Sihteeri Lundbergin häät. Axelson Maximilian

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ joka tällä välin loitommalla seurasi maisterin menoa, kuuli toisen tulijoista vilkkaasti huutavan:

      "Maisteri on ehkä odottanut meitä?"

      Mitä maisteri siihen vastasi, sen lausui hän niin hiljaa, ettei sitä voinut kuulla; mutta pian kääntyi teologimme takaisin ja tuli nyt niiden kahden naisen kanssa luutnanttia vastaan.

      Kalle Jalopeuransydän olisi mielellään tahtonut soturina olla suuren kaimansa, Narvan voittajan vertainen, mutta käsitystään kauniista sukupuolesta ei hän voinut miltään puolin hyväksyä. Jos hän siis tapaa matkallansa jonkun lempeän, vilkassilmäisen, ruusu- ja liljaposkisen Evan tyttären, niin olisi hän pian ollut valmis menemään miekkasille hänen edestään, vaan huolehtiminen hänen ihanuudestaan – kas se olisi ollut hänelle mahdotonta.

      Nyt teroitti hän huomionsa melkein yksinomaisesti siihen naiseen, joka kävi pappismiestä lähinnä. Tuota vaaleakähäräistä tukkaa, noita hienoja, kuuleita poskia, tuota ruusunpunaista suuta, yhtä viehättävät silloin kuin nytkin, tuota huulillansa leikittelevää hymyilyä, ja vihdoin noita kirkkaansinisiä silmiä, jotka niin tunnon-ilmausta kuvaavina kohtasivat hänen silmiänsä – eikö hän ollut ennen näitä kaikkia nähnyt – eikö tämä suloinen muoto ollut hänelle hyvin tuttu? Eikö tämä ollut rovasti Haborgin tytär Hanna, jonka hän tässä näki edessänsä?

      Saattoiko todellakin tämä olla hän? Viimeksi näki hän hänen rippilasten joukossa pappilassa vielä puoliksi lapsena – hän oli silloin vaan viidentoista vanha; mutta kaksi vuotta oli sitte kulunut – nyt oli hän seitsemäntoista vanha. Kaksi vuotia tällä elämän ijällä tuottaa suuria muutoksia – tulija saattoi kylläkin olla hän, koska hän niin tutusti ja melkein suosiollisesti kävi apulaisen rinnalla.

      Nyt olivat he ainoasti muutaman askeleen päässä toisistaan. Luutnantti paljasti kohteliaasti päänsä, nuori neito tervehti niin ystävällisesti ja kauniisti vastaan ja ojensi hänelle kätensä, vähän punastuen. Hän oli todellakin neiti Hanna Kirkkopuun pappilasta, rovasti Haborgin ainoa tytär, ja pian syntyi vilkas sanavaihto, joka, miten huokeasti on arvattava, koski monia entisten aikojen muistoja. Mutta eipä nykyisyyttäkään unhotettu, ja Kalle Jalopeuransydän sai nyt tietää Hannalta, että hän jonkun aikaa jo oli oleskellut Jönköpingissä, saadaksensa lisäoppia soitannossa ja piirustuksessa, sekä että hän tänään oli sunnuntaiksi matkalla kotiinsa, jonka tähden maisteri Lahja oli tullut häntä noutamaan. Hän ja muassaan oleva nuori neito, eräs hänen sukulaisensa, olivat päättäneet linnoituksen luona tavata maisteria, joka lupasi näyttää heille sitä vanhaa sota-aikain jäännöstä, jota Hanna ei ollut ennen koskaan nähnyt. Sitte piti heidän matkustaa kotiinsa.

      Lahja näytti tämän keskustelun kestäessä hämilliseltä ja tyrmeältä, ja vaihetti vaan muutamia yksitoikkoisia sanoja Hannan kumppanin kanssa, joka sill'aikaa enemmän katseli kaunista luutnanttia, kuin laihaa, oikullista apulaista.

      2

      "Kirousta!" sanoi Jalopeuransydän, kun hän linnoitukselta palaten majapaikkaansa, kärsimättömänä meni odottamaan kyyditsiäänsä – "minä koetin niin koreasti viihdyttää herrasväkeä tuolla linnoituksella, mutta pappi pelkäsi petosta ja muistutti sentähden lakkaamatta, kuinka välttämätöntä olisi lähteä pois kaupungista… No, samapa tuo! hän pyysi minua kuitenkin käymään isäänsä tervehtämässä, kun nyt olen kotona; senpä totisesti teenkin, vaikkapa huomispäivänä."

      Tämä rohkea päätös näytti taas saattavan soturimme mieleen tasapainoa; sillä hän odotti nyt suuremmalla maltilla kyyditsiänsä tuloa. Kaikella on loppunsa tässä maailmassa, olkoon se iloa tahi surua, ja niin oli luutnantin odotuksenkin laita. Kyytimies tuli, matkustajan kapineet pantiin kiesiin, ja Jalopeuransydän tarttui ohjaksiin. Nyt mentiin semmoista vauhtia, että kyyditsiä joksikin karsain silmin alkoi katsoa milloin ajajaan, milloin hevosparkaansa, jonka tässä vastoin omaa ja isäntänsä tahtoa täytyi työskennellä matkustajan mieliksi.

      Pieni pysäytys täytyi kuitenkin aivan vastoin tahtoa tehdä, ennenkun matkustaja oli ennättänyt Tuulisillan yli. Kadun toisella varrella seisoi pari vanhanpuolista herraa, ja toinen näistä, jykeä kuudenkymmenen vuotias sinisessä kiiltävillä napeilla varustetussa hännystakissaan, otti kohteliaasti päästänsä lakin, joka oli koristettu kultanauhalla, ja näytti mielivän lähestyä ajopeliä. Luutnantti ei millään muotoa saattanut olla hänen tervehdystään vastaamatta, ja kun hän nyt katsahti mieheen, huomasi hän hänessä hyvin tunnetun henkilön. Tervehtäjä oli, näet, Jalopeuransydämen isän entinen kirjuri siltä ajalta, jolloin tämä hovioikeuden virkamiehenä oli asunut Jönköpingissä, ja nyt, niinkuin asessori Jalopeuransydänkin, asui maalla samassa seurakunnassa, kuin entinen isäntänsäkin.

      "Hyvää päivää, sihteeri Lundberg!" huusi luutnantti nyt pysäyttäen hevosensa. "Oletteko tavanneet äskettäin isääni?"

      "Eilen viimeksi oli minulla kunnia tavata herra asessoria, ja hän jaksoi, Jumalan kiitos, silloin hyvin."

      "Kiitoksia ilmoituksesta, herra sihteeri! Suokaa anteeksi, että minulla nyt on niin kiire; mutta kyllä me pian taas toisemme tapaamme."

      Heti käskettiin hevonen taas liikkeesen, ja niin kiireesti, ettei sihteeri Lundberg ennättänyt lausua, mitä nähtävästi liikkui jo huulillaan.

      Tuulimyllyn kohdalla, joka sinä aikana seisoi ja hosui ilmaa siivillänsä heti läntisen esikaupungin ulkopuolella, pelkäsi hevonen eikä tahtonut mielellään mennä myllyn ohitse. Tämä taas matkaansaattoi seisahduksen, joka vielä venyi siitä pitemmäksi, kun pari päihtynyttä talonpoikaa samassa tuli ajaen "Talavidin" kuuluisasta kapakasta, ja täyttä laukkaa ajoivat ohitse. Vihdoin tuli toki tämäkin este voitetuksi, ja kyytikoni-parka sai kaksinkerroin korvata viipymisen. Mutta kun matkustaja ei edes Karhuvuoren rinnettä noustessakaan mielinyt hiljentää ajoa, lausui kyyditsiä tyytymättömällä äänellä:

      "Minä näen, että herra ajaa oikein kiireesti."

      "Mitä tuhmuuksia lörpöttelet?" vastasi luutnantti aivan levollisesti.

      "Etköhän sinä itse aja yhtä kiireesti kuin minäkin?"

      Tämä syy lienee sattunut hyvin paikalleen, sillä ei mitään vastaväitteitä enää sen jälkeen kuulunut, erittäinkin kun Jalopeuransydän nyt, ainakin niin kauan kun ylöspäin mentiin, lempeämmin kohteli vetäjäparkaa.

      Kaunis on tämä seutu, tämä rantamaa Jönköpingistä Länsigötlannin rajaan: kukkuloita ja laaksoja alinomaa vaihetellen keskenänsä; sieviä maanseutuja, joissa suhisevat koivut ja tammet; ja kaiken tämän lisäksi leviää juhlallinen näkö-ala majesteetilliselle Vetterijärvelle. Nuori sotilaamme ei myöskään ollut tunteeton luonnon suloisuudelle; koko nuoruutensa lämpimyydellä nautti hän sitä, ja mielikuvitus loihti tässä esiin yhden tulevaisuuden tuulilinnan toisensa perään.

      Kun hän nyt katsahti järvelle, jossa pari valkeaa purjetta hiljaa kulki edelleen kirkkaalla veden sinipinnalla, ja hän hetkeksi luovutti huomionsa siitä tiestä, jota hän vaelsi, herätti hänen äkkiä unelmistansa kyytimies, joka osoittaen eteenpäin tielle, lausui:

      "Kas, tuolla on herrasväki ajanut vaununsa rikki!"

      Kalle Jalopeuransydän käänsi nyt silmänsä sinnepäin, jonne kyytimies osoitti, ja näki jonkun matkan päässä herran ja rouvas-ihmisen seisovan avoimen vaunun vieressä lähellä pientä huonetta, joka pian huomattiin pajaksi.

      "Mitäs, jos siellä olisi pappi ja se kaunis Hanna!" ajatteli luutnantti itsekseen, ja toivoi hartaasti, että niin olisi.

      Tultiin СКАЧАТЬ