Jutelmia. Dilling Lars

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ kahden vuoden perästä voisi hän olla lakit. kandidaatti ja naida Olinan.

      Paikkakunnan asianajaja oli vanha ja epäsuosiossa. Hän saisi sen vuoksi runsaasti työtä paikkakunnassa, ja vastanaineet asuisivat Grönlidissä, jollei vanha matami jo sitä ennen olisi kääntynyt selin tähän syntiseen maailmaan ja antanut Granholtia Olinalle.

      Ludvig nousi ylös ja pukeusi katsellen ulos akkunasta.

      Näköala oli kaunis, eikä hänen tulevaisuuden toiveensakaan olleet niin huonot.

      Ylt'ympäri oli kukoistavia niittyjä ja lainehtivia peltoja. Etäältä saattoi vähäisen koivikon läpi nähdä Granholtin huoneenkattojen häämöittävän, ja kaukaa näkyi iso, synkkä kuusimetsä, josta talo oli nimensä saanut.

      Kaikki tämä ihanuus oli Olinan kädessä, ja siinä seisoessansa vahvistui vahvistumistaan hänen päätöksensä niin pian kuin mahdollista pyytää tätä kättä omaksensa.

      Tosin oli se jotenkin punainen ja jotenkin iso; mutta eihän kaksi isoa taloa ja 100,000 kruunua voineetkaan liian pieneen käteen mahtua.

      Kello kävi yhtätoista, kun ylioppilas tuli alas saliin.

      Paitse talon väkeä oli myöskin vanha Rasmussenin matami läsnä.

      Hän oli kuullut puhuttavan ylioppilaan tulosta, ja kun hän vakavasti varoi naimistuumain olevan aikeessa hänen ja Olinan välillä, oli hän tullut tänne ylioppilasta tarkastamaan.

      Tämä tarkastelu selvästi ei päättynyt ylioppilaan eduksi, sillä vanha Rasmussenin matami puristi kokoon huulensa ja kohautti harmaita viiksejänsä nenän alle, joka ei ollut mikään hyvä merkki.

      "Vai niin, sinä olet Mailerin Ludvig?" sanoi hän ja puristi hänen kättänsä, niin että valkoiset merkit jäivät hänen omiin sormiinsa.

      Kumarruksella myönsi ylioppilas nimen oikeaksi.

      "Sinusta on tullut iso, kaunis poika, sitten kuin täällä viimeksi olit:

      Kuinka äitisi voi?"

      "Kiitoksia vaan, hän voi erittäin hyvin," ja ylioppilas toivoi, että samoin oli Rasmussenin rouvan laita.

      "En ole mikään rouva," sanoi eukko äreästi, ilmaisematta muutoin hänelle vointiansa.

      Kun oli käyty istumaan aamiaispöytään, tuli sisäpiika huoneesen ja ilmoitti salamielisellä katsannolla nuoremmalle Rasmussenin rouvalle, että Donnerin rouva oli siellä ulkona ja tahtoi puhutella häntä.

      Avonaisen oven läpi nähtiin Donnerin rouva mustassa silkissä ja Aurora vaaleassa lenongissa.

      "Kaikin mokomin tulkaa sisään!" pyysi Rasmussenin rouva ja nousi ylös.

      "Kiitoksia, meidän täytyy heti palata," sanoi Donnerin rouva ja astui sisään sekä tervehti läsnäolevia, Rasmussenin rouvan esitellessä ylioppilasta.

      "Emme tietäneet täällä olevan vieraita," sanoi Aurora. "Me tulemme aivan arkivaatteissa."

      "Enpä luullut teidän varanne kannattavan käydä noin hienoissa arkivaatteissa," sanoi vanha Rasmussenin matami.

      Donnerin rouva ei kuullut viimeistä muistutusta.

      "Minulla oli asiaa teille, rouva Rasmussen," sanoi hän. "Tahtoisin niin mielelläni, että te opettaisitte minua panemaan kurkkuja etikkaan."

      Donnerin rouva oli pelkkää hymyilyä ja ystävällisyyttä ja oli itsekin kuin etikkaan pantava kurkku.

      "Siitä voimme sitten puhella," sanoi Rasmussenin rouva. "Nyt teidän pitää vähän murkinoida kanssamme."

      Donnerin rouva kävi istumaan ylioppilaan ja Aurora Olinan viereen, kenties antaaksensa Ludvigille tilaisuutta vertaella heitä keskenänsä.

      Vertailu ei päättynyt edukkaasti Olinalle, sillä Auroran rinnalla oli hän kuin mölskä, punainen pioni kauniin ruusun rinnalla.

      Donnerin neiti oli hienoine ihoinensa, mustine kiharinensa ja loistavine silminensä oikea loistokukkanen kukoistuksessansa. Kenties ruusu oli liian täysin puhjennut, niin että saattoi syystä peljätä sen piankin alkavan ransistua.

      "Te viivytte kai täällä koko suven?" kysyi Donnerin rouva.

      "Ainoastaan neljätoista päivää," sanoi Ludvig. "Minulla ei ole pitempää virkalomaa konttorista."

      "Olette kenties jo kandidaatti?"

      "En vielä, mutta toivon ennen pitkää siksi pääseväni."

      "Toivon, että te usein ilahutatte meitä vierailemalla Skovhöissä täällä ollessanne. Vaan minä en kärsi kankeita visiittejä. Kun tulette, jäätte koko päiväksi ja pidätte hyvänänne mitä talo tarjoo. Meidän perheet ovat liian hyvät ystävät ja tuttavat paljoa kursaillaksemme. Eikö niin, rouva Rasmussen?" sanoi Donnerin rouva, kääntyen vanhan matamin puoleen.

      Tuo salamielinen piika oli nimittäin kutsunut talon rouvan ulos kyökkiin jonkun tärkeän asian johdosta.

      "Olkaa hyvä, älkää sanoko minua rouvaksi," sanoi vanha Rasmussenin matami karmeasti. "Minä olen vaan matami, mutta olen tyytyväinen asemaani. Ajattelen aina näin: parempi kylläinen matami kuin nälkäinen rouva. – Olkaa hyvä, suvaitsetteko leipää?" sanoi hän ja ojensi Donnerin rouvalle leipäkorin.

      "Kiitoksia, minulla ei ole nälkä," sanoi Donnerin rouva katkera hymy huulilla.

      Kotvasen kuluttua sanoivat he jäähyväiset, ja Donnerin rouva kysyi, eikö ylioppilas tahtoisi saattaa heitä kappaleen matkaa tielle nähdäksensä missä Skovhöi oli.

      Ylioppilas tietysti tahtoi mielellään.

      "Olina ottakoon myöskin yllensä ja seuratkoon mukana, niin ei Ludvigin tarvitse yksin palata," sanoi Rasmussenin rouva. "Pidä vaan varalta, ettei Donnerin neiti liian paljon jää kahden kesken hänen kanssansa," neuvoi hän tytärtä hiljaa.

      Vanha Rasmussenin matami oli myöskin kotia menossa, ja kaikki seurasivat yksissä alas tielle päin.

      Ludvig Möller ja Donnerin rouva tyttärineen kävivät edellä; Rasmussenin matami ja Olina seurasivat jälestä.

      "Tietysti on äitisi aikomus, että sinusta ja Möllerin Ludvigista tulee pariskunta," sanoi vanha Rasmussenin matami yht'äkkiä.

      Olina säpsähti ja loi punastuen silmät maahan.

      "Luulen niin olevan," sanoi hän.

      "Pidätkö enemmän hänestä kuin Rasmus Nielsenistä?".

      Rasmus Nielsen oli eukon veljenpoika. Hän oli pehtorina ja isännän sijaisena Granholtissa.

      "Hän näyttää paljoa paremmalta ja hienommalta kuin Rasmus," sanoi Olina ujosti.

      "En konsaan usko, että hän on pitävä sinusta niin paljon kuin Rasmus."

      "Rasmus et konsaan ole sanonut pitävänsä minusta."

      "Tiedäthän sen, että hän pitää," sanoi eukko. "Jos olisit nähnyt kuinka hän kävi pahoille mielin kuullessansa, että tähän taloon oli kosija tullut. СКАЧАТЬ