Название: Haapaniemen hanhenpoika
Автор: Friedrich W.
Издательство: Public Domain
Жанр: Зарубежная классика
isbn:
isbn:
HAAPANIEMEN HANHENPOIKA
Huvi-näytelmä yhdessä näytöksessä
STOOL, maanviljeliä, entinen kapteeni.
KLAARA, hänen rouvansa.
AINI, heidän tyttärensä-tytär.
SIRKKUNEN.
KEIKKANEN.
JAAKKO, Stoolin palvelia.
Tapaus Stoolin omistamassa Haapaniemen huvilassa.
(Näyttämö kuvaa vanhanaikuista kamaria keski- ja sivu-ovineen. – Vasemmalla ikkuna ja sohva, oikealla suuri noja-tuoli.)
Ensimmäinen kohtaus.
Stool. Jaakko.
JAAKKO. Anteeksi, herra kapteeni, – kirjeen tuoja tahtoisi mielellään tietää, vastataanko vanhan herra Keikkasen kirjeesen.
STOOL. Tiedänkö sen minä? – Sen päättäköön tyttäreni-tytär, se on hänen asiansa – ja rouvaltani pitää mun myöskin kysyä – Missä hän on?
JAAKKO. Tuolla hän juoksee pihalla, tavoitellen perhosta.
STOOL. Hä? – Rouvaniko?
JAAKKO. Ei, herra kapteeni – suokaa anteeksi, siihen on hän melkein liian vanha. Minä tarkoitin Aini-neitiä, – rouvasta min'en tiedä mitään – hän ei ole sanonut, missä hän on; – vaan kaukana hän varmaankaan ei ole, sillä vanha Moppe tuli juuri äsken kotiin.
STOOL (kävellen edestakaisin). Mitä pitää mun Keikkaselle vastaaman? – Miten pitää mun sanani sovittaa? – Hm! Siinä taaskin uusi esitys Ainille. – Nuori-Keikkanen on sievä mies. – Niin – jos seuraisin povessani kaikuvaa ääntä, niin tietäisin vallan hyvin —
JAAKKO. Ja minä myös.
STOOL. No?
JAAKKO. Minä vain tarkoitin, että jos minun povessani kaikuvaa ääntä seuraisitte, niin tietäisitte vallan hyvin —
STOOL. Katsos vain Jaakko-herraa – Mitähän sinä tekisitkään?
JAAKKO. No, sen voipi lapsikin ymmärtää. Mitäkö minä tekisin? – Herra Sirkkusen osoittaisin suorinta tietä talostani – ja sillä hyvä. – Hm, semmoinen pässinpää, – suokaa anteeksi, herra kapteeni, semmoinen sarveton pässinpää, ai'oin sanoa, jolla ei ole käytöstä eikä kuntoa – joka on ihan palveliainsa kaltainen! – Tuoss' on ovi; sanoisin minä, jos herra kapteeni olisin. Ja nuoren herra Keikkasen hyväksyisin suloisen Aini-neidin sulhoksi.
STOOL. No hiis'! Vai tekisit sinä siten?
JAAKKO. Siten juuri tekisinkin, kuin tekisinkin. – Eihän tuo herja herra Sirkkunen paitsi sitä ollenkaan sovi meidän hyvälle, rakastettavalle Aini-neidolle —
STOOL. Vaan tiedätkös varmaan, että sinun valitsemasi hänelle paremmin sopii?
JAAKKO. Senhän te, herra kapteeni, tiedätte kuin viisi sormeanne. – Herra Keikkanen on suurta sukua. Hänen isänsä ei tosin ensin ollut mikään, vaan nyt hän on kuitenkin asioitsia Helsingissä ja Jumala tietää, miksi siellä saattaa päästä.
STOOL. No – entäs hänen poikansa?
JAAKKO. Kuuluu olevan varsin nuori, kaunis, siisti herra. – Tietty se, kun on kasvanut Helsingin hienoissa seuroissa —
STOOL. Siisti ja hieno on myöskin herra Sirkkunen.
JAAKKO. Sirkkunenko!? – Hieno? – Hänellä on hattukin niin lujasti päässä, kuin nappa tuolla kellotapulimme huipussa. Ja hän on paitsi sitä niin hirveän jumalaton. Kolme pitkää päivää on hän nyt täällä vetelehtinyt – ja —
STOOL. Saatanko minä kieltää häntä meillä käymästä? Nuoruuteni ystävän veljen-poikaa?
JAAKKO. Nuoruuden ystävän? Sitä, jolla on senlainen veljen-poika, sitä ei saata nuoruuden-ystäväksi kutsua —
(Meteli ulkona).
STOOL. Mitä nyt? – Mitä hiiden mölinää se on? – Ryntääkö vihollinen vallille?
JAAKKO. Minä pistäyn katsomaan.
(Pois).
KLAARA (ulkona). Oi, te raivio! Hirviö! Oi – !
STOOL. Rouvani?
Toinen kohtaus.
Stool. Klaara. Aini.
KLAARA (tulee keski-ovesta). Voi kauheata, voi! – Voi noita hirveitä ilkiöntöitä!
STOOL. No – no – mutta mitä, Herran nimessä, on tapahtunutkaan?
KLAARA. Auttakaa! – Oi – ! Minä kuolen! —
(Vaipuu tuolille).
AINI (tulee vasemmalta). Mikä teitä vaivaa, mummo-kulta?
KLAARA. Voi surkeutta!
STOOL ja AINI. Mutta selitähän! —
KLAARA. Tätä en kauvan kestä – !
STOOL (huoaten). Enkä minäkään!
KLAARA. Tuo Sirkkunen – tuo inhoittava Sirkkunen!
STOOL. Taaskin hän? – Haa – se ilkivaltainen! Hänen pitää heti paikalla talostani pois!
AINI. Mutta, vaari-kulta, mitä hän on tehnyt sitten?
STOOL. Mitäkö hän on tehnyt? – Hän on – (Klaaralle) Mitä hän on tehnyt?
KLAARA. Voi, – hän murhaa meidät kaikki!
AINI. Mitenkä?
KLAARA. Hän on sen jo näyttänyt. Niin julmasti riisti hän vanhalta
Mopelta kaikki sen kauniit, kiharaiset karvat!
AINI. Voi toki, Moppe-raukkaa.
KLAARA. Niinpä kyllä – ja Mopella kuin paitsi sitä on niin hirveä kihti!
AINI (sivulle). Voi sitä ajattelematonta! (Ääneen). Mummo, kuuleppas!
Varmaankaan ei hän sitä pahassa aikeessa tehnyt. Ehkä hän vain —
KLAARA. Vaiti! – Pois hänen pitää heti paikalla! Pois mokoma kummitus meidän talon tiluksilta!
STOOL. Pois, pois! Muuten ei kohta enää jää kiveä kiven päälle.
AINI (veitikkamaisesti hymyillen). Jääpä kyllä, vaari-kulta, – täällä onkin vain suuria möhkäreitä.
STOOL. Ja omenatkin ovat saaneet sen peijakkaan kyydin.
AINI. Sen on varmaankin hänen palveliansa tehnyt. – Ja tiedäthän, vaari-kulta, kun omena on kypsä, putoaa se itsestäänkin.
STOOL. Niin vai, sinä pikku viisastelia. – Mutta, sanalla sanoen, lapseni: Herra Sirkkusen mitta on nyt täysi. – Hänen pitää СКАЧАТЬ