Kaupungin lapsi. Anttila Selma

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ hyvä olla – turvallista, oo, tämä oli lepoa!

      Aurinko poltti hänen jalkojaan, ruusut, neilikat, liljat kuistilla tuoksuivat huumaavasti, pääskynen puhui pojilleen räystään alla pesässään ja kärpäset surisivat lasissa. Saiman katseet lensivät kukasta kukkaan, siirtyivät äkkiä sormeen, jota Olli oli hieroessaan kovemmin koskettanut, siitä Ollin rannetta myöten hitaasti ylös Ollin leukaan, suuhun ja silmiin – ah!

      – Minua uuvuttaa. Ei, antakaa minun —

      Olli päästi käden ja Saima poistui. Mutta häntä ei uuvuttanut, hän oli rauhaton, iloinen, hillittömän vallaton ja hänen huoneestaan kuului riemuisaa laulua ja esineet nousivat huimaavaa vauhtia kopasta tuoleille, pöydälle, seinille, laatikkoihin, ja pian hän juoksi ulos kedolle, palasi takaisin syli täynnä niittykukkia, juoksi salit ja kamarit, laittoi kukkia joka maljaan, sirotti akkunanpieliin ja vei pirttiin, koristi emännän pään ja leikki ja nauroi, niin että emäntäkin yhtyi hänen vallattomuuteensa, tavotti kiinni ja nauroi:

      – Saimakos vasta osaa! On kuin kissanpoikanen tuossa lattialla; vanhankin pitää nauraa.

      – Kuulkaahan, äiti! – "Äiti" sanottiin niin hyväilevällä äänellä, että emännän sydän vavahti.

      – No!

      – Kaksi vielä kuudesta puuttuu.

      – Saimahan ei vielä ole nähnyt Aapoa ja Maunua. He ovat vajassa höyläämässä.

      – Mitä he höyläävät?

      – Akkunalautoja.

      – Tuotako uutta taloa varten?

      – Uutta taloa varten juurii

      – Minne tämä vanha joutuu?

      – Tässä asutaan myös.

      – Kuka siinä uudessa asuu?

      – Joku pojista.

      – Miksi joku?

      – Joku ensiksi pesän perustaa. – Saiman sydän sävähti.

      – Minä menenkin katsomaan, kuinka uutta taloa laitetaan! Saima hypähti tanssiaskelin lattian poikki ja juoksi ulos. Keskellä pihaa seistessään hän kuuli höylän kaapaisevan puuta säännöllisesti. Hän lähti niinipuun vilpoisesta varjosta juosten ääntä kohti ja näki suuressa vajassa pihan laidalla valkoisia paidanhihoja säännöllisessä liikkeessä. Kaksi miestä kiskoi härkähöylää rosoisen laudan pinnalla.

      Olli istui hajareisin hirrellä levitellen jäykkiä papereita eteensä.

      – Mitä nämä ovat? kysyi Saima tultuaan likelle.

      – Akkuna- ja ovipiirustuksia ja pilareita.

      – Siihen uuteen taloonko?

      – Uuteen taloon, sanoi Olli laskien paperin kääröön.

      – Kuka on piirustanut?

      – Minä ne olen kaavaillut, sanoi Olli ja kohotti samalla akkunapuitetta.

      Saima katsoi häneen pitkään ja epäillen.

      – Oletteko te arkkitehtikin?

      – Kuka on sanonut, etten olisi.

      – Oman talon arkkitehti.

      – Niin, oman talon arkkitehti, sanoi Olli ja nosti neliskulmaiseksi hiotun pilarin, jonka yläpää oli veistetty kaareviksi lehdiksi. Saima kahlasi polvia myöten höylänlastuissa, jotka kahisevina tarttuivat kiinni kaikkialle, kiemuroivat jaloissa valkoisina ja kelluvina.

      – Kuinka täällä on hauskaa! huudahti Saima vetäen nenäänsä puiden pihkaista hajua.

      Aapo ja Maunu olivat äitinsä näköisiä, lyhyitä, jäntteriä poikia ja

      Ollin rinnalla nuoria.

      – Katsokaa, tässä on valmiita pilareita ja akkunapuitteita, sanoi

      Olli.

      – Pilareja? Saima taas katsoi Olliin kysyvästi.

      – Niin, kylläkin pilareja. Minä en tahdo ovia enkä monia soppia.

      Pirtti pitää olla kuin metsä, avara ja korkea.

      – Se olisi ihanaa, kuin metsä, avara ja korkea! Mutta mitä sanovat

      Aapo ja Maunu?

      – Me? Pojat pysäyttivät härkähöylän ja katsoivat hymyillen toisiaan, kädet yhä höylän sarvissa.

      – Vaikk' ois mökki kuin varpusen häkki, niin ei ois' väliä mitään, sanoi Aapo.

      – Mutta kulta se olla pitää, lisäsi Saima.

      Pojat taas katsoivat toisiinsa ja alkoivat höylätä. Olli mittaili siloisia puita ja veti kynällä ja viivaimella merkkejä, piirteli numeroita ja sahasi.

      – Katsokaahan tuota akkunapuitetta, mitä pidätte siitä? kysyi Olli.

      – Ei minun pääni taida siinä kattoon ottaa? Saima asettui alalaudalle seisomaan ja Olli piteli puitetta.

      – Saatte vielä kädetkin nostaa, eikä sittenkään satu, sanoi Olli.

      Emäntä huuteli heitä illalliselle.

      Oli jo myöhä. Vanhat harjuvaarit olivat synkistyneet ja niiden juurella murjotti mustana tumma kuusikko.

      Illallisen jälkeen Saima yritti istua hetken kuistilla, mutta väsymys kietoi hänet pehmeisiin pauloihinsa ja hiljaisena kuin kiltti, uupunut lapsi hän ojensi kätensä emännälle ja Ollille.

      – Hyvää yötä!

      – Hyvää yötä!

      Hän nukkui ensimmäisen yönsä Kulanpään kartanossa unia näkemättä.

      III

      Seuraava päivä oli hehkuvan kuuma. Kun Saima yritti istua kuistilla, huumasi päätä, suu kuivui ja lattia poltti paljasta jalkaa. Oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla lehden puusta putoavan.

      – Missä ihmiset ovat? kysyi Saima emännältä, joka yksin hääräsi tuvassa.

      – Heinässä. Olli ja Maunu ovat koko yön ajaneet heinää poikki, ja nythän on kohta keskipäivä ja liiaksikin kuuma, kuivaa korret rutosti, mutta täytyyhän ne korjata, kun kerran poutaa on, puhui emäntä touhutessaan nisuleipiä ja kahvia suureen pesukoppaan.

      – Minä autan äitiä! huudahti Saima. Minua oikein hävettää, kun makasin näin kauan ja äiti on yksin saanut puuhata.

      – Vai, eihän Saima nyt meikäläisten töihin, kun on tullut kesälomalle, sanoi emäntä.

      – Äiti kulta, älkää sanoko koskaan niin, tahtoisin, voi, pyydän, että äiti pitäisi minua oikein omana tyttärenään, СКАЧАТЬ