Muoto- ja muistikuvia I. Aspelin-Haapkylä Eliel
Чтение книги онлайн.

Читать онлайн книгу Muoto- ja muistikuvia I - Aspelin-Haapkylä Eliel страница 12

Название: Muoto- ja muistikuvia I

Автор: Aspelin-Haapkylä Eliel

Издательство: Public Domain

Жанр: Зарубежная классика

Серия:

isbn:

isbn:

СКАЧАТЬ näytti todella niin vaatimattomalta kuin hän olikin. Hän pyysi meitä viemään hänen tervehdyksensä vanhemmillemme, joilta hän oli saanut paljon hyvää vastaanottaa.

      Tuli sen jälkeen Snellmanin vuoro. Maisteri C. G. Svan puhui hänelle, tuskin vähemmän komeasti kuin Ervast Lönnrotille. Snellmankin oli tietysti kannettava, mutta hän ei pitänyt siitä. Kerrankin kun eräässä toisessa juhlassa – se vietettiin Uuden teatterin yläravintolassa – häntä tahdottiin istuttaa "kultatuolille" kannettavaksi, hän kiven kovaan kielsi, ja kun ei tahdottu aikeesta luopua, hän puolisuutuksissaan huudahti: "Retuuttakaa Calamniusta!"3 Tällä kertaa hän valitsi, niin sanoakseni, keskivälin: hän ei sallinut kantaa itseään, vaan käveli ensimäisenä miehenä kulkueessa, nuoret joukot seuraten jälessä. Kun hän, pari kertaa käytyään salin ympäri, pysähtyi ja kulkue samoin, J. W. Calamnius, osakunnan kuraattori, lähestyi häntä ja pyysi osakunnan puolesta, että hän antaisi E. J. Löfgrenin maalata muotokuvansa osakuntaa varten. Snellman, joka aina ennen oli kieltänyt, milloin häneltä oli samaa pyydetty, vastasi nyt myöntäen, koska, hän sanoi, kieltävä vastaus ehkä herättäisi luulon että hän halveksii osakunnan häntä kohtaan osottamaa ystävällisyyttä. Tämän johdosta pantiin osakuntalaisten kesken kiertämään lista, johon oli merkittävä antimia muotokuvan kustantamiseksi, ja saatiin jo samana iltana tarkotusta varten kokoon 500 mk. Se oli kuitenkin tarpeetonta, sillä ennen poismenoaan Snellman ilmotti lahjottavansa kuvan osakunnalle. "Ei siitä tule kaunista muotokuvaa, sen herrat tietäkööt", hän huomautti, "mutta onhan se, joka on ennen olemassa (Oskar Nylanderin maalaama), kerrassaan sietämätön". – Sittemmin Löfgren todella maalasi kuvan, mutta sangen huonolla menestyksellä. Seuraus oli että Snellman vetäytyi antamasta sitä osakunnalle. Aina hänen kuolemaansa saakka taulu säilytettiin vähän huomatulla paikalla hänen kodissaan, ja vasta sen jälkeen perilliset luovuttivat sen osakunnalle. Mitään muuta puhetta kuin jo mainittua lisäystä Cygnaeuksen puheeseen Myhrbergistä Snellman ei tässä juhlassa pitänyt.

      Syystä että juhla oli ensimäkien virallinen laatuaan sen jälkeen kuin osakunnat 1852 oli hajotettu, oli tietenkin asianmukaista muistuttaa muinoisesta laillisesta osakunnasta. Sen teki civis Oskar Heikel esittämällä maljan kahdelle läsnäolevalle vanhalle kuraattorille, Cygnaeukselle ja Topeliukselle. Cygnaeus, vanhempana, vastasi puheeseen, ja siinä tuli jälleen huomattavaksi, miten tämä muuten niin etevä mies oli arvostaan turhamaisen arka. Nähtävästi häntä oli loukannut, että hän niin oli asetettu yhteen nuoremman, Topeliuksen, kanssa; hän olisi mielestään ansainnut puheen, joka oli hänelle yksin omistettu! – Lopuksi mainittakoon vielä, että August Ervast (kuollut tilastollisen toimiston aktuariona) puhui inspehtorille Yrjö Koskiselle, joka hänkin vuorostaan kannettiin, että Rikard Westlin esitti maljan muille kunniavieraille, että Albert Bergman piti puheen muitten osakuntien edustajille, johon vastasi Hämäläisosakunnan kuraattori, "Saul" näytelmän sepittäjä Antti Törneroos (Tuokko), sekä että vihdoin J. W. Calamnius esitti maljan isänmaalle.

      Kun tämä virallisten puheiden tulva oli saavuttanut rajansa, oli jo klo 2,30 aamulla, ja vasta silloin syötiin illallista. Luulisi vanhojen herrojen jo sitä ennen väsyneen ja lähteneen, mutta eipä niinkään. En luule kenenkään heistä kadonneen, vaan he söivät, jopa joivat vielä kahviakin, niinkuin sanottiin, Lönnrotin kehotuksesta, sillä hän oli suuri kahvin ystävä. Kun sitte vihdoin Lönnrotkin lähti, laulettiin Maamme-laulu portaissa, ja taaja joukko nuorta väkeä seurasi häntä kotitiellä. Erotessa hurrattiin. Ukko arveli saaneensa kyllikseen ystävyydenosotuksia ja lisäsi, ettei hän koskaan juhlaa unohda. Mutta juhla ei vieläkään ollut lopussa. Sitä jatkettiin iloisesti, puheita pidettiin edelleen, sitte kun "sananvuoro oli vapaaksi julistettu", ja nuorempien vieraittensa ihmeeksi ja ratoksi pohjalaiset lauloivat yksiäänisesti kaikenlaisia (Bellmanin y.m.) lauluja, n.s. "kakofonioita", jossa he olivat mestareita.

*****

      Seuraavana lukuvuotena olin poissa, enkä siis ollut mukana 1869 vuoden Porthaninjuhlassa. Sitä vastoin olin taas syksyllä 1870 harras osanottaja juhlaan, ja siitä on minulla eräs sangen merkillinen kohtaus kerrottavana. Tämä kohtaus oli kuitenkin semmoinen, että sen oikea ymmärtäminen edellyttää senaikuisen yleisen ylioppilaselämän tuntemusta, ja täytyy minun sentähden alkaa pienellä johdatuksella.

      Syksyllä 1870 oli ylioppilastalo juhlallisesti vihittävä. Juhlaohjelmasta oli monivaiheinen, ankara taistelu, joka ratkaistiin yleisessä ylioppilaskokouksessa lokakuun 12 p: nä. Suomenmieliset vaativat kaksi juhlapuhetta, nimittäin toisen ruotsalaisen ja toisen suomalaisen; ruotsinmieliset puolestaan pitivät mahdottomana että juhlalla siten olisi kaksi huippua ("två spetsar") ja ehdottivat, että pidettäisiin ainoastaan yksi puhe – tietysti ruotsalainen – ja lausuttaisiin tilaisuutta varten sepitetty suomenkielinen runoelma. Äänestyksessä joutuivat suomenmieliset vähemmistöön, syystä että Savokarjalaiset – niinkuin sanottiin – "sovinnon tähden" yhtyivät Uusmaalaisiin. Tämän jälkeen pidettiin vielä sekä yksityisiä että yleisiä kokouksia asiasta, mutta päätös pysyi muuttumatta. Rettelöiden johdosta levisi yleisöön jos minkälaisia huhuja, muun muassa sekin, että suomenmieliset muka olivat päättäneet olla juhlaan menemättä. Tämä huhu oli kokonaan perätön, mutta uskottiin, niinkuin monet vähemmän todennäköiset juorupuheet.4

      Pohjalaisen osakunnan suuri enemmistö oli, niinkuin tiedetään, suomenmielinen, ja koska sillä oli ollut johtava asema taistelussa, katsoi eräs vanha entinen osakunnan jäsen tarpeelliseksi varottaa maanmiehiänsä liiallisuuksiin menemästä. J. V. Snellman lähetti näet osakunnalle kirjoituksen, jossa hän tuon huhun johdosta, että muka ylioppilaskunnan vähemmistö oli päättänyt olla juhlaan menemättä, ystävällisesti mutta vakavasti muistutti nuoria pohjalaisia kaiken yhteiskuntajärjestyksen elinehdosta, joka on se, että vähemmistön tulee taipua enemmistön päätöksen alle. Kokenut isänmaanystävä tahtoi puolestaan tehdä mitä voi estääksensä sitä valitettavaa kahtiajakoa, joka jo alkoi ilmestyä ylioppilaskunnassa. Ymmärrettävää on etteivät pohjalaiset paljon pitäneet nuhteista; ne olivat heidän mielestään vähintään tarpeettomia. Asia jätettiin kuitenkin sillensä; mutta tuli odottamattomalla tavalla esille vuosijuhlassa, joka vietettiin joku viikko sen jälkeen uuden ylioppilastalon taulusalissa.

      Конец ознакомительного фрагмента.

      Текст предоставлен ООО «ЛитРес».

      Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.

      Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.

      1

      "Tuossa tulee rovastin yhdeksät".

      2

      Suomalaisen teatterin historiassa, I s. 125, olen kertonut kuinka tämä yhteistyö pohjalaisten naisten ja ylioppilasten kanssa välillisesti johti siihen yritykseen, jonka tulos oli Kiven Lean esittäminen 10 p. toukok. 1869 – suomalaisen näyttämön alku.

      3

      Lause СКАЧАТЬ



<p>3</p>

Lause kuului ruotsiksi: "Kånka Calamnius!"

<p>4</p>

Itse asiassa oli suuri osa suomenmielisiä poissa vihkiäisjuhlasta, joka vietettiin 26 p. marraskuuta, mutta ei suinkaan minkään yhteisen päätöksen johdosta.