Vaihdokas. Anttila Selma

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ Haukkaa, joka nauraa ilkkuen.)

      HAUKKA. Sinut pitäisi köyttää kiinni rautatuoliin ja naulata tuoli lattiaan ja antaa vain kerran päivässä ruokaa.

      ORVOKKI. Ja panna Haukka viereen piiska kädessä pakottamaan työhön.

      (Nauraa.) Kuka uskoisi, että sinullakin on lapsi?

      HAUKKA (uhkaavana). Ole vaiti!

      ORVOKKI (haaveksien ja lapsellisesti). Jospa minullakin olisi äiti! Saisin kertoa hänelle kaikki. Minä olen lukenut niin kauniin kirjan sellaisesta tytöstä, jolla oli äiti. Ja se tyttö oli ihan samanlainen kuin minä.

      HAUKKA. Mitähän kaunista sinussakin olisi?

      ORVOKKI. Miksei olisi, jos minullakin olisi äiti, niinkuin siinä kirjassa. Se äiti rakasti tytärtään ja teki kovasti työtä, että se tyttö saisi käydä koulussa. Kerrankin se tyttö oli kutsuttu tanssiaisiin erään ylhäisen toverin luokse, ja äiti neuloi hänelle kauniin hameen. Se äiti katseli kadulta ihanaan, kirkkaaseen saliin, missä hänen tyttärensä tanssi, eikä yhtään välittänyt, vaikka oli kylmä ja pimeä ja ihmiset häntä töykkivät ja ihmettelivät, miksi hän siinä seisoi kuin lumottu. Tytär tuli, ja he menivät yhdessä kotiin. Äiti riisui hänet ja peitti lämpöisiin, silitti päätä ja kysyi: Oletko nyt onnellinen? Sellainen on äiti.

      HAUKKA (on kääntynyt selin ja pyyhkii liikutettuna silmiään). Älä puhu äidistä täällä! Täällähän on vain kuolleiden äitien lapsia. Kuolleet ovat kateellisia. Etkös sinä pelkää kuolleita?

      ORVOKKI. Mikä sinun on? Oikeinko sinä uskot, että… (katsoo arasti ympärilleen) että niiden kuolleiden äitien henget kävisivät täällä – lapsiansa katsomassa?

      HAUKKA (salaperäisesti). Ne käyvät täällä, ihan varmaan. Kuule, kerran minä heräsin sikeästä unesta ja kuulin sanovan, ei sanoilla eikä äänellä, mutta minä kuulin sen kuitenkin: Nouse ylös! Minä nousin enkä laisinkaan pelännyt. Menin lasten makuusaliin ja näin heti, että isot tytöt olivat nukkuneet pikku Ässän sänkyyn ja se pikku raukka oli tukehtumaisillaan tyynyjen alla. Minulle on usein tapahtunut täntapaista. Ja minulla on sellainen tunto, etten uskalla lähteä pois tästä kodista, vaikka mielelläni tahtoisin.

      ORVOKKI. Sinä pelkäät äitien henkiä. Voisivatko ne tehdä sinulle mitään?

      HAUKKA. Kuka tietää. Minä olen niiden vallassa, ja ne pakottavat minua hoitamaan lapsiansa. Jos olen paha, tulevat yöllä unissa sanomaan. Ja tiedätkös, Orvokki?

      ORVOKKI. No?

      HAUKKA (istuu pöydän ääreen). Täällä ei ole kuollut yhtään ainoata lasta seitsemääntoista vuoteen. Ei ketään!

      ORVOKKI. Henget eivät viitsi ottaa lapsia hoitaakseen.

      HAUKKA, Neiti Maria sanoo, että kun hän rukoilee joka päivä, niin onnettomuus katoaa. Mutta minä tiedän kuinka asia on.

      ORVOKKI. Ne henget

      HAUKKA. Niin, äitien henget käyvät täällä. Minä en voi ottaa omaa tyttöäni tänne hoitaakseni. Ne henget ovat kateellisia. Minä en saa pitää omastani enempää kuin heidän lapsistaan, muuten ne…

      (Tuuli on vähitellen alkanut viuhua ja sateen rapinaa kuuluu.)

      ORVOKKI. Älä puhu! (Nousee.) Täällä on ilmankin kamalaa yöllä, kun koski kohisee ja lapset unissaan valittavat tuolla sisällä ja tuuli viuhuu ja tää vanha rakennus rutisee. Täällä huoneessa tuolitkin narisevat aivan kuin joku niihin raskaasti istuisi. Silloin minä kuvittelen, että joku tarttuu sängyn verhoon ja katsoo minuun…

      HAUKKA. Viime yönä minä katselin koskelle päin. En ole oikein varma nukuinko minä vai olinko hereillä, mutta valkoisen haamun minä näin. Se liukui tuon akkunan alle ja nousi siitä sisään. (Osoittaa akkunaa ja nousee.)

      ORVOKKI. Tuosta akkunasta… Se oli kaiketi sumua. Hui, kuinka sinä olet taikauskoinen! Uih!

      (Ovikello soi ja Orvokki kiljahtaa ja juoksee pois oikealle. Haukka menee avaamaan. Anna ja Maria tulevat.)

      MARIA (riisuu hattuaan ja ravistelee sitä). Huh, sade yllätti meidät. Anna, ole hyvä ja istu tänne sohvaan. Kuulehan, Hanna, oliko täällä vieraita?

      HAUKKA. Kyllähän minä kuulin täältä ääntä, mutta Orvokki sanoi, ettei ketään ollut. En minä tiedä.

      MARIA. Me näimme vain erään nuoren miehen tulevan meidän portaista.

      Rouva Lumiala tunsi hänet. Kun saat Orvokin käsiisi, niin käske tänne.

      (Haukka menee.) Minä tahdon tietää kävikö hän Orvokin luona. (Tuuli lakkaa vähitellen.)

      ANNA (miellyttävä, pehmeäpiirteinen rouva, ijältään neljänkymmenen, hienosti puettu, ei aivan muodikkaasti. Hänen tukkansa kaartuu oikealle niinkuin Oraankin ja hiusrajassa ja otsassa on huomattava yhdennäköisyys. Hänen liikkeissään on jotakin epäröivää ja arastelevaa).

      Koko hänen olentonsa muistuttaa nuoruudenystävääni, häntä, josta sinulle kerroin. Puhe ja käynti on niin selittämättömästi samaa.

      MARIA. Sinä olet puhutellut häntä?

      ANNA. Olen usein tehnyt kauppaa hänen kanssaan Kaarnalla. Minulla on omituinen aavistus – en pääse siitä eroon. Se on aina minun mielessäni. Minun täytyy saada puhua siitä!

      MARIA. Tämä levottomuus on niin sinun tapaistasi. Sinulla on hyvä mies, herttainen tytär ja rikas, kaunis koti, ja kuitenkin olet aina onneton – jotakin vailla! Nyt on tuo vieras poika saanut mielesi kuohuksiin.

      ANNA. Jospa sinä tietäisit…!

      MARIA (on askaroinut huoneessa ja siirtänyt mattoa suoraksi ja löytää Orvokin pudottaman valokuvan lattialta).

      Tiesinhän minä sen! Poika kävi taaskin täällä. Heillä on jotakin peliä keskenänsä. Orvokilla on ollut sellaista leippomista koko kesän. Turhia ovat kiellot ja varoitukset. Tässä on pojan kuva. (Katselee kuvaa ja sitten Annaa.) Ei, mutta kuulehan! Tämä on aivan sinun näköisesi. (Antaa kuvan Annalle.) Tule katsomaan peilissä itseäsi ja vertaa kuvaan.

      ANNA (katselee kuvaa lumottuna ja menee peilille, vertailee). Luuletko kaikkien huomaavan, että hän on minun näköiseni?

      MARIA. Melkein.

      ANNA. Tämäkin vielä! Sinä et käsitä, et voi aavistaa, mitä tämä kaikki minulle merkitsee!

      MARIA. Anna, sinä et voi vähääkään irtaantua omasta itsestäsi etkä ajatuksistasi. Katsele kaikkea kuin olisit irti niistä, silloin saat tasapainon.

      ANNA. Sinä voit puhua noin, (tuskaisena) sillä sinulla ei ole takanasi mitään – paheksuttavaa – mitään rikollista!

      MARIA. Mikä sinun on? En ole koskaan nähnyt sinua noin kummallisena.

      Rikollista… miksi sinä käytät sellaista sanaa?

      ANNA. Mitä sinä sanoisit, jos tuo poika olisi – taikka olisi voinut olla minun poikani.

      MARIA. Minä olen aina aavistanut, että sinulla on salainen suru.

      ANNA СКАЧАТЬ