaan. Näettekö, kuinka hän teki tämän metodin tapaisesti? Levitti järjestyksessä syytökset Teitä kohtaan: ensiksi heikommat ja sitten voimakkaammat; tiedusteli СКАЧАТЬ