Kaupungin lapsi. Anttila Selma

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ on tietysti rakkarinkärryt.

      – Ei, vaan linjaalirattaat, kehaisi poika.

      – Aijai, vai linjaalirattaat!

      Poika myhäili ja heilautti kopan kärryjen peräpuolelle, istui itse päälle, kohenti ohjat Saiman oikealle sivulle ja niin sitä mentiin jyrisevää maantietä pitkin, metsien halki, peltojen poikki, kangasten kautta, ylämaata, alamaata.

      – No, joko pian loppuu Onkaloaho? kysyi Saima, kun selkä alkoi väsyä ja pöly kirveliä silmiä.

      – Eihän tässä vielä laidatkaan tunnu, sanoi poika.

      – Mitkä laidat?

      – Ne Onkaloahon laidat.

      – Onko sillä laidatkin? Saimaa alkoi väsyttää mykkänä istuminen.

      – Miksikäs ei olisi ja oikein jyrkät onkii.

      – Onko Kulanpäässä kuusi perillistä? kysyi Saima saadakseen selville, mitä Vanha Viisas tarkotti.

      – On siellä kuus poikaa.

      – Ovatko ne pieniä?

      – Ei vallan, koko pitkiähän ne.

      – Tarkotan: lapsia.

      – Ei ne mitään lapsia. Nuorin on ylioppilaskoulussa viidennellä.

      – Taivasten tekijät! huudahti Saima ja ajatteli: Se on hupsu ja häijy, se Vanha Viisas. Kun tietää, miten minä inhoan pitkäkinttuisia, ilkeitä, ikäviä ja narrimaisia nulkkeja ja lähettää minut…

      – Kuule, koska se laiva palaa, joka nyt meni?

      – Huomenna kai. Neiti pitää nyt hatustaan kiinni. Nyt ne laidat alkavat, ja tässä laskee.

      Ja kyllä siinä laskikin, viereni alas pitkää, kieroa mäkeä, jotta sora räiski ja pyörät töykki. Alas, yhä alemmas, kunnes järven pinta välkkyi puitten lomista ja Saima luuli hevosen nelistävän alamaan vauhdilla suoraa päätä veteen, vaan samassa se kiekkasi syrjään ja juosta hölkytti hiljempaa vauhtia tasaista tietä. Nyt tuli näkyviin ahot, viljavat pellot ja niiden liepeellä kaunis uutisrakennus, joka oli vielä kattoa vailla, ja lahden rannalla vanha kaksikerroksinen talo kumartelevana.

      – Tuoko se on itse talo?

      – Sehän se on.

      Kumma vanha talo ja jörö puisto. Ei yhtään värikästä silmää missään. Pelkkää puuta ja heinää. Ja nuo vanhat harjuvaarit kahden puolen, korkeat ja jurot. Päälaella niillä on puita kuin sakeaa tukkaa, ei läpi näe, ei taivas vilahtele.

      – Nauraako täällä kukaan? kysyi Saima pojalta.

      Poika myhäili, ajatellen mitä kaikkea herrasväki kysyy, läiskäsi hevosta ohjien perillä ja ajaa hurahutti vanhan talon kuistin eteen.

      Aurinko leimahti samalla paistamaan ja portailla seisoi vanha emäntä, lyhyt, leveä, ilosilmäinen, taustanaan suuri lasikuisti täynnä neilikoita, ruusuja, pelargoonia ja kukkivia liljoja.

      – Vanha Viisas käski terveisiä ja lähetti minut tänne kesälaitumelle, sanoi Saima iloisille silmille.

      – Tervetuloa! Te olette kaiketi Saima, sanoi emäntä.

      Saima seurasi emäntää.

      – Vien teidät tänne salin päähän toiseen kamariin.

      Huone oli hämärä; ei mitään pehmeätä istuinta; puinen penkki, pöytä, pari tuolia ja sänky.

      – Ahaa, tuolla on korkealla piirongin päällä pikkuruinen peili! huudahti Saima. Tui, tui, uletunkohan minä näkemään nenäni, kun nousen varpailleni.

      Emäntä nauroi Saiman temppuja, niin että vatsa hytki.

      – Nostetaan se pöydälle, ehdotti hän.

      – Riemulla! intoili Saima. Minä tahdon nähdä itseni.

      – Tässä se asui Vanha Viisaskin, ehkä sopii Saimankin…?

      – Saanko minä sanoa äidiksi? Minulla ei ole äitiä, sanoi Saima ja kirkkaat kyyneleet herahtivat suuriin silmiin – eikä isää. Isä kuoli vuosi sitten ja jätti minut Vanhan Viisaan huostaan, – ja Saima syleili emäntää niin hartaasti, että hän heltyi.

      – Voi, voi, kun olis minullakin tytär! huudahti emäntä vesissä silmin.

      – Niin, teillähän on kuusi poikaa, eikä se Vanha Viisas sanonut minulle niistä mitään.

      – Se on sellainen salalysti, hymyili emäntä. Täällä hän on asunut monta kesää. Olli sen nimenkin keksi.

      – Vanhan Viisaan?

      – Niin.

      – Kuka on Olli?

      – Yksi pojista.

      – Niin, tietysti. Mistä te olette heille kaikille nimetkin keksineet?

      – He, allakasta ja kalenterista.

      Emäntä nauroi.

      – Enkös minä sentään ole typerä? Saima heitteli vaatteitaan ylös kopasta. – Nyt menisin uimaan. Olen kuin vaeltava mustalainen, hikinen ja kamalasti pölyinen.

      Emäntä ihmetteli Saiman mustuutta, kun oli niin pikimusta tukka ja silmät. Eihän tuo rumaa ollut, kun oli niin valkea iho, mutta outoa se oli.

      II

      Vainiolla kellertävä vilja välkkyi ja lainehti tuulessa. Apila täytti ilman huumaavan makealla tuoksullaan. Maa huokui lämpöä, auringon säteet tuikkivat kuin timanttineulat ilmassa ja keveät varjot leikkivät metsänreunassa. Käki kukahteli harvakseen ikäänkuin ihmetellen itsekin, että keväällinen rakkaus houkutteli laulamaan vielä keskikesälläkin.

      Saima seurasi vanhaa, poljettua polkua, joka kiemuroi peltojen poikki, heinäsarkojen halki suoraan rantaa kohti. Hän upotti itsensä valon ja tuoksujen mereen, yksinäisyyteen ja linnunlauluun.

      Tämä on riemua ja ihanuutta!

      Hän heittihe pehmeään, viileään ruohoon polulle, sulki silmänsä, risti kätensä ja palveli hengessään ympäristöään. Maakin tuoksui ja huokui viileyttä hänen kuumaan ruumiiseensa. Kädet ristissä niskan takana hän katseli taivaanlakea, lentävien, utuisten pilvien vauhtia ja heiluvia puitten latvoja. Ja hän oli itse kuin pieni, kiinteä piste suunnattomalla pinnalla, maahan liittyneenä kaikkeuden hiukkasena, katseleva, kyselevä…

      – Kuka? Hän hypähti polvilleen, oli tuntenut maan heikosti jymisevän lähenevistä askelista.

      Polkua astui mies, kirves olalla, vaatteiltaan maamies, kasvoiltaan – ? Saima ei päässyt selville, mitä hän oli kasvoiltaan, näki vain terveen, soman suun ja sen ympärillä hennot viikset, leveät hartiat ja kaksi suoraa jalkaa hiukan erillään toisistaan, kun hän pysähtyi.

      – Kuka СКАЧАТЬ