Elämän taistelu. Dickens Charles

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ Ajatelkaa, mikä joukko on sukkelia ja selkkautuneita oikeudenkäymismuotoja kaikkiin niihin lukemattomiin riitoihin, joihin sellainen lainjärjestelmä välttämättömästi antaa aihetta – ja teidän täytyy tunnustaa, että ympärillämme erämaassa on sentään hiukan vihantaakin kohtaa. Tohdin väittää sitä", sanoi herra Snitchey, katsoen kumppaniinsa, "tohdin väittää sitä sekä omasta puolestani että Craggs'in".

      Herra Craggsin annettua tähän suostumuksensa, ilmoitti herra Snitchey, jolle kaunopuheliaisuutensa näytti antaneen uutta ruoanhalua, että hän tahtoi vielä vähän paistia sekä kupin teetä.

      "Minä en ensinkään tahdo puolustaa elämää", lisäsi hän sitten ja hieroi nauraen käsiänsä, "se on täynnä hulluutta, täynnä pahempatakin kuin hulluutta. Mitä ovat mieltymyksen, luottamuksen ja voitonpyytämättömyyden vakuutukset, pah, pah, pah!.. Näemme kyllä, minkäarvoisia ne ovat. Mutta te älkää naurako elämää. Te olette saanut pelin pelataksenne ja sangen vakaisen pelin. Jokainen pelaa teitä vastaan, niinkuin tiedätte ja te pelaatte jokaista vastaan. Oi, kuinka se on huvittavaa… mutta te, tohtori Jeddler, saatte ainoastaan nauraa voittaessanne, vaikk'ette sentään saa tehdä sitä liiaksi… hi hi hi! Ei liiaksi," toisti Snitchey uudelleen nyökäyttäen päätänsä ja iskien silmää, ikäänkuin aikoen lisätä: Tehkää ennemmin näin.

      "No, Alfred!" sanoi tohtori, "mitä sanot sinä nyt?"

      "Suurin hyväntahtoisuus", vastasi Alfred, "jota voitte osoittaa minua sekä itseänne kohtaan, on luullakseni se, että kerrankin koitatte unhottaa elämän taistelukentän pois mielestänne kaikkine, mitä siihen kuuluu, ja muistella elämän suurta kenttää, jolle aurinko joka päivä paistaa."

      "Tuskinpa voisi se, minun ymmärtääkseni, saattaa häntä toiselle mielelle", sanoi Snitchey, "sillä taistelijat elämän taistelukentällä ovat yhtä raivoisia ja julmia. He lyövät ja hakkaavat toisiansa ja ampuvat toisiansa takaa. Mieshukka ja hävitys on siellä aivan kauhistuttavaa, joten se kenttä ei ole yhtään parempi kuin tämä toinenkaan."

      "Minä luulen", vastasi Alfred, "että moni taistelu ja voitto, moni suuri alttius ja urhoollisuuden ilmaus on salaista ja esiytyy usein semmoisessakin, joka näyttää vähäpätöiseltä, jopa alttiuden ja urhoollisuuden vastakohdalta, eikä suinkaan ole helpompata sentähden, ett'ei kukaan ole sitä näkemässä eikä tiedä sitä kuvailla. Mutta sellaista on joka päivä nurkissa ja sopissa, vähäpätöisimmissä piireissä, miesten ja naisten sydämmessä, ja jokainen semmoinen ilmaus voi sovittaa tyytymättömimmänkin maailman kanssa ja täyttää hänet uskolla ja toivolla, vaikka kolme neljättä osaa maailman väestöstä olisi taistelussa ja yksi neljäs osa kävisi oikeutta. Maailma ei ole niin huono, kuin sitä huonoksi sanotaan."

      Molemmat sisaret kuuntelivat hänen sanojansa tarkkaavaisesti.

      "Hyvin, hyvin!" sanoi tohtori. "Ei minua saa enää näin vanhana käännetyksi, ei ystäväni Snitchey eikä naimaton sisareni, hyväluontoinen Martta Jeddler, joka aikaa sitten oli perheellisissä kiusauksissa, kuten hän niitä nimitti, vaan joka siitä lähtien on elänyt myötätuntoista elämää pian sanoen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Kuitenkin on hän niin paljon teidän kaltaisenne mielipiteiltään (jos sen erottaa pois, että hän on nainen ja niinmuodoin heikompi järjeltään sekä itsepäisempi kuin te), ett'en mitenkään voi olla sovussa hänen kanssansa, ja sentähden harvoin tahdon häntä tavatakaan. Olen syntynyt tällä taistelukentällä; aloin jo lapsena miettiä niitä kertomuksia, joita oli tästä kentästä. Kuusikymmentä vuotta on nyt vierinyt takapuolelleni, mutta en vielä koko kristikunnassa, jossa kuitenkin on, Jumala ties', kuinka monta rakasmielistä äitiä ja toivehikasta tyttöä, niinkuin minunkin tyttäreni, nähnyt mitään, joka olisi toisensa kanssa ollut sopusoinnussa. Sellaista esiintyy kaikkialla. Täytyy joko nauraa tai itkeä näille kummastuttaville vastakohdille, ja minä ennemmin nauran."

      Britain, joka suurella ja alakuloisella tarkkuudella oli silmäillyt tässä jokaista puhujaa, näyttää nyt pikaisesti yhdistyneen tohtorin mielipiteesen, jos syvää, maanalaista ääntä, joka pääsi häneltä, voi pitää naurun ilmauksena. Hänen kasvonsa olivat kuitenkin vallan liikkumattomina, sekä sitä ennen että sen jälkeen, sillä vaikka pari aamiaisvierasta tuon salaperäisen äänen johdosta katseli ympärillensä, he eivät mitenkään voineet huomata sen häneltä päässeen.

      Mutta hänen palveluskumppaninsa Clemency Newcome sen kyllä tiesi.

      Sillä, mukattuansa häntä sivuun lempi-jäsenellänsä kyynärpäällä,

      Clemency kysäsi häneltä hiljaa ja nuhtelevaisesti, mitä hän nauroi.

      "En minä sinua nauranut!" murahti Britain.

      "No mitä sitten?"

      "Ihmiskuntaa", vastasi Britain. "Se on niin naurettavaa."

      "No johan nyt jotain! Hän sitten tulee hupsummaksi päivä päivältä!" sanoi Clemency, mukaten häntä toisella kyynärpäällänsä, ikäänkuin selvittääkseen hänen ajatuksiansa.

      "Etkö tiedä missä olet? tarvitsetko ojennusta?"

      "Minä en tiedä niin mitään," vastasi Britain, katsanto levollisena ja muoto muuttumattomana, "Minä en pidä väliä mistään! minä en koeta selittää mitään; minä en usko mitään enkä tarvitse mitään."

      Vaikka tämä surullinen kuvaus hänen tilastansa lieneekin ollut ylimalkaan kovin liioiteltu, esitti Benjamin Britain kuitenkin – jota välistä kutsuttiin myöskin pikku Britain'iksi [Britain = Britannia], eroitukseksi suuresta Britain'ista, samoin kuin nuori Englanti, eroitukseksi vanhasta Englannista – tilansa tässä todenperäisempänä kuin olisi voinut luulla. Koska hän oli palvellut tohtorin apumiehenä kipeitä leikattaessa ja joka päivä kuullut tohtorin selittävän luonansa kävijöille, ett'ei heidän olemisensa parhaimmassakaan laadussa ollut kuin erhetystä ja mahdottomuutta, niin oli tämä palvelija onneton, sisällisten sekä ulkonaisten vaikutusten johdosta, vähitellen vajonnut sekaantuneiden ja ristiriitaisten luulojen sellaiseen kuiluun, että totuus hänessä oli lähteensä pohjasta aivan pintaan nousseena, kun hän oli syvissä mietiskelyissä. Ainoa seikka, jonka hän selvästi käsitti, oli se, ett'ei tuo uusi aines, jolla herrat Snitchey ja Craggs tavallisesi mehustivat näitä keskusteluja, ollut läheskään omansa tekemään keskusteluita käsitettävämmiksi, ja aina näytti heidän aineksensa antavan tohtorille eräänlaista puolta eli voittoa. Sentähden olivat nämät lakimiehet hänestä, ikäänkuin yhtenä pääsyynä hänen sellaiseen mielentilaansa, eikä hän heitä siis suinkaan suosiollisilla silmillä katsellut.

      "Mutta tämä ei kuulu meidän asioihimme, Alfred", sanoi tohtori. "Koska nyt (niinkuin itse sanoit) lakkaat olemasta minun holhottavanani ja lähdet meidän tyköämme sellaisilla tiedoilla yltäkylläisesti varustettuna, joita alkeiskoulu täällä on voinut antaa sinulle, ja omat opintosi Lontoossa ovat voineet kartuttaa, sekä vanha, tylsäpäinen maatohtori, niinkuin minä, on voinut niiden lisäksi juurruttaa sinuun käytännöllisessä suhteessa, niin menet nyt siis maailmalle. Sen ensi koetusajan loputtua, jonka minä, isäsi määräyksestä, olin holhojasi, kiiruhdat sinä itsemiehenä seuraamaan hänen toista määräystänsä. Jo aikaa ennen, kuin ne kolme vuotta ennättävät kulua, jotka sinun tulee oleksia vieraiden maiden lääketieteellisissä kouluissa, unhotat sinä meidät kokonaan. Niin, voithan unhottaa meidät helposti jo kuudessa kuukaudessa."

      "Jos niin tekisin – mutta tiedättehän sen itse paremmin – niin en ansaitsisi enää, että puhutte mitään kanssani", vastasi Alfred nauraen.

      "Minä en mitään tiedä", vastasi tohtori. "Mutta mitä sanot sinä

      Marion?"

      Marion, joka leikitteli СКАЧАТЬ