Kotisirkka. Dickens Charles

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ iltana ei näitä ole monta, Juho, mutta juuri äsken näin kaluja sälytettynä kärryjen takapuolelle ja ajattelin: ne ovat kyllä vastuksina, mutta maksetaankinhan niistä hyvästi; ei siis ole valittamista, eikö niin? Sitäpaitsi lienet jo matkalla jättänyt monta kalua omistajalleen, eikö niin?"

      "Olenpa kyllä", lausui Juho. "Hyvinkin monta."

      "Mitähän tässä pyöreässä vakassa mahtanee olla? Juho kultaseni, siinä on hääkakku!"

      "Kas, sen voi ainoastaan nainen arvata!" virkkoi Juho ihmetellen. "Mies ei olisi sitä ikinä arvannut; luulenpa tosiaan, että vaikka panisi hääkakun teelaatikkoon tai muuhun mahdottomaan astiaan, nainen sen sittenkin heti arvaisi. Niin on; hain sen sokerileipurista."

      "Painaako se paljon – ainakin sata naulaa!" huusi Pirkko ponnistaen kovasti sitä nostaessaan. "Kenen se on, Juho? Mihinkä se on menevä?"

      "Lue päällekirjoitus toiselta puolen", sanoi Juho.

      "Mitä, Juho! Jumalan tähden, Juho!"

      "Niin, kukapa olisi uskonut", vastasi Juho.

      "Ethän suinkaan tahtone sanoa", jatkoi Pirkko istuen lattialle ja pudistaen päätänsä hänelle, "että se menee Gruff ja Tackletonille, lelukauppiaalle!"

      Juho nyykäytti päätänsä.

      Nyykäytti Peerybinglen matamikin varmaan viisikymmentä kertaa; mutta se ei ollut suostumuksen merkiksi, vaan se ilmaisi äänetöntä ja surkuttelevaa kummastusta. Ylenkatseellisesti hän veti suutansa vinoon minkä taisi (vaikkei se suinkaan ollut luotu vinoon vedettäväksi, siitä olen varma) ja tuijotti mietteissään eteensä, ikäänkuin olisi tahtonut katseellansa kerrassaan lävistää kunnon ajurin. Neiti Slowboy, joka lasta viihdyttääkseen mitään ajattelematta matki katkelmia kuulemastaan keskustelusta, muuttaen kaikki nimisanat monikkoon, kyseli pieneltä palleroiselta: "Olivatko ne Gruffit ja Tackletonit lelukauppiaita? Halusivatko ne hakea torttuja sokerileipureilta? Tunsivatko äidit isien kotiin tuomat laatikot j.n.e."

      "Ja nyt se sitten tapahtuu!" lausui Pirkko. "Ah! hän ja minä olimme koulukumppaneja, Juho."

      Luultavasti Juho muisteli Pirkkoa tai kenties alkoi aprikoida, minkälainen hän oli ollut kouluaikanaan. Hän katsoi vaimoansa miettien ja mielihyvällä, mutta ei vastannut mitään.

      "Ja kauppias on niin vanha, niin eriskummainen. Kuule, montako vuotta nuorempi sinä olet Gruff ja Tackletonia, Juho?"

      "Haluaisinpa tietää montako kuppia teetä minun on tänä iltana juotava – enemmän kuin Gruff ja Tackleton koskaan on neljässä illassa juonut, hä?" vastasi Juho iloisesti nostaen tuolin pyöreän pöydän viereen ja käyden käsiksi kylmään siankinkkuun. "Mitä syömiseen tulee, niin minä syön ainoastaan vähän, mutta sen hyvällä ruokahalulla, Pirkko."

      Ei tämäkään, hänen tavallinen lausepartensa aterianaikoina – yksi hänen viattomia hairahduksiansa (sillä hänen ruokahalunsa oli aina itsepintainen ja näytti hänet valehtelijaksi) – voinut saada hänen pikku vaimonsa suuta nauruun; tämä vain seisoi myttyjen keskellä ja jalallaan hiljaksensa sysäili kakkuvakkaa syrjään, katsomatta, vaikka seisoikin maahan luoduin silmin, sieviä kenkiänsä, joita hän ei muulloin koskaan unohtanut. Hän seisoi siinä syvissä mietteissä, unohtaen sekä teet että Juhot (vaikka Juho huusi ja koputti puukolla pöytään häntä säikyttääksensä), kunnes Juho nousi seisoalleen ja tarttui hänen käsivarteensa; silloin hän katsahti Juhoon ja juoksi paikallensa teepöytään, nauraen huolimattomuuttansa. Mutta hän ei nauranut niinkuin ennen. Tapa oli toinen, samoin äänikin.

      Sirkkakin oli vaiti. En tiedä miksi, mutta ei huonekaan enää ollut niin hauska kuin ennen. Ei sinnepäinkään.

      "Ovathan tässä kaikki mytyt, eikö niin, Juho!" kysyi Pirkko katkaisten pitkän äänettömyytensä, jonka kestäessä rehellinen ajuri käytännöllisesti oli näyttänyt todeksi toisen puolen lempisananparttansa, syöden hyvällä halulla, vaikkei sentään saattanut myöntää, että hän olisi syönyt vähän. "Ovathan tässä kaikki nyt, eikö niin, Juho?"

      "Siinä ovat kaikki", virkkoi Juho. "Noh – ei – olen", hän panee pois veitsen ja haarukan ja hengähtää raskaasti, "olen aivan unohtanut vanhan herran!"

      "Vanhan herran?"

      "Kuormarattaille", jatkoi Juho. "Kun häneen viimeksi vilkaisin, oli hän nukahtanut oljille. Tultuani tupaan olin hänet pari kertaa aivan muistamaisillani; mutta hän haihtui jälleen mielestäni. Hoi siellä! Nouskaa ylös! Sepä somaa."

      Juho lausui viimeiset sanat ulkona, jonne hän oli kiirehtinyt, kynttilä kädessä.

      Neiti Slowboy, joka huomasi puhuttavan jotakin salaperäistä Vanhasta Herrasta ["Vanha Niku" on englantilaisilla perkeleen nimityksiä], liitti hairahtuneessa luulossaan näihin sanoihin muutamia uskonnollisia ajatuksia ja säikähtyi niin, että kavahti äkisti ylös matalalta tuoliltaan takan vierestä kätkeäkseen itsensä emäntänsä hameen taakse; mutta rientäissään lattian poikki hän töytäsi yhteen juuri sisään astuvan vanhan vieraan kanssa ja hädissään survaisi häntä ainoalla hyökkäysaseella, mikä hänellä oli käsillä. Koska tämä ase sattui olemaan poika, nousi siitä suuri melu ja hälinä, jota Harmin älykkäisyys vielä lisäsi; sillä tämä uskollinen koira, joka oli isäntäänsä huolellisempi, näytti vartioineen vanhaa nukkuvaa herraa, jottei tämä pääsisi karkaamaan vieden mukanansa muutamia nuoria, rattaiden perälle sidottuja poppelipuita, ja se seurasi häntä vieläkin hyvin tarkkaavasti, purren häntä sääryksiin ja käyden ankarasti nappien kimppuun.

      "Te saatte, hyvä herra, hyvästi unta", lausui Juho, kun kaikki jälleen oli rauhoitettu (sillaikaa oli vanha herra avopäin seisahtunut keskelle lattiaa), "niin että melkein tekee mieleni kysyä missä muut kuusi unikekoa ovat; mutta se olisi kokkapuhe ja arvattavasti sen turmelisin. Kumminkin olin juuri sanomaisillani kokkapuheen", jupisi ajuri nauraen, "aivan sanomaisillani!"

      Vieras, jolla oli pitkät, valkeat hiukset, kauniit, vanhan miehen kasvoiksi tavattoman uljaat ja täyteläiset kasvot, tummanruskeat, kirkkaat, terävät silmät, katsoi hymyillen ympärilleen ja tervehti ajurin vaimoa vakaasti kumartaen.

      Hänen pukunsa oli sangen outo – ikivanhaa kuosia. Se oli aivan ruskea. Kädessä hänellä oli suuri, ruskea matkasauva, mutta kun hän löi sillä lattiaan, niin se hajosi ja muuttui tuoliksi. Levollisesti hän nyt laskeutui istumaan.

      "Kas!" virkkoi ajuri kääntyen vaimoonsa. "Noin tapasin hänet istumassa tienvieressä, jäykkänä kuin virstapatsas ja miltei yhtä kuurona."

      "Istumassa ulkona, Juho!"

      "Ulkona", vastasi ajuri, "juuri hämärissä. 'Kyytiraha maksettu', sanoi hän ja antoi minulle kahdeksantoista penniä. Sitten hän nousi rattaille ja tuossa hän nyt on."

      "Hän aikoo, luulen ma, lähteä, Juho."

      Ei suinkaan; hän aikoi vain puhua.

      "Jos suvaitsette, niin viivyn tässä siksi kunnes minua tullaan hakemaan", lausui vieras hiljaisesti. "Älkää minusta ollenkaan huoliko."

      Näin sanoessaan hän otti toisesta suuresta taskustansa silmälasit ja toisesta kirjan ja rupesi rauhallisesti lukemaan. Harmi-koirasta hän ei huolinut sen enempää kuin lampaasta.

      Hämmästyneinä vilkaisivat ajuri ja hänen vaimonsa toisiinsa. Vieras nosti päätänsä ja katsahti ensiksi Pirkkoon, sitten ajuriin, kysyen:

      "Tyttärennekö, hyvä ystäväni?"

СКАЧАТЬ