Eeva. Alkio Santeri

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ päässä, käsissä pitkät kynnet, toisena jalkana hevosen kavio ja toisena linnun jalka. Sitten oli mielikuvitus vielä luonut sille ruskean karvan päälle ja suuren hiilihangon käteen; ja että se aina hirmuisesti nauraa, kun pahaa tehdään, ja on lähellä, kun kirotaan. Eeva itsekin osasi kirota, sillä hän oli sen, samoin kuin muunkin puhetaitonsa, oppinut kotiväeltä. Kuitenkin varsin harvoin johtui mieleen, kun paholaisen nimeä mainitsi, että se silloin juuri oli aivan likellä Eevaa itseä nauramassa.

      Nyt kun hän oli päättänyt mökötöksissä istua, sattui ehdottomasti aina ja aina vaan tulemaan esiin oma rikoksensa ja kuumakivi ja vielä pahahenkikin. Hän tuli niin kauas, ettei voinut enää olla äidiltä kysymättä:

      "Äiti, nauraako Jumala koskaan?"

      "Lapsi, lapsi, älä puhu sellaisia, sinä pilkkaat sillä Jumalaa. Mitä sinä nyt sellaisia ajattelet?"

      Eeva oli jo osaksi omainkin ajatuksiensa masentamana ja tämä äidin vastaus häntä masensi siihen määrään, ettei hän ollenkaan voinut ajatella muuta kuin, että Jumala on aina nyrpeä ja vihainen. Äidillä taas ei ollut aikaa pitempiin selvityksiin ryhtyä eikä hän sitä tarpeelliseksikaan katsonut… Mitä lapsille selvitetään, eivät ne kuitenkaan mitään ymmärrä … kyllä on vastakin aikaa… Parempi vaan että vähän pelkäävät, ajatteli äiti. Hän olikin jo voittanut tarkoituksensa. Eeva pelkäsi, pelkäsi hirmuisesti, silloin kuin vaan Jumala ajatuksiin johtui. Mutta ei hän tahtonut ajatellakaan sitä, sillä silloin tuntui olo niin raskaalta ja tukalalta ettei missään ollut hyvä olla. Parempi siis ettei sellaisia päästä mieleensäkään, ettei tulisi paha olla.

      Tästä olikin Eevalle nimenomaan sanottu, nimittäin noita asioita ajattelemasta kielletty, koska hän silloin aina hiljaa ja synkkämielisenä istui. Miksei hän sitten sitä olisi uskonut.

      "Älä nyt taas niin pitkältä tuumaile, Eeva, tule äidin kanssa perunamaalle."

      Äitiä huoletti lapsen synkkämielisyys. Mutta ei ensinkään tullut mieleen, että olisi varsin tarpeellista selvittää lapselle totuus, nimittäin jumaluuden oikea luonne.

      Eeva jo lähtikin mieluisasti äidin kanssa, sillä äskeiset päätökset olivat unohtuneet. Ajatukset olivat joutuneet niin ikävystyttäville aloille; paikallaan olo muuttui yhä rasittavammaksi.

      Iltasella olivat päivän tapaukset jo Eevan mielestä kokonaan poistuneet – unohtuneet.

      II

      Sen mukana kuin ikä kasvoi, ilmestyi Eevallekin tavallisia ihmis-velvollisuuksia.

      Eeva oli kuitenkin verrattain vapaana, useihin muihin katsoen, saanut tehdä oman mielensä mukaan aina siihen saakka kun vanhemmat alkoivat ajatella että hänen pitäisi oppia lukemaan. Tämä tapahtui silloin kuin Eeva oli seitsemännellä.

      Kun asiaa hänelle ilmoitettiin, s.o., että hänen toden teolla pitäisi ruveta lukemista opettelemaan, oli hän heti valmis. Mutta siitä olikin puhuttu jo vuosia ennen. Nyt oli tarkoitus vain toteuttaa vanha päätös, panemalla tyttö likimpään kyläkouluun.

      Ensi päivänä kului aika varsin hyvästi siellä, ja hän tuskin jaksoi odottaa aamua, että olisi uudestaan sinne päässyt. Mutta muutamain päiväin kuluttua, hän eräänä aamuna äidillensä sanoi:

      "Äiti, nyt on niin kylmä."

      "Entäs sitten?"

      "En minä tarkene mennä kouluun."

      "No älä nyt, Eeva, ei nyt niin kylmä ole. Äiti sitoo ison villakaulahisen päällesi, niin kyllä tarkenet."

      "En minä tarkene … minä luen kotona."

      "Kyllä äidin piika menee, äiti tulee saattamaan."

      "Minä luen kotona… Ei koulussa opikaan, kun kaikki yhteen suuhun huutavat."

      "Eeva on nyt kiltti tyttö ja menee. Älä nyt laiskottele. Sitten kun koulu toiseen kylään muutetaan, saat lukea kotona; ei tarvitse sitten enää kouluun mennä."

      "En minä mene, kun koulumestarikin on niin ilkeä…"

      Eeva alkoi jo itkua vääntää.

      "No johan sinä nyt … et pääse kinkerillekään, jos et lukea taida, eikä pappikaan kirjaa anna … pöydän alle vaan pistää."

      "Yy … mutta kun ne ovat niin ilkeitä kaikki siellä koulussa…"

      "Jos ovat ilkeitä, niin kyllä äiti sanoo koulumestarille että sen pitää lyödä niitä."

      "Mutta kun ei se lyö."

      "Kyllä se lyö."

      "Eipähän, kun on sekin niin ilkeä."

      Loppupäätös tästä väittelystä oli, että äidin täytyi alistua ja Eeva jäi koulusta kotiin siksi päiväksi, kun ilma oli niin kylmä ja koulumestari ja toverit niin ilkeitä.

      Mutta tämä ei mennyt ilman kestävämpiä jälkiseurauksia, sillä Eevalle alkoi usein ilmestyä syitä koulusta pois jäämiseen. Aina eivät esiin tuodut syyt tahtoneet sitä vaikuttaa että äiti olisi helpolla myöntynyt kotiin jäämiseen, mutta sitten kun Eeva keksi sen, että äitiin paraiten koski, kun mestaria syytti ja itkien valitti että se syyttömästi lyö ja pisteliäästi puhuu, niin hän käytti hyväksensä tätä keinoa. Lopulta sai hän asiansa sillä niin hyvälle kannalle, että äiti hänen vihdoin otti kokonaan pois koulusta, ennen kuin se loppui.

      Tähänkään ei äiti vielä tyytynyt, vaan meni koulumestarille sanomaan "Suomen totuuden" siitä, kuin tämän tulisi itseänsä käyttää ihmisten lapsia kohtaan.

      Koulumestari, joka ammattiansa oli jo toimittanut kymmeniä vuosia, pani varsin vähän huomiota Latva-Kuntin emännän puheesen; kehui vaan saaneensa kokea jo useita samallaisia ryntäyksiä. Hymyili vaan; ei käskenyt Eevaa enää tuomaan, eikä kieltänytkään. Laski leikkiä, että on tottunut seuraamaan vanhaa Ruotsin lakia ja havainnut, että kun pajupiiskaa käyttää, niin saa vihdoin laiskimmankin taipumaan.

      Emäntää kiukutti, kun Eevaa kovakorvaiseksi sanoi tuo kuraposki mies, – hänen lastansa, – muutama! Ei hän muuta enää voinut mestarille, kun uhata virkaerolla. Mutta kanalja vaan nauraa virnisti siihenkin ja selitti, että kun hän ei ole virkaansa akoilta saanutkaan, niin ei hän sitä niille liioin antamaankaan rupea.

      Pois lähteissään emäntä vielä puutaheinää puhui ja asiaan kuulumattomiakin esiin veti mestarin elämäkerrasta. Mutta asia ei sillä autetuksi tullut, ei rahtuakaan, sillä oma sappi yhä vaan helpottamatta täyteläisenä uhkui, ja mestari nauraa kitkutti … ei tuota edes suuttumaan saanut.

      Sen erän perästä ei Eevaa oman piirin kouluun pantu.

      Lukemisharjoituksia ei enää kuitenkaan sopinut toistaiseksi heittää, siinä periaatteessa olivat sekä isä että äiti yksimielisiä.

      Kyllä se kotonakin oppii … antaa lapsen lukea kotona… On sitä aina yhdellä, jos ei toisella, aikaa opastaa ja neuvoa… Paremmin vaan oppii kun koulussa … tuollaisten joukossa, kaikellaisten. Antaa lapsen lukea kotona…

      Niin päiviteltiin. Koetettiin. Mutta kaikilla oli kiirettä. Huomattiin pian ettei siitä sentään tulekaan mitään, ei kenelläkään tahtonut olla aikaa opettaa, toisin sanoen, ei olisi kukaan viitsinyt.

СКАЧАТЬ