Alfred Kihlman I (of 2). Aspelin-Haapkylä Eliel

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ Paluumatkastaan Helsinkiin hän itse kirjoittaa kotia 27/10: "Syyskuun 16 p: nä lähdin kahden toverin [Pettersonin ja Simeliuksen] kanssa 'mun omasta Suomenmaastani', joka oli tullut hyvin rakkaaksi sydämelleni, ja jota senvuoksi suurella kaipauksella muistelen." – Huolimatta sateisesta ilmasta saavuttiin aikanaan Valkealan kartanoon. "Me tapasimme herrasväen vast'ikään kotiin palanneena hautajaisista – Fredr. Cleven, hänen, jonka kanssa kesällä 1843 kävelin edestakaisin Haminaan, hänen, jota niin sydämellisesti rakastin ja jonka sairaudesta olen Teille maininnut. Vaikea rintavesitauti on nyt tehnyt, mitä alkanut keuhkotauti muuten olisi yhdessä vuodessa aikaansaanut. Olin myöskin kutsuttu kantajaksi, mutta tulin kaksi päivää liian myöhään. Se oli ensimäinen tuntuva tappio, jonka kuolema on minulle tuottanut. Kumminkaan hän ei ole kadotettu, sillä hän sai mitä hän eläessään enimmin oli toivonut, nimittäin autuaallisen lopun. Tapahtukoon meille kaikille niinkuin tälle vanhurskaalle nuorukaiselle! – Valkealasta sain Collianderin matkatoveriksi ja saavuimme 24 p: nä syysk. Helsinkiin."

      * * * * *

      Edellisestä näkee, että Kihlmanin kesänvietto Savossa oli ollut sangen vaihteleva. On itsestään selvää, että se myöskin oli ollut kehittävä, sillä eihän mikään tee merkitsevämpää vaikutusta älykkääseen, terveeseen nuorukaiseen kuin tutustuminen outoihin oloihin ja seurustelu erilaatuisten ja varsinkin semmoisten ihmisten kanssa, jotka elävät jokapäiväistä syvempää henkistä ja hengellistä elämää. Helsingissä häntä odotti työ, ja siihen hän kävi tarmokkaasti käsiksi. Saatuaan Vegeliuksella kaksi hupaista huonetta asuttavakseen hän neljä tuntia päivässä opetti lapsia, tehden omia töitään aamu- ja iltatunteina. Lapset olivat, hän kirjoittaa, tottelevaisia, hyvin kasvatettuja ja myöskin, varsinkin pojat, hyväpäisiä; senvuoksi opettajatoimi tyydytti häntä, joskin se monesti kysyi kärsivällisyyttä. Omista töistään hän sanoo: "Luen joka päivä Genesistä, kuuntelen Geitlinin julkisia luentoja arabiankielessä ja Sjöströmin yksityisiä Iliadissa. Kun ilmoittauduin viimemainitulle, hän lisää, pyysi hän minua kirjoittaessani tervehtimään Isää ja Äitiä viimeisestä. Hän mainitsi 1825 olleensa Teillä jymykemuissa, virkaanasettajaisissa, jos oikein muistan, 'eikä vielä voineensa kiittää viimeisestä.' Samassa ukko kuvasi kuinka jymyävää oli ollut, ja huusi minut vielä takaisin eteisestä, varottaakseen, etten unohtaisi asiaa." – Tänä lukukautena heränneet ylioppilaat jälleen pitivät kokouksia toistensa luona. Kihlman on almanakkaansa merkinnyt: "olimme kokoontuneet": 2/1 °Collianderilla, 6/10 O. Hjeltillä, 20/10 minun luonani, 23/10 N. G. Arppella (luettiin profeetta Danielia), 7/11 G. A. Forsströmillä. Pari kertaa hän sanoo olleensa osakunnan kokouksessa, niin 20/11: "Lasse [Stenbäck], C. G. v. Essen, minä ja Pettersson"; Antero Ingman oli tänä syksynä Turussa, ja ystävykset vaihtoivat vain kirjeitä.

      Kihlman ei lähtenyt jouluksikaan kotiin. Hän oli näet Suonenjoella saanut hankaushaavan jalkaansa, joka hitaasti parani, ja sen jälkeen ilmaantui pohkeisiin ruusuntapaisia haavoja, jotka eivät tahtoneet umpeutua. Haavat olivat varovaisesti hoidettavat, ja pelkäsi hän sentähden lähteä pitkälle talviselle matkalle. Sitäpaitsi oli hänet kutsuttu häihin; hänen ystävänsä Ingman, joka joulukuun 19 p: nä vihittiin papiksi, vietti näet itse jouluaattona häitä 18-vuotiaan Lina Fabritiuksen kanssa Espoon Nygårdissa. Siellä Kihlman oli lukuisain ystävien kanssa sekä jouluaaton että joulupäivän. Uutena vuotena, 4-8 p: nä tammik., teki hän (Kuopioon teologian lehtorina muuttaneen, mutta häitten vuoksi Helsinkiin tulleen) Julius Berghin, Otto Hjeltin y.m. ystävien seurassa huviretken Valkealan kartanoon.

      Enemmän ja osaksi sangen huomattavia tietoja on säilynyt kevätlukukaudelta 1845. Maaliskuun 26 p: nä Alfred kirjoittaa vanhemmilleen paraikaa toipuvansa ankaranlaisesta taudista. Koko talven oli hänen terveytensä ollut vähemmän tyydyttävä, sitte hän vilustui ja sai kovan kuumeen sekä sen ohella samanlaisen vatsataudin kuin edellisenä vuonna; professori Törnrothin hoidolla hän kuitenkin oli parantunut. Mutta huono hän oli ollut kuin riepu, ja professori oli ihmetellyt, "miten heikko mies tuo Kihlman sentään oli." [Yksi syy Kihlmanin heikkouteen oli luultavasti se, että hän – ajan tavan mukaan – niin usein antoi kuppauttaa itseänsä. Niin tapahtui ei ainoastaan silloin kun hän tunsi itsensä sairaaksi, vaan väliaikoinakin.] Miten liekään, palasivat työvoimat pian, eikä lukukausi laisinkaan mennyt hukkaan. Sen ynnä muuta näemme tavattoman pitkästä kirjeestä 19 p: ltä kesäk.

      Suurimmassa osassa kirjettä Alfred laajasti selvittää niitä näkökohtia, jotka olivat saaneet hänet luopumaan aikeestaan suorittaa kandidaattitutkinto. Painavimmat syyt olivat, että tutkintoon vaadittiin niin monta ainetta (kaksitoista), että oli mahdotonta täysin perehtyä kaikkiin; että useat aineista eivät ansainneet sitä työtä, jota niiden oppiminen edellytti; että hän yleensä luki hitaasti, toisin sanoen, että työ ei edistynyt, vaikka hän esim. viimeisenä lukukautena oli tehnyt työtä 14 jopa 19 tuntia vuorokaudessa; että hänen terveytensä ei kestäisi semmoista ponnistusta; sekä vihdoin että hän ilman tutkintoakin saattoi hankkia itselleen tarpeelliset tietoperäiset ja käytännölliset tiedot. Todistaakseen tätä viimeistä väitettä oli Kihlmanilla esitettävänä seuraava tosiasia. Päätettyään jättää sikseen maisteritutkinnon oli hän vielä samana lukukautena suorittanut seminaaritutkinnon, ja vaikka tauti oli ryöstänyt häneltä aikaa, oli hän menestynyt niin hyvin, että hänet tunnustettiin primukseksi 12: lla äänellä 12: sta. "Tämä ylen harvinainen arvolause, jolla minua kunnioitettiin, vahvistaa ajatukseni, että minä tähän asti saamillani perustiedoilla pystyn tutkimaan sekä käytännöllistä että teoreettista teologiaa kaikkine haaroineen." Näin ollen hän ei luule koskaan katuvansa valitsemaansa opintotietä. Sitä vastoin hän "kuvittelee, että hänen omaisensa kotona, 19: nnen(!) vuosisadan lapsina, ehkä tuntevat itsessään taipumusta uhrata yhdelle tämän vuosisadan heikkoudelle: turhamielisyydelle, eli toisin sanoen [haluavat] nähdä poikansa laakeriseppele päässä; kumminkin on hän varma siitä, että he mieluummin kuulevat erästä parempaa ääntä, s.o. asettavat järjen tunteen edelle(!)"

      Mitä siihen tulee, että hän menetti ne kolme vuotta, jotka maisterinarvosta virkaylennykseen nähden luettaisiin hänen hyväkseen – siihen tapaan, joskin paljon monisanaisemmin, Alfred jatkaa – niin oli hänestä vahinko korvattavissa. Jos hän näet käyttää sen ajan, jonka kandidaattitutkinto olisi vaatinut, oppiakseen suomea niin täydellisesti, että on pätevä hakemaan suomalaisia virkoja samoin kuin ruotsalaisia, eiköhän ole myönnettävä, että hän on saanut riittävän korvauksen. "Kun nyt siihen tulee lisäksi, että kaunis, kieliopillisesti rikas suomenkieli on tai oikeammin on oleva äidinkieleni, kuka voisi soimata minua, joskin minä yksistään isänmaan kielen tähden laiminlöisin yksityiset etuni?!" Hän toivoo siis vanhempiensa tyytyvän hänen päätökseensä.

      Mutta luopuminen aikeesta suorittaa kandidaattitutkinto ei ollut ainoa tärkeä kysymys, jonka Alfred oli omin päin ratkaissut; toinen koski juuri mainittuja suomenkielen opintoja. – "Lienee kai vihdoin meidän aikana", hän lausuu, "niin edistytty, että suomenkieltä ei ainoastaan olla halveksimatta, vaan että sille annetaan arvoa muihinkin kieliin verrattuna. Senvuoksi on kai myöskin mahdotonta tulla Suomessa toimeen ilman suomenkieltä, jollei nuoren Suomen lämpö isänmaata ja sen kieltä kohtaan kylmene taikka sen intoa kieltotoimilla ehkäistä." Tästä ja muista syistä oli "ehdoton välttämättömyys", että hän täydentäisi suomenkielen taitoansa. Menestyäkseen siinä oli hän harkinnut tarpeelliseksi asettua semmoiseen seurakuntaan, jossa puhuttiin puhdasta suomea, jossa hän tapaisi oppineen miehen, joka oli enemmän kuin kotitarpeeksi kieleen perehtynyt, ja joka (seurakunta) ei ollut kaukana hänen kodistaan. Miettiessään näitä asianhaaroja oli Alfred kuullut, että Malmberg Lapualla halusi saada kotiopettajan pojalleen. Hän oli kohta kirjoittanut ja tarjoutunut siihen toimeen, ja niin oli sopimus syntynyt, joka tyydytti molempia. Koska oppilas oli niin nuori, ettei häneltä vielä voitu paljon vaatia, olisi Alfredilla runsaasti aikaa lukemiseen ja suomenkielen oppimiseen, jossa Malmberg auttaisi häntä, sekä myöskin, jos hän sitä toivoi, harjottelemiseen käytännöllisissä papintehtävissä. Palkkaa oli: vapaa asunto ja elanto ja maksuton kielenopetus Malmbergin puolelta. "Katso, niin on kaikki yhtynyt edukseni", Alfred huudahtaa. Määräämättä oli vain СКАЧАТЬ