Haapaniemen hanhenpoika. Friedrich W.

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ aapaniemen hanhenpoika / Huvi-näytelmä yhdessä näytöksessä

       HAAPANIEMEN HANHENPOIKA

      Huvi-näytelmä yhdessä näytöksessä

JÄSENET:

      STOOL, maanviljeliä, entinen kapteeni.

      KLAARA, hänen rouvansa.

      AINI, heidän tyttärensä-tytär.

      SIRKKUNEN.

      KEIKKANEN.

      JAAKKO, Stoolin palvelia.

      Tapaus Stoolin omistamassa Haapaniemen huvilassa.

      (Näyttämö kuvaa vanhanaikuista kamaria keski- ja sivu-ovineen. – Vasemmalla ikkuna ja sohva, oikealla suuri noja-tuoli.)

      Ensimmäinen kohtaus.

      Stool. Jaakko.

      JAAKKO. Anteeksi, herra kapteeni, – kirjeen tuoja tahtoisi mielellään tietää, vastataanko vanhan herra Keikkasen kirjeesen.

      STOOL. Tiedänkö sen minä? – Sen päättäköön tyttäreni-tytär, se on hänen asiansa – ja rouvaltani pitää mun myöskin kysyä – Missä hän on?

      JAAKKO. Tuolla hän juoksee pihalla, tavoitellen perhosta.

      STOOL. Hä? – Rouvaniko?

      JAAKKO. Ei, herra kapteeni – suokaa anteeksi, siihen on hän melkein liian vanha. Minä tarkoitin Aini-neitiä, – rouvasta min'en tiedä mitään – hän ei ole sanonut, missä hän on; – vaan kaukana hän varmaankaan ei ole, sillä vanha Moppe tuli juuri äsken kotiin.

      STOOL (kävellen edestakaisin). Mitä pitää mun Keikkaselle vastaaman? – Miten pitää mun sanani sovittaa? – Hm! Siinä taaskin uusi esitys Ainille. – Nuori-Keikkanen on sievä mies. – Niin – jos seuraisin povessani kaikuvaa ääntä, niin tietäisin vallan hyvin —

      JAAKKO. Ja minä myös.

      STOOL. No?

      JAAKKO. Minä vain tarkoitin, että jos minun povessani kaikuvaa ääntä seuraisitte, niin tietäisitte vallan hyvin —

      STOOL. Katsos vain Jaakko-herraa – Mitähän sinä tekisitkään?

      JAAKKO. No, sen voipi lapsikin ymmärtää. Mitäkö minä tekisin? – Herra Sirkkusen osoittaisin suorinta tietä talostani – ja sillä hyvä. – Hm, semmoinen pässinpää, – suokaa anteeksi, herra kapteeni, semmoinen sarveton pässinpää, ai'oin sanoa, jolla ei ole käytöstä eikä kuntoa – joka on ihan palveliainsa kaltainen! – Tuoss' on ovi; sanoisin minä, jos herra kapteeni olisin. Ja nuoren herra Keikkasen hyväksyisin suloisen Aini-neidin sulhoksi.

      STOOL. No hiis'! Vai tekisit sinä siten?

      JAAKKO. Siten juuri tekisinkin, kuin tekisinkin. – Eihän tuo herja herra Sirkkunen paitsi sitä ollenkaan sovi meidän hyvälle, rakastettavalle Aini-neidolle —

      STOOL. Vaan tiedätkös varmaan, että sinun valitsemasi hänelle paremmin sopii?

      JAAKKO. Senhän te, herra kapteeni, tiedätte kuin viisi sormeanne. – Herra Keikkanen on suurta sukua. Hänen isänsä ei tosin ensin ollut mikään, vaan nyt hän on kuitenkin asioitsia Helsingissä ja Jumala tietää, miksi siellä saattaa päästä.

      STOOL. No – entäs hänen poikansa?

      JAAKKO. Kuuluu olevan varsin nuori, kaunis, siisti herra. – Tietty se, kun on kasvanut Helsingin hienoissa seuroissa —

      STOOL. Siisti ja hieno on myöskin herra Sirkkunen.

      JAAKKO. Sirkkunenko!? – Hieno? – Hänellä on hattukin niin lujasti päässä, kuin nappa tuolla kellotapulimme huipussa. Ja hän on paitsi sitä niin hirveän jumalaton. Kolme pitkää päivää on hän nyt täällä vetelehtinyt – ja —

      STOOL. Saatanko minä kieltää häntä meillä käymästä? Nuoruuteni ystävän veljen-poikaa?

      JAAKKO. Nuoruuden ystävän? Sitä, jolla on senlainen veljen-poika, sitä ei saata nuoruuden-ystäväksi kutsua —

      (Meteli ulkona).

      STOOL. Mitä nyt? – Mitä hiiden mölinää se on? – Ryntääkö vihollinen vallille?

      JAAKKO. Minä pistäyn katsomaan.

      (Pois).

      KLAARA (ulkona). Oi, te raivio! Hirviö! Oi – !

      STOOL. Rouvani?

      Toinen kohtaus.

      Stool. Klaara. Aini.

      KLAARA (tulee keski-ovesta). Voi kauheata, voi! – Voi noita hirveitä ilkiöntöitä!

      STOOL. No – no – mutta mitä, Herran nimessä, on tapahtunutkaan?

      KLAARA. Auttakaa! – Oi – ! Minä kuolen! —

      (Vaipuu tuolille).

      AINI (tulee vasemmalta). Mikä teitä vaivaa, mummo-kulta?

      KLAARA. Voi surkeutta!

      STOOL ja AINI. Mutta selitähän! —

      KLAARA. Tätä en kauvan kestä – !

      STOOL (huoaten). Enkä minäkään!

      KLAARA. Tuo Sirkkunen – tuo inhoittava Sirkkunen!

      STOOL. Taaskin hän? – Haa – se ilkivaltainen! Hänen pitää heti paikalla talostani pois!

      AINI. Mutta, vaari-kulta, mitä hän on tehnyt sitten?

      STOOL. Mitäkö hän on tehnyt? – Hän on – (Klaaralle) Mitä hän on tehnyt?

      KLAARA. Voi, – hän murhaa meidät kaikki!

      AINI. Mitenkä?

      KLAARA. Hän on sen jo näyttänyt. Niin julmasti riisti hän vanhalta

      Mopelta kaikki sen kauniit, kiharaiset karvat!

      AINI. Voi toki, Moppe-raukkaa.

      KLAARA. Niinpä kyllä – ja Mopella kuin paitsi sitä on niin hirveä kihti!

      AINI (sivulle). Voi sitä ajattelematonta! (Ääneen). Mummo, kuuleppas!

      Varmaankaan ei hän sitä pahassa aikeessa tehnyt. Ehkä hän vain —

      KLAARA. Vaiti! – Pois hänen pitää heti paikalla! Pois mokoma kummitus meidän talon tiluksilta!

      STOOL. Pois, pois! Muuten ei kohta enää jää kiveä kiven päälle.

      AINI (veitikkamaisesti hymyillen). Jääpä kyllä, vaari-kulta, – täällä onkin vain suuria möhkäreitä.

      STOOL. Ja omenatkin ovat saaneet sen peijakkaan kyydin.

      AINI. Sen on varmaankin hänen palveliansa tehnyt. – Ja tiedäthän, vaari-kulta, kun omena on kypsä, putoaa se itsestäänkin.

      STOOL. Niin vai, sinä pikku viisastelia. – Mutta, sanalla sanoen, lapseni: Herra Sirkkusen mitta on nyt täysi. – Hänen pitää СКАЧАТЬ