Tavallinen juttu II. Goncharov Ivan Aleksandrovich

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ Enkö voisi tehdä sinulle jotain hyödyllistä palvelusta…" j.n.e. Minä pudistin päätäni ja sanoin hänelle, etten minä tahtonut puhua palveluksesta enkä aineellisista eduista hänen kanssaan, vaan siitä mikä on lähimpänä sydäntä: "armaista lapsuuden päivistä, leikeistä ja itsevaltaisuuksista… Mutta ajatelkaa, katsokaa häntä!" Hän ei antanut minun edes puhua ajatustani loppuun. "Sinä olet aina vaan samallainen uneksija", sanoi hän ja käänsi äkkiä puheen, aivankuin pitäen tätä arvottomana, ja alkoi totisesti kysellä minun asioistani, tulevaisuuden toiveistani, edistymisestä, sedästä. Minä ihmettelin miten ihmisessä voi siihen määrään sydän kovettua. Tahdoin koetella viimeisen kerran, yhdyin hänen kysymykseensä asioistani ja kerroin, miten minua oli kohdeltu, "Kuulepas mitä ihmiset ovat minulle tehneet": aloitin minä. "Mitä?" keskeytti hän pelästyneenä, "varmaan ovat varastaneet sinulta?" Hän luuli minun puhuvan pikenteistäni; hän ei tiennyt muusta surusta kuin setäkään: mihin määrään ihminen voi paatua! "Niin", sanoin minä, "ihmiset ovat varastaneet minun sieluni…" Sitten aloin puhua rakkaudestani, kärsimyksistäni, sielun tyhjyydestä… minä aloin innostua ja ajattelin, että kertomus minun kärsimyksistäni sulattaa jääkuoren, ettei kyyneleet vielä olleet kuivuneet hänen silmissään… Mutta hän purskahtaa yht'äkkiä nauruun! Minä katsoin häneen ja näin, että hänellä oli kädessä nenäliina: kertomukseni ajalla hän piti naurua vastaan, mutta ei voinut pidättää… Minä keskeytin kauhistuneena kertomukseni. – Riittää, jo riittää, sanoi hän, juo ennemmin viinaa ja aletaan syödä illallista. Palvelija! Viinaa. Mennään, mennään, ha, ha, ha!.. siellä on erittäin hyvä rost… ha, ha, ha, rostbiff…

      Hän otti minun käsivarrestani kiinni, mutta minä tempasin itseni irti ja karkasin tuon pelätin luota… Semmoisia ovat ihmiset, ma tante! päätti Aleksander. Sitten hän viittasi kädellään ja meni pois.

      Lisaveta Aleksandrownaa säälitti Aleksanderin tulinen, mutta väärälle tielle saatettu sydän. Hän huomasi, että toisella kasvatuksella ja elämän katsannolla olisi hän itse onnellinen ja voisi vielä toisenkin saattaa onnelliseksi; mutta nyt hän on oman sokeutensa uhri ja hänen sydämmensä on perinpohjaisesti harhateillä. Hän tekee itse elämästään koetuksen. Miten pitäisi osoittaa hänelle oikean sydämmen tie? Missä se pelastava kompassi on? Hän tunsi sen, että ainoastaan hellä, ystävällinen käsi voisi hoitaa tätä kukkasta.

      Hän oli onnistunut jo kerran hillitä veljenpojan rauhattomia sydämmen puuskia, mutta se oli vaan rakkauden seikassa. Silloin hän tiesi miten loukattua sydäntä pitää kohdella. Kuten taitava diplomaatti ainakin moitti hän vaan Nadinkaa, esitti hänen käytöksensä mitä mustimmassa muodossa, kuvasi hänet kunnottomaksi Aleksanderin silmissä ja ennätti vakuuttaa hänelle, ettei Nadinka ole ansainnut hänen rakkauttansa. Sillä hän repäsi Aleksanderin sydämestä piinaavan tuskan, asetti sen rauhallisella, vaikk'ei oikeuden pitävällä tunteella – halveksimisella. Piotr Ivanitsh päinvastoin koetti puolustaa Nadinkaa, jolla hän ei ainoastaan saattanut rauhattomaksi, vaan ärsytti Aleksanderin tuskaa ja pakoitti ajattelemaan, että häntä arvokkaampi oli saanut etuoikeuden.

      Mutta ystävyydessä oli toinen asia. Lisaveta Aleksandrowna näki, että Aleksander oli syyllinen hänen silmissään, mutta ihmisten silmissä oikeassa. Tulee selittää tämä Aleksanderille! Hän ei uskaltanut ryhtyä siihen itse, vaan kääntyi miehensä puoleen, arvellen, ei syyttäkään, että todistamalla ystävyyttä vastaan hänen työnsä ei pahennu.

      Piotr Ivanitsh! sanoi hän kerran tälle ystävällisesti: minulla olisi eräs pyyntö sinulle?

      – Mitä nyt?

      – Arvaapas.

      – Puhu: tiedäthän, etten minä pyyntöjäsi vastusta. Varmaankin

      Pietarhovin huvilasta! vielähän nyt on aikaista…

      – En! sanoi Lisaveta Aleksandrowna.

      – Mitä sitten? sanoit, että pelkäät meidän hevosiamme: tahdotko hiljaisempaa…

      – En!

      – No, uusia huonekalujako?

      Hän pudisti päätään.

      – Niinkuin tahdot, minä en arvaa, sanoi Piotr Ivanitsh: – ota ennen tuo arvopaperi ja käytä miten tarvitset, se on eilinen voittoni…

      Hän otti taskustaan setelin.

      – Ei, älä vaivaa itseäsi, pane rahat talteen, sanoi Lisaveta

      Aleksandrowna: tämä asia ei tule sinulle kopekkaakaan maksamaan.

      – Ei kelpaa rahakaan kun annetaan! sanoi Piotr Ivanitsh, pannen piiloon setelin: se on verratonta! Mitä sinä siis tarvitset?

      – Tarvitaan ainoastaan hiukkasen hyvää tahtoa…

      – Saat niin paljon kuin vaan tahdot.

      – Näetkös: toissa päivänä kävi Aleksander minun luonani.

      – Oh, aavistan jotain pahaa! keskeytti Piotr Ivanitsh.

      – Hän oli niin synkkä, jatkoi Lisaveta Aleksandrowna – pelkään ettei tämä vaan saattaisi häntä tekemään jotain.

      – Mikä hänen taaskin on? Onko uudelleen petetty rakkaudessa, vai mitä?

      – Ei, ystävyydessä.

      – Ystävyydessä! hetki hetkeltä ei vaikeampaa! Mitenkä ystävyydessä?

      Sitä olisi hauska kuulla: kerro ole niin hyvä.

      Lisaveta Aleksandrowna kertoi hänelle, mitä oli veljenpojalta kuullut. Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.

      – Mitä tahtoisit minun tässä tekemään? Näethän millainen hän on!

      – Näytä sinä hänelle osanottavaisuutta, kysy, millaisessa tilassa hänen sydämmensä on…

      – Ei, kysy sinä ennemmin.

      – Puhu hänen kanssaan… kuinka se on?.. hellemmin, eikä sillä tavalla kuin sinä aina puhut… älä naura tunteille…

      – Etköhän käske itkemään…?

      – Ei, se hämmentäisi.

      – Mitä hyötyä hänellä on siitä?

      – Paljon… eikä hänelle yksin… huomautti Lisaveta Aleksandrowna puoliääneen.

      – Mitä? kysyi Piotr Ivanitsh. Hän oli ääneti.

      – Oh, tuo Aleksander: hän istuu minulla tuossa! sanoi Piotr

      Ivanitsh, osoittaen kaulaansa.

      – Millä hän on sinua niin rasittanut?

      – Kuinka, millä? Kuusi vuotta elämöin hänen kanssaan: milloin hän itkee – pitää lohduttaa, milloin pitää kirjoittaa äidille.

      – Tosiaankin, voi sinua raukkaa! Kuinka sinä vaan jaksat? Mikä hirmuinen vaiva: saada kerran kuukaudessa kirje vanhukselta ja heittää se lukematta pöydän alle tahi puhutella veljenpoikaa. Kuinkas muuten, se houkuttelee vistipelistä. Miehet, miehet! Kun on hyvä päivällinen, lafittia kultaisella etiketillä ja kortteja – niin, siinä on kaikki; silloin ei mihinkään muuhun ole tekemistä! СКАЧАТЬ