Muoto- ja muistikuvia I. Aspelin-Haapkylä Eliel

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ olivat minusta mitä vaarallisinta uhkapeliä. Älkää luulko etten minä tiedä ja usko, että meidän kaikkien kohtalo on Jumalan kädessä; mutta emmehän uskalla jäällekään kysymättä kestääkö se? Ajatelkaa esim. sitä pastoria, joka oltuaan vuoden ajan leskenä tuli erään heränneen ystävänsä luokse. Tämä otti puheeksi toisen yksinäisyyden ja kehotti häntä menemään uusiin naimisiin, varsinkin kun hänellä oli pari lastakin, jotka olivat hoidon tarpeessa. – Oikein puhut, toinen vastasi, mutta mitä tehdä, kun en tunne ketään sopivaa. – Mitä siihen tulee, niin voin minä sinulle suositella neitiä, joka on ollut ja vieläkin on meillä lasten opettajattarena. – Vai sen teet, no, kutsu ihminen sisään! – Ja niin tapahtui, "ihminen" kutsuttiin sisään, ja ennenkuin pastori meni, oli hän kosinut ja saanut myöntävän vastauksen. – En minä semmoisesta pidä, äiti lisäsi juttunsa päätteeksi.

      Entäs toinen vielä kummallisempi tapaus, äiti jatkoi vauhtiin päästyänsä, voin senkin kertoa, vaikka se koskee erästä minulle hyvinkin läheistä sukulaista. Sanon häntäkin pastoriksi, sillä hän oli jo ollut pappina lähes kymmenen vuotta, mutta koko ajan naimattomana. Eräissä virkaanvihkiäisissä, joihin ajan tavan mukaan oli kokoontunut paljon vieraita kuulemaan tunnetuita herännäisjohtajia, pastori vieraitten joukossa oli vilahdukselta nähnyt muutaman papintyttären, joka kauneudellaan mitä syvimmin liikutti hänen sydäntään. Kumminkaan hän ei vaihtanut sanaakaan tytön kanssa, sai ainoastaan tietää hänen nimensä sekä että hän oli kotoisin eräästä seurakunnasta, jotenkin läheltä sitä missä me silloin asuimme. Minä tunsin tytön ennestään ja myönnän, että hän oli kauniimpi kuin tavalliset pappilanneidit. Hänen vartalonsa oli komeanlainen, kasvonpiirteet olivat säännölliset, silmät isot ja kirkkaat, iho oli terve ja hieno, tukka tumma ja runsas. En siis ihmettele, että pastori ensi näkemältään saattoi häneen ihastua, mutta kuulkaapa kuinka kävi. – Haudottuansa asiaa muutamia päiviä, kenties jonkun viikonkin, pastori matkustaa suoraa päätä pappilaan, jossa tiesi tapaavansa ihailemansa neiden. Vaikka hän tuli tuntemattomana, hän tietysti, tavan mukaan, otettiin kohteliaasti vastaan, ja kun hän oli esitellyt itsensä pappina ja maininnut hyvin tunnetun sukunimensä, niin kohteliaisuus vaihtui mitä luottavaisimpaan ystävällisyyteen. Paitsi isäntäväkeä tuli vieraalle seuraa pitämään talon tytärkin, ja kun pastori joksikin hetkeksi jäi kahdenkesken neiden kanssa, hän päättäväisesti käytti tilaisuutta puhuakseen suunsa puhtaaksi, niinkuin on tapa sanoa. Pastori näetten ilmotti miksi hän oli tullut, toisin sanoen hän kosi ja sai kuin saikin myöntävän vastauksen. Ei kukaan ollut onnellisempi kuin pastori, kun hän näin oli hyvin suorittanut asiansa. Vanhemmat näetten saivat hekin kohta tietää mitä tapahtunut oli, eivätkä he ollenkaan epäilleet antaa siunaustansa liitolle. Tosin oli kihlattujen itsensä väli vähän kankea, eikä heillä ollut paljon sanottavaa toisilleen, mutta pianhan sitä tutustuttaisiin toisiinsa! Sentähden sovittiin vain suunnilleen, milloin häät vietettäisiin – sillä ainahan ne vähän valmistuksia vaativat, eikä silloin tietty siitä uudenuutukaisimmasta muodista, että mennään naimisiin ilman että tuskin ainoatakaan kristillisen seurakunnan edustajaa on ikuisen liiton solmintaa todistamassa – ja sitte pastori teki lähtöä. Mutta juuri silloin se kumma tapahtuikin! Pastori oli jo sanonut hyvästi isäntäväelle ja morsiamelleen ja näiden seuraamana mennyt ulos portaille, jopa hän oli astunut alas pihalle noustakseen kieseihinsä, kun hän eräässä akkunassa näkee tytön uteliaasti katselevan lähtöä. Hän säpsähtää, luo toisen katseen akkunaan, niin tarkkaavan kuin sillä hetkellä mahdollista oli, ja leimauksena hänelle selviää – että akkunassa oleva neiti se olikin, jonka hän ennen oli nähnyt ja jota hän oli tullut kosimaan! Aavistaahan sen että pastoria vähän pyörrytti, mutta tarmokkaasti hän oikaisi ryhtinsä, piti suunsa kiinni ja lähti matkaansa. Epäilen onko nolompaa, onnettomampaa sulhasta nähty kuin pastori kieseissään. Hän oli kuin puulla päähän lyöty; mutta niin pian kuinhan jaksoi ajatella, hän kenenkään selittämättä ymmärsi, että pappilassa mahtoi olla (niinkuin todella olikin) useampia tyttäriä ja ne olivat toistensa näköisiä, niin että hän, jolle tämä oli tuntematonta, oli erehtynyt. Kumminkin virkaanvihkiäisissä nähdyn neiden kuva oli siksi selväpiirteinen, ettei hän lainkaan voinut epäillä että tyttö akkunassa oli se oikea ja että erehdys todella oli tapahtunut. Mutta yhtä varma kuin hän oli erehdyksestään, oli hän siitä että hänen täytyi saada se oikea. Erehdys oli siis korjattava, mutta miten? Siinä sydäntä painava pulma.

      Jo kotoa lähtiessään pastori oli suunnitellut käydä meilläkin, sukulaisissa, ja nyt hänellä oli aivan erikoinen syy tavata ihmisiä, joille hän saattoi avata sydämensä. Hän tuli siis meille, ja helppo oli hänen synkästä kasvojenilmeestään, jo ennenkuin hän oli sanaakaan lausunut, huomata että asiat olivat hullusti. Eikä meidän tarvinnut kauan odottaa hänen tunnustustaan. Ensi tilassa hän näet kertoi miten onnettomasti hänen oli käynyt, ja me, jotka tunsimme hänen mielitiettynsä perheen, voimme kohta päättää, että pastori oli kosinut vanhempaa sisarta, jota toinen oli kolme vuotta nuorempi. Mutta meistäkin oli erehdys helpommin selitettävissä kuin korjattavissa, jopa heräsi meissä sekin ajatus, että ehkä pastorin, joka tositeossa ei lähemmältä tuntenut kumpaakaan sisarta, oli tyytyminen siihen, jonka oli saanut. Mutta siitä hän ei tahtonut kuullakaan, emmekä voineet olla säälimättä hänen hätäänsä ja epätoivoaan. No niin, tarpeetonta on kertomusta venyttää. Pitkä neuvottelu päättyi niin, että minä lähdin asettamaan asian oikealle tolalle. Jokainen ymmärtää, että tehtävä oli kaikkea muuta kuin hupainen, mutta täytyihän koettaa pelastaa pastori tuskallisesta asemasta, johon hän oli joutunut. Ja onneksi yritykseni menestyi täydellisesti. Kun olin vanhemmille ja tyttärille esittänyt asiani ja kuinka erehdys oli tapahtunut, niin vanhempi sisar sanoi peräytyvänsä ja nuorempi suostui rupeamaan morsiameksi.

      Suurella mielenkiinnolla oli tätä äidin kertomusta kuunneltu ja se aiheutti kaikenlaisia huomautuksia, mutta yksimielisiä oltiin siitä, että se oli mainio esimerkki kuinka puheena olevan ajan pikaiset kosinnat saattoivat viedä odottamattomiin tuloksiin. Kun joku kysyi äidiltä, tuliko aviosta, jonka rakentamisessa hänellä oli ollut niin tärkeä osa, onnellinen liitto, niin hän ei antanut suoraa vastausta. Äiti näet sanoi vain, että hän, jos häneltä edeltäkäsin olisi neuvoa kysytty, tuskin olisi kehottanut pastoria toteuttamaan aikeitaan, mutta silloin kun hänen apuunsa turvattiin, ei muu menettely ollut ajateltavissa kuin se jota noudatettiin. Arvattavasti äidillä oli joku pätevä syy tähän huomautukseen.

      Sen jälkeen kävi juttelu sinne tänne, mutta äiti pysyi sanattomana. Oli kuin hän olisi vähän katunut, että oli kertonut omituisen tapauksen läheisten tuttavien elämästä, vaikka, niinkuin saimme tietää, asianomaiset jo olivat päättäneet maalliset vaiheensa. Mutta hetken päästä hän uudestaan palasi aiheeseen, sanoen tahtovansa vielä kertoa yhden avioliittojutelman. Siinäkin hänellä itsellään oli ollut pieni osa, mutta tapaus oli muuten toisenlainen kuin edelliset ja omansa todistamaan, että kyllä entisinäkin aikoina oli niitä, jotka kuuntelivat sydämensä ääntä.

      – Totta on, äiti jatkoi, että ne henkilöt, joita kertomukseni koskee, eivät olleet minulle läheisiä ja että minä siis voin erehtyä joissakin yksityiskohdissa, mutta esitän kumminkin tapahtuman mikäli sen tunnen osaksi oman näkemäni, osaksi toisten tiedonantojen mukaan. – Olin ollut noin kymmenkunnan vuotta naimisissa, kun eräänä päivänä meille tuli – niinkuin silloin pappiloissa usein tapahtui – nuori tuntematon herra vieraaksi. Hän oli näöltään ja olennoltaan hienompi ja sivistyneempi kuin tavalliset maalaisherrat ja hän esittikin itsensä lääkärinä. Kun hän mainitsi nimensä, se kuului meistä tutulta, olimme ennen kuulleet tuttavien hänestä puhuvan. Muistan vielä, että tohtori tuli lauantai-aamupäivänä, jolloin matot oli viety ulos salista piestäväksi. Koska sali oli vieraitten tavallinen vastaanotto-huone, oli hänen tulonsa sillä hetkellä vähän epämukava, mutta tietenkin hän silti kohtasi tavallisen vieraanvaraisuuden-, ja harvoinhan sitä maalla – varsinkin niihin aikoihin – saikaan semmoista vierasta puhutella ja kestitä. Tohtorin puheista selvisi pian, että hän oli paljon liikkunut pappien seurassa, että meillä oli yhteisiä ystäviä niiden joukossa ja että hän itsekin lukeutui heränneitten СКАЧАТЬ