Kotisirkka. Dickens Charles

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ sanoi vieras. "Todella? Hän on hyvin nuori?"

      Hän kääntyi kirjaan ja luki edelleen. Mutta tuskin hän oli lukenut pari riviä, kun hän keskeytti taasen lukunsa ja kysyi:

      "Teidänkö tuo lapsi on?"

      Juho nyökäytti päätänsä syvään myöntymykseksi, ja se oli yhtä selvä merkki kuin kuulotorveen huudettu: niin!

      "Tyttökö vai?"

      "Po-oi-ka!" karjaisi Juho.

      "Peräti nuori – hä?"

      Silmänräpäyksessä puuttui Peerybinglen matami puheeseen: "Kolme kuukautta ja kolme päivää vanha! Rokotettiin juuri kuusi viikkoa sitten. Rokot painuivat hyvin umpeen. Tohtorin mielestä oli lapsi tavattoman kau-u-nis! Yhtä iso kuin tavalliset lapset vii-iden kuukauden vanhana. Käsittää kaikki ihan ihmee-ellisesti! Teistä voi näyttää mahdottomalta, mutta kyllä hän jo alottelee seisoa!"

      Hengästyneenä nosti pikku äiti, huudettuaan nämä lyhyet lauseet vanhan herran korvaan, niin että ihanat kasvonsa hohtivat tulipunaisina, pojan häntä kohti kumoamattomaksi, vakuuttavaksi todistukseksi, sillä aikaa kun Tilly Slowboy sointuisasti tirskuen: kett'su, kett'su, joka kuului oudolta sanalta yhtyneenä tavalliseen aivastukseen, teki muutamia lehmämäisiä loikkauksia kaikesta tästä tuiki tietämättömän lapsirukan ympärillä.

      "Kuulkaa! Häntä varmaankin tullaan noutamaan", virkkoi Juho. "Joku on ovella. Aukaise, Tilly."

      Mutta ennenkuin hän ehti täyttää tämän käskyn, aukaistiin ovi ulkopuolelta, sillä se oli varustettu ha'alla, jonka kuka tahansa saattoi nostaa milloin vain mieli teki – ja kylläpä yhden jos toisenkin mieli teki sitä, saan luvan ilmoittaa. Kaikkien kyläläisten teki mieli vaihtaa iloinen sana tahi pari ajomiehen kanssa, vaikkei hän ollut juuri liioin puhelias. Ovesta astui sisään pikkuinen, laiha, syvämietteisen näköinen, jotenkin harmaankalpea mies; hän näytti tehneen päällystakkinsa hurstista, joka oli ollut jonkun vanhan tavaralaatikon ympärillä, sillä kun hän kääntyi ovea sulkemaan, jottei kylmä pääsisi huoneeseen, nähtiin selkäpuolella suurilla, mustilla viivoilla G.T. sekä sana LASIA suurilla kirjaimilla.

      "Hyvää iltaa, Juho", tervehti pikku mies. "Hyvää iltaa, emäntä. Hyvää iltaa, Tilly! Hyvää iltaa, vieras! Kuinka pieni nuppunen jaksaa, emäntä? Harmikin, toivoakseni, voi hyvin?"

      "Kaikki voivat hyvin, Kaleb", vastasi Pirkko. "Olen varma, ettei teidän tarvitse muuta kuin katsahtaa lapseen, niin näette sen."

      "Ja samaten teihin", virkkoi Kaleb. Hän ei kuitenkaan katsonut Pirkkoon, sillä Kalebilla oli levoton, miettivä katse, joka näytti aina hakevan jotakin muualta, huolimatta siitä, mitä hän milloinkin puhui; – samanlainen kuvaus sopi hänen ääneensäkin. "Tahi Juhoon", jatkoi Kaleb, "tahi Tillyyn tahi Harmiin."

      "Onko sinulla kiire, Kaleb?" kysyi ajuri.

      "Onpa niinkin, Juho", vastasi hän näyttäen hajamieliseltä, niinkuin ainakin viisasten kiveä hakeva mies. "Onpa niinkin kiire. Noakin arkilla on nykyään erinomainen menekki. Sievistelisin Noakin perhettäkin, mutta en ymmärrä, kuinka se kävisi laatuun siitä hinnasta. Haluaisinpa itsekin saada selvän, kuka on Sem tahi Ham ja mitkä ovat vaimoväkeä. Kärpäsetkään eivät eroa tarpeeksi norsuista kokonsa puolesta, niinkuin tiedätte! – Mutta eikö sinulla ole minulle mitään myttyä, Juho?"

      Ajuri pisti kätensä juuri riisumansa takin taskuun ja kaivoi sieltä esiin sievän kukka-astian, joka ali tarkasti kääritty sammaliin ja paperiin.

      "Tässä se on", lausui hän puhdistaen sitä huolellisesti. "Joka ainoa lehti on säilynyt. Täynnä silmikoita!"

      Kalebin sumeat silmät kirkastuivat, kun hän sai sen käsiinsä, ja hän kiitti Juhoa.

      "Se on kallis, Kaleb", virkkoi ajuri, "hyvin kallis, tähän aikaan vuotta."

      "Älä puhu siitä. Minusta on hinta helppo, maksakoon minkä tahansa", vastasi pikku mies. "Eikö ole mitään muuta, Juho?"

      "Pikkuinen rasia", vastasi ajuri, "tässä se on!"

      "Kaleb Plummerille", sanoi pieni mies, tavaillen kirjoitusta.

      "'Vakuutetaan' – rahaako, Juho? Tämä ei suinkaan ole minulle."

      "'Varotaan'", oikaisi Juho, katsoen hänen olkapäänsä ylitse. "Kuinka saat sen rahaksi muuttumaan?"

      "Kas, aivan niin!" lausui Kaleb. "Aivan oikein, siinä on sana 'varotaan!' niin, niin, minulle se on tuleva. Olisihan siinä voinut olla rahaakin, jos armas poikani kultaisessa Etelä-Amerikassa vielä eläisi, Juho. Rakastithan sinäkin häntä kuin omaa poikaasi? Eikö niin? Ei sinun tarvitse myöntää, että niin teit. Kyllä minä sen tiedän, se on itsestänsä selvä. 'Kaleb Plummerille, varotaan'. Niin, niin! Aivan oikein. Rasiassa on nuken silmiä tyttäreni ompelukseen. Soisin että hänen omakin näkönsä tulisi rasiassa, Juho."

      "Jospahan niin tulisi tahi voisi tulla", huudahti ajuri.

      "Kiitoksia!" virkkoi pikku mies. "Sinäpä puhut oikein sydämellisesti. – Voi, kun ei hän koskaan voi itse nähdä noita nukkeja, jotka päiväkaudet katsoa tirkistelevät häneen. Mitä maksaa, Juho?"

      "Minä pistän sinua maksaan, jos niin kysyt" – virkkoi Juho. "Pirkko!

      Eikö nyt syntynyt melkein kuin leikkipuhe?"

      "No! se menee vanhan tapasi mukaan", sanoi pikku mies. "Se menee vanhan, ystävällisen tapasi mukaan. – Annapas minun katsoa. Tässä on luullakseni kaikki?"

      "Sitä en usko. Katso vieläkin kerta."

      "Onko mitään patruunallemme, hä?" kysyi Kaleb hetken mietiskeltyänsä. "Aivan varmaan. Sentähden tulinkin tänne, mutta Noakin arkit ja muut seikat sekoittivat pääni. Hän on käynyt täällä, onko?"

      "Ei", vastasi ajuri, "naimishommansa vie häneltä liiaksi aikaa."

      "Kyllä hän sentään tulee", virkkoi Kaleb, "sillä hän käski minun kulkea kotiin vasemmanpuolista polkua, jossa sanoi yhtyvänsä minuun. Parasta kuitenkin lienee, että minä lähden. – Ettekö tahdo olla niin hyvä, emäntä, ja antaa minun nipistää Harmia hännästä. Annatteko?"

      "Mitä, Kaleb! sepä kysymys!"

      "No! älkää huoliko, emäntäkulta!" lausui pieni mies, "kenties se ei ole sulle mieleen. Mutta minulta on aivan äskettäin tilattu joukko haukkuvia koiria ja tahtoisin jäljitellä luontoa niin tarkoin kuin kuudesta pennistä kannattaa. Siinäpä se. Älkää pahastuko, hyvä emäntä." Odottamatta tapahtui, että Harmi esitettyä kehotusta saamattakin rupesi haukkumaan kiivaasti. Mutta koska tämä ennusti uutta vierasta, jätti Kaleb luonnon tutkimisensa sopivampaan aikaan, nosti pyöreän vakan olallensa ja sanoi äkkiä jäähyväiset. Tämän vaivan hän olisi kumminkin saattanut säästää, sillä hän kohtasi kynnyksellä vastaantulijan.

      "Kah! oletko täällä! odota vähän, niin vien sinut kanssani kotiin. Nöyrin palvelijanne, Juho Peerybingle. Vielä enemmän ihanan vaimonne nöyrin palvelija. Päivä päivältä ihanampi! Jos mahdollista parempi! ja nuorempi", lausui puhuja matalalla äänellä.

      "Kummastelisin teidän koreita puheitanne, herra Tackleton", virkkoi

      Pirkko näyttäen hiukan närkästyneeltä, "mutta teidän nykyinen tilanne."

      "Te tiedätte sen СКАЧАТЬ