Näyttelijättären tarina. Anttila Selma

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ ihastui, sai sahan ja vanhoista kattolaudoista irroitettiin nauloja. Yhdessä he kantoivat sängyn luonnoksen tupaan. Raskas taakka likisti Katrin käsiä ja sänky lipsahti reväisten siekaleen uudesta hameesta.

      – Nyt tuli vahinko, – sanoi Tuomas.

      – Minä neulon, – kiirehti Katri rauhoittamaan.

      – Sinä olet aikamoinen pikku emäntä, – kehui poika.

      – Te olette niin kuin – hän ei osannut jatkaa, hame oli piloilla.

      – Sinä et ole tainnut ennen koskaan ommella, – sanoi Tuomas katsellen kömpelöä neulan pitelyä.

      – Minä olen tehnyt hameen, – sanoi Katri nykäisten niskojaan.

      – Tämänkö ylläsi?

      – Niin, tämän.

      – Sinä olet soma.

      – Taikka hame.

      – Niin ja hame, – vahvisti Tuomas.

      – Älkää tehkö pilaa, – sanoi Katri, ja kyynel kimmelsi silmässä.

      – Totta se on. Osaatko sinäkin soittaa?

      – En.

      – Osaatko laulaa?

      – Laulaa ne linnutkin, sillä tavalla minäkin.

      – Oletko sinä käynyt koulua?

      – En, – sanoi Katri ja käänsi pois kasvonsa.

      – Osaatko sinä kirjoittaa?

      – En, – vakuutti Katri ja katsoi uhallakin kysyjään.

      – Tahtoisitko osata?

      – Tahtoisin.

      Heidän tuli nälkä, ja Katri laittoi tulen. Siihen hänen ruuanlaittotaitonsa uupui. Tuomaalla oli lihaa eikä kumpikaan ymmärtänyt, mitä sille oli tehtävä.

      – Pannaan se kiehumaan, – sanoi Tuomas ja pisti sen pataan, ja Katri kaatoi padan vettä täyteen.

      – Tuleekohan siitä nyt paistia? – epäili Tuomas.

      – En minä tiedä, – myönsi Katri hämillään. – Kalasoppaan pannaan perunoita ja lientä, ehkä pannaan perunoita, niin tulee soppaa.

      Tuomas puuhaili sängynteossa.

      – Tästä uhkaa tulla hyvä, – sanoi hän hikeään pyyhkien ja vihelsi Juonalan polkkaa. Katri yhtyi samaan nuottiin. Häntä niin kiusasi se, että Tuomas vihelsi väärin.

      Äkkiä Tuomaan sänkylaite romahti.

      – Se pentele petti! – huusi hän kuin mies.

      Katri nauroi. Olihan se niin hullua, kun tuollainen herraspoika kirosi.

      – Mitä sinä naurat? – sanoi Tuomas äkeissään. – Kun he-herra kirosi! – sopersi Katri voimatta hillitä iloaan.

      – Sitäkö sinä, no, kyllä sinä sitä saat kuulla! – Ja sitten hän otti oikein jyhkeän ryhdin ja oli sadattelevinaan.

      Katri katseli häntä suu raollaan, liekehtivä hohde silmissään ja niin veitikkamaisella hymyllä, että nuorukainen vaikeni ja tapaili sanoja.

      – Ei, se on hullua. Vihelletään, annetaan palttua laudoille. Tules polkkaa!

      Hän läheni viheltäen, ja Katri nousi penkiltä kädet ojennettuina ja katse kohoten kuin olisi tahtonut lentää. Hän ei vielä ikänään ollut kenenkään kanssa tanssinut, yksin vain hyppinyt.

      Nuorukainen piteli sirosti kädestä ja otti askeleet harvakseen. Katri haparoi ensin, mutta jalat oppivat pian oikeat askeleet ja seurasivat varmasti tahtia. Katri ei viheltänyt, hän unohti kaikki, tuvan, Tuomaan, itsensä, hän lensi, liiteli kuin tyhjässä.

      – Se oli tanssia! – sanoi Tuomas.

      – Ette saa puhua siitä.

      – Miksei saisi puhua?

      – Se on niin kaunista ja – salaista.

      Nuorukainen katsoi tyttöön.

      – Sinun silmäsi ovat kuin veden pinta, niissä välähtelee ja läikkyy.

      – Niinkuin vesisaavissa, – hymyili Katri.

      – Niin, miksikäs ei vesisaavissa? Soma sinä vain olet ja niin toisenlainen kuin muut. Mutta sinun pitää oppia kirjoittamaan.

      – Kuka minua opettaisi?

      – Minä opetan.

      Katrin eloisuus ja välittömyys voitti nuorukaisen ystävyydelle alttiin mielen, ja niin oli tämä ens'mäinen päivä täällä takamailla hänelle kuin juhlaa. Hän katseli Juonalaa ja Katria kuin luonnon pyhiä ihmeitä ihaillen ja kunnioittaen aavistamatta, että hän juuri sillä tavalla herätti heissä kaikki hyvät voimat.

      Kului monta päivää, lumousta kesti yhä, tuntui aina siltä kuin olisi eilen tullut. Hän ei enää laskenut päiviä, ei tiennyt, oliko arki vai sunnuntai. Hän tunnusti sen nauraen Juonalalle. He soittivat viulua, mutta Tuomas ei voinut saada varmasti korvaansa ja alkoi väsyä. Silloin hän muisti lupauksensa opettaa Katrille kirjoittamista.

      Katri istutettiin ison pöydän ääreen, ja isä katseli innostuneena, kuinka tuon piti käydä. Ensin vedettiin viivoja paperin täydeltä ja koukkuja ja käiväröitä ja sitten kirjaimia. Tuomas kuljetti tytön kättä saadakseen toivotun ryhdin kirjoitukselle. Katri oli kärsivällinen ja melkein liian ahkera, mutta kun meni viikko, eikä hän vielä osannut sujuvasti sanoja sommitella, tuli kyllästys.

      – En minä opi koskaan!

      – Yksi viikko vielä, otetaan muuta välillä, lasketaan.

      He laskivat, lukivat historiaa, maantietoa, upposivat tietämisen alkeisiin. Tuomas piti esitelmiä. Juonala ja Katri olivat kunnioittavasti vaiti. Katri sai kirjoitustehtäviä, saavutti pieniä voittoja ja suuria tappioita. Aina näki nuorukainen hänen silmissään rajattoman luottamuksen ja ihailun, toisinaan kyyneltyvän surun, kun oli antanut aihetta moitteeseen. Tuomas ei enää hennonut moittia eikä tarvinnut kiittää.

      He lähenivät toisiaan päivä päivältä. Katri oli kiivennyt ylöspäin hänelle hyvin jyrkkää sivistyksen polkua, ja Tuomas auttaessaan häntä astunut alaspäin, antanut kättä ja vetänyt tyttöä luokseen. Työ oli hupaista ja jännittävää leikkiä. Mutta nuorukainen oli liiaksi malttamaton. Hän unohti yhä useammin, ettei Katri voinut seurata hänen ylen lennokkaita esitelmiään.

      Tyttö ei enää pyrkinytkään ymmärtämään kaikkea. Hän vaipui kuuntelemaan ääntä, sanoja ja onnellisuuden huumaamana seuraamaan nuorukaisen kasvojen vaihtelevaa ilmettä. Tuomas luki heille historiaa ja puhui kauniisti vapaudesta ja kansallisuudesta, mutta Juonala ja Katri kuuntelivat niitä hajamielisinä.

      – Onhan СКАЧАТЬ