Elämän taistelu. Dickens Charles

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ sillä silloin pitäisin tätä pahan enteenä. Vaan Gracen, lempeän, miellyttävän Gracen kohtasin ensisti, joten siis ei minun tarvitse yhtään peljätä teitä."

      "Jos muistatte oikein, herra Alfred, niin minut te ensimmäiseksi kohtasitte", sanoi Clemency. "Grace oli lähtenyt ulos jo ennen päivän nousua, ja minä oli sisällä."

      "Niin olikin; Clemencyn kohtasin ensimmäiseksi", myönsi Alfred; "mutta ei myöskään Clemencyn ollessa liittolaisenani minun tarvitse teitä säikähtää."

      "Ha, ha, ha! minun sekä Craggs'in puolesta", virkkoi Snitchey.

      "Millaista uhkamielisyyttä!"

      "Ehkä ei niinkään pahaa kuin luulisi", vastasi Alfred ja pudisti kädestä tohtoria sekä Snitchey'ta ja Craggs'ia, jonka tehtyä hän alkoi katsella ympärillensä. "Mutta mihin kummalle ne ovat menneet?"

      Hän kiiruhti molempain sisarusten tykö, ja tarpeetonta on likemmin selittää, miten hän tervehti ensin Marionia ja sitten Gracea. Huomautamme ainoastaan sen, että herra Craggs'ista olisi sellainen tervehtiminen saattanut olla "liian helppoa".

      Luultavasti sentähden, että tahtoi kääntää heistä pois toisten huomiota, meni tohtori Jeddler pikaisesti aamiaispöytään, jonka ympärille kaikki heti ilmestyivät. Grace rupesi emännäksi ja valitsi itsellensä sellaisen paikan, että hän erotti sisarensa ja Alfredin muusta seurasta. Snitchey ja Craggs istuivat vastapäätä heitä, välillänsä varmuuden vuoksi sininen portfölji; ja tohtori istui, niinkuin tavallisesti vastapäätä Gracea. Clemency tallusteli koneellisesti pöydän ympärillä, tehden atrioitseville palvelusta, ja synkkämielinen Britain oli toisen pienemmän pöydän ääressä hovimestarina, harjoittaen taitoansa ison häränliha-kimpaleen ja sian kinkun leikkaamisessa.

      "Lihaa?" äännähti Britain, joka lihaveitsi toisessa ja kahveli toisessa kädessä lähestyi herra Snitcheytä, pölähyttäen hänelle saman kysymyksen.

      "Totta kaiketi!" vastasi lakimies. "Tahdotteko tekin?" kysyi hän sitte Craggs'ilta. "Siitä olkaa varma", oli vastaus. Annettuansa näille lihaa ja tohtorille myöskin tarpeenmukaisesti (toisilta ei hän kysynytkään, tahtoivatko he), lähestyi hän lakimiehiä niin likelle kuin säädyllisyys myönsi ja katseli ärein silmin, kuinka liha heiltä luisti. Kuitenkin lauhtuivat hänen kasvonsa, kun herra Craggs, jonka hampaat eivät olleet parhainta laatua, oli lihapalaa niellessään tukehduksissaan ja yht'äkkiä virkahti: "Minä luulin hänen menneen!"

      "No, Alfred", sanoi tohtori, "juttele nyt muutama sana asiatoimista, kun tässä suurustelemme."

      "Niin juttele, kun suurustelemme", kertoivat Snitchey ja Craggs, joilla ei vielä ainakaan näyttänyt olevan halua lähteä pöydästä.

      Vaikka Alfred oli istunut pöydässä mitään nauttimatta ja hänellä oli juuri tärkeitä asiatoimia vieressänsä, vastasi hän kuitenkin kunnioittavaisesti: "Kuinka vaan suvaitsette."

      "Vakaista, jos mikään", aloitti tohtori, "tällaisessa…"

      "Farssissa kuin tässä", jatkoi Alfred.

      "Aivan niin, vakaista, jos mikään, tällaisessa farssissa kuin tässä", pitkitti tohtori, "pitäisi olla se, että eronhetki sattuu juuri täksi kaksinkersaiseksi syntymäpäiväksi. Tämän päivän kanssa yhdistyksessä on meillä neljällä monta hauskaa tapahtumaa sekä muisto pitkästä ja ystävällisestä yhdessä olostamme. Mutta se ei oikeastaan kuulu asiaan."

      "Kyllä, kyllä", vastasi nuori mies, "kyllä se kuuluu asiaan, kuuluu paljonkin asiaan. Sen sanoo sydämmeni minulle tänä aamuna, ja samoin sanoisi teidänkin sydämmenne teille, siitä olen varma, jos tahtoisitte antaa sen puhua. Minä lähden teidän talostanne tänään; minä lakkaan olemasta teidän holhottavanne. Me katkaisemme ne hellät yhdyssiteet, jotka pitkän ajan kuluessa ovat syntyneet välillemme, ja joita ei koskaan enää voi samalla tavalla solmeta. Toiset siteet ovat tosin syntymäisillään" (tätä sanoessansa katsoi hän Marioniin, joka istui hänen vieressänsä); "mutta niiden solmeaminen on kuitenkin niin tärkeäin asianhaarain kanssa yhdistyksessä, ett'en luule voivani niistä nyt puhua. Näettehän nyt", lisäsi hän sitten, tehden pilaa omista ajatuksistansa sekä tohtorista, "että on sentään vakaisuutta tässä isossa, naurettavassa tomuläjässä. Tunnustetaan se tänään."

      "Tänään!" virkkoi tohtori. "Kuules poikaa. Ha, ha, ha! Minkätähden on hullunkurisen vuoden kaikista päivistä tämä juuri siihen sopivin, tämä päivä, jona iso taistelu taisteltiin tällä paikalla? Tällä paikalla, jossa nyt istumme, jossa näin tyttäreni tänä aamuna tanssivan, jossa hedelmiä äsken otettiin meidän syötäväksemme puista, joiden juuret imevät ravintonsa ihmisten ruumiista eikä maasta – ha, niin monta miestä kaatui tällä paikalla, että kokonainen hautausmaa olisi voinut täyttyä niistä luista, siitä luumaasta ja niistä murskautuneiden pääkallojen siruista, joita jo minunkin muistaakseni monta miespolvea tappelun jälkeen on kaivettu ylös jalkojemme alta. Eikä kuitenkaan siinä tappelussa ollut sataa miestä, jotka olisivat tietäneet minkä johdosta ja mitä varten he taistelivat; ei sataa miestä voittoriemun pitäjissä, jotka olisivat tietäneet, minkätähden he riemuitsivat. Ei viidelläkymmenellä ollut etua enemmän kuin tappiotakaan voitosta. Ei viittä miestä ole ollut tähän päivään asti, joilla olisi ollut sama mielipide tämän tappelun syistä ja seurauksista; eikä kukaan ole tietänyt siitä mitään selvästi, paitsi ne, jotka murehtivat kaatuneita. Vakaisuutta sitten tässä!" sanoi tohtori nauraen. "Mikä järjestelmä!"

      "Mutta minusta näyttää se kaikki sangen vakaiselta", vastasi Alfred.

      "Vakaiseltako", virkkoi tohtori. "Jos näet mitään vakaista tuollaisissa asioissa, niin tulet välttämättömästi hulluksi tai kuolet tai on sinun kiipeäminen vuoren huipuille ja eläminen siellä erokkaana."

      "Mutta kun siitä on niin pitkä aika kulunut", sanoi Alfred.

      "Pitkä aika!" vastasi tohtori. "Tiedätkö sitten mitä maailma on tehnyt siitä pitäen? Tiedätkö mitä se sitä ennen teki? Minä en suinkaan tiedä."

      "Se on vähän käynyt oikeutta", huomautti Snitchey, hämmentäen teekuppiansa.

      "Vaikka oikeus on tehty liian helpoksi", lisäsi hänen kumppaninsa.

      "Mutta suokaa anteeksi, tohtori, huomautukseni", jatkoi Snitchey, "erittäinkin kun tämän juttelun aikana olette jo monta kertaa tullut tuntemaan, että minun mielestäni on maailmalla juuri oikeudenkäyntinsä ja koko lainjärjestelmänsä sangen vakava puoli, josta sen tähden maksaa myös puhuakin, kun siinä on kunnioitusta…"

      Clemency Newcome sattui nyt sysäämään pöytää, että talrikit ja vadit rämisivät.

      "Mitä nyt! Mikä nyt tuli?" sanoi tohtori.

      "Tuo sininen laukku, kirottu, kun on tuossa jaloissa ja kompastuttaa", vastasi Clemency.

      "Kun siinä on kunnioitusta herättävä tarkoitus", jatkoi Snitchey edelleen keskeytynyttä puhettansa. "Onko elämä farssia, koska meillä on lait?"

      Tohtori nauroi ja katsoi Alfrediin.

      "Minä myönnän, jos niin tahdotte, että sota on hulluutta", pidätti Snitchey. "Siinä olemme samaa mieltä; sillä tässä on meillä esim. hymyilevä maisema" (hän osoitti sitä kahvelilla), "jossa sotamiehen rosvot kerran mellastivat, hävittäen kaikki miekalla ja tulella. Hi hi hi! Paljas sellainen ajatus, että joku vapaehtoisesti antautuu tulen ja miekan vaaraan, on jo mielettömyyttä, hulluutta ja sangen naurettavaa! Ette voi muuta kuin nauraa kanssaihmisiänne, ajatellessanne heitä. Mutta silmäilkää nyt tätä hymyilevää СКАЧАТЬ