Sihteeri Lundbergin häät. Axelson Maximilian

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ i Lundbergin häät Kertomus kansan elämästä

      1

      Yli kaksikymmentä vuotta on tuo juhlallinen Vetterijärvi1 näyttänyt kummallisen Jönköpingin kaupungin kuvastimessansa, lukien niistä tapahtumista, joita tässä käymme selittämään. Nämä tapahtuivat, näet, 1840-luvulla, jolloin se kaunis kaupunki tuskin luki puolen nykyisistä asukkaistansa.

      Jönköpingillä oli toki siihenkin aikaan jo merkityksensä; se luettiin Ruotsin parhaimmiksi pikkukaupungeiksi, joka kunnialla omi nimen "pieni Tukholma." Siinä tosin ei ollut niin muhkeita rakennuksia kuin nyt; mutta nuo sievät kaksinkertaiset rakennukset osoittivat, erittäinkin sen suurimman Storsjöradikadun varsilla, kirjavan, vaan ei vastoinmielisen sekoituksen kaikista vesikaaren väristä, sitä paitsi tiedettiin, että niissä asunnoissa eli ja liikkui vilkas, taideharras, seurusteleva ja vierasvarainen väestö. Ja kuinka säteilevät, kauniit sulosilmät olivatkaan tämän kaupungin tyttärillä lumoamaan – aivan kuin meidänkin aikoinamme! Silloin, niinkuin nytkin, oli siellä rikas kaunotarten kukkatarha.

      Mutta olipa siellä perhojakin, jotka vilkkaasti lentää leyhyttelivät näiden kukkasien ympärillä, jotka samalla mielellään tahtoivat tulla pyydystetyiksi, erittäinkin, jos laatuun kävi, kultasyötillä varustetuilla verkoilla – nuoria hovioikeuden notarioita, jotka kynästänsä aikoivat itsellensä loihtia vähintäkin tuomiokunnan – nuoria luutnantteja, jotka miekkansa kärjillä toivoivat toki saavansa valtioneuvoksen nimen.

      Eräs viime sodassa ollut kansalainen, alaluutnantti Kalle Jalopeuransydän, pistihe kauniina Elokuun jälkipuolipäivänä unhottumattomasta Haghens sveitseristä Storsjöradikadulle, jossa hän hetkiseksi seisahti, ikäänkun ollen aivan epätietoinen, mihin matkansa suunnittaisi. Mutta pian tuo oli päätetty, ja kepein askelin riensi hän vaskiseppä Norénin talossa olevaa majapaikkaansa kohden. Hänen piti sieltä samana iltana matkustaa maalle, ja hän meni tiedustamaan, kuinka pian hän jostakin kyydin saisi.

      "Kahden tunnin perästä, herra luutnantti," oli vastaus.

      Kuinka olisi tuo odotus-aika käytettävä? Nuori soturimme mietti taasen hetkisen, ja päätöksekseen valitsi hän kävellä länteenpäin.

      Eipä hän tuosta monta askelta ehtinyt, ennenkun huomasi lähimmästä huoneesta tulevan kadulle henkilön, jonka nähtyä hän seisahti, niinkuin tämä olisi ollut tuttavansa, jonka nimeä hän ei heti muistanut. Kadulle tulia oli pitkä, laiha ja pystyluinen mustiin vaatteisin puettu mies, jonka pitkänveteisten kasvojen yläpuolella oli musta lakki, näppärästi yhteen liitetty monesta vaatekielekkeestä – todellinen taideteos, kyllin ansainnut sen korkean paikan, minkä oli saanut.

      Mustapukuinen herra huomasi niinikään kadulla käviän, ja samassa huusi hän:

      "Nöyrin palvelianne, herra luutnantti!"

      "Ahaa, maisteri Lahja! Nöyrin palvelianne; kuinkas kuuluu?"

      "Hyvin, Luojan kiitos, terveyden suhteen; – Kuinkas, herra luutnantti, itse voitte?"

      "Kuin helmi kullassa. – Herra maisteri kentiesi vielä on rovasti Haborg'illa?"

      "Olen, minulla on vielä se onni."

      "No, tuopa on hupaista; saanhan toki kuulla jotakin uutta kotipaikaltani. Tosin olen itsekin matkalla sinne; mutta kun jo on yli kaksi vuotta siitä, kun olen siellä ollut, niin suotaneen minulle anteeksi, jos olen vähän utelias. Kuinka siis voipi, alottaakseni, herra rovasti? Onko hän yhtä vilkas ja voimakas, kuin viimeksi häntä nähdessäni?"

      "Kiitän nöyrimmästi hänen puolestansa; hän on aivan yhtäläinen, eikä ole vielä ainoatakaan harmaata hiusta hänen päässänsä."

      "Entäs neiti Hanna; hän tietysti on täydentynyt kaunotar?"

      "Hm – kyllä, hän on oikein kaunis, … vaan tuo on pian häviävä ominaisuus."

      Apupappi lausui nämä sanat niin kummallisella ja melkein niin vaivaloisella äänellä, ettei luutnantti voinut jättää häntä likemmin tutkimatta; ja terävästi iskien silmänsä Lahjaan, lausui hän:

      "Kentiesi on hän jo kihlattu – ehkä saan kunnian onnea toivottaa?"

      "Minulleko?" sanoi pastori kovin säpsähtäen ja lisäsi sitte nöyryyttä ja itserakkautta sekoittaen: "Eipä totta toisen kerran olekaan semmoiset naimiskaupat apupappi-paran osaksi aiotut."

      "Miks'ei? – Apulaisesta voi tulla rovasti, vieläpä aikaa voittain."

      "Ei onnen osat yhdenlaiset!" sanoi Lahja runollisesti, otti sitte äkkiä tilkkulakkinsa käteensä, ojentaen toisen jäähyväiseksi ja sanoi aivan lyhyesti:

      "Hyvästi, hyvästi! Minun täytyy välttämättömästi mennä tänne."

      Ja tuskin ennätti luutnantti tarttua hänen käteensä, kun pappi jo riensi poikki kadun lähimpään huoneesen.

      "Tuopa oli lintunen!" sanoi Jalopeuransydän itsekseen, käyden edelleen. "Hän näytti olleen aivan hämillään tästä puheesta; – lieneekö hänellä kilpailioita siihen nähden?"

      Pitkiin mietteisin kun ei ollut taipuvainen, jätti pian luutnanttimme tämän ajatuksen ja jatkoi kävelyänsä länteenpäin. Edeltäpäin ei hän ollut määrännyt kävelynsä päämäärää, vaan pian pisti hänen päähänsä mennä katsomaan niitä vanhoja linnoituksia, jotka jo tähän aikaan olivat melkoisesti rapistuneet. Siellä oli kuitenkin vielä nyt useita vallimajoja, monta enemmän tai vähemmän pimeätä käytävää, ja yhteen näistä laskihe nuori sotilaamme. Elkäämme paheksiko häntä, että hän, vaikka nyt eli hiljaisimman rauhan ajassa, sai siellä ollessaan päänsä täyteen sotaisia ajatuksia; linnoituksen luonahan Napoleon Suurikin ensimäisen kunniaseppeensä poimi – siis esimerkki, josta oli paljon opittavaa.

      Kun luutnanttimme parhaallaan meni edelleen, ja päivän valo ei enää häntä seurannut, oli hän vähällä kaatua alasvieryneisin kiviin, vaan silloin kokosi hän taas "hajamieliset ajatuksensa" ja katsoi parhaaksi kääntyä takaisin sekä astua jälleen päivän kirkkaasen valoon. Tultuansa nyt ruohoiselle tanhualle linnoitusvallin ulkopuolella, seisoi hän suureksi ihmeeksensä kasvot vastatusten maisteri Lahjan kanssa, joka puolestaan näytti siltä, kuin olisi hän nähnyt ilmestyksen henkien maailmasta.

      "Herra – herra luutnantti!" änkytti hän; "tapasimmehan juuri vast'ikään toisemme Storsjöradilla – ja nyt … – tapaamme taas täällä!"

      "Niin, tämä näyttää todellakin vähän kummalliselta, erittäinkin kun maisterilla silloin näytti olevan jokin tärkeä asia toimitettavana."

      "Aivan oikein huomattu. Minä etsin erästä henkilöä, mutta hän oli matkustanut pois, ja sentähden kävelin pilanpäiten tänne. Täällä on hiljaista ja rauhallista, jonka tähden ajattelin täällä hetkisen valmistaa huomista saarnaani."

      "Onpa niinmuodoin joku yhtäläisyys maisterin ja minun käynnilläni tässä paikassa – minä tulin tänne mietiskelemään, kuinka linnoitukseen olisi hyökättävä, ja maisteri, kuinka ihmissydän olisi valloitettava."

      "Hm!" sanoi pappismiehemme ja näytti olevan hämillään. "Kun asiaa oikein ajattelen, ei olekaan minulla aikaa täällä kauemmin viipyä – ja kas, kello on todellakin paljoa enemmän, kuin luulinkaan, ja rovastin renki odottaa jo varmaan minua hevosella."

      Hän lausui nämä sanat, vedettyänsä äkkiä taskustaan ison hopea-kellon, John Wards'in tunnettua tekoa, kumarsi sitte pari kertaa, ikäänkun vakuutukseksi siihen, mitä oli sanonut, tarttui kiireesti luutnantin käteen ja riensi taas pois.

      "Silmänräpäys, herra maisteri!" sanoi Jalopeuransydän, joka nyt tuskin saattoi olla nauruun purskahtamatta; mutta Lahja ei näyttänyt kuulevan hänen СКАЧАТЬ