Näyttelijättären tarina. Anttila Selma

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ eväskoppansa ja juoksi pysähtymättä kotiin saakka. Siellä hän sulki oven ja rauhoittui vasta vähitellen. Sen hän tiesi, ettei Kaivola koskaan tulisi hänen kotiinsa. Miksi ei, sitä ei hän tutkistellut.

      Kun hän aamulla heräsi ja avasi oven, oli eväskoppa kiviportaalla.

      Hän säikähti ensin ja uskalsi tuskin tarttua sankaan.

      – Jos olisikin väijymässä!

      Käsi hameentaskussa veistä kopeloiden metsittynyt tyttö odotti hetken henkeään pidätellen, uskalsi lopulta astua pihaan ja tähystää. Ei mitään epäilyttävää, ja hän haki vettä ja puita ja laittoi itselleen aamiaisen. Ja sitten alkoi hameenteko.

      Hän mittasi ja jakoi kankaan kahteen yhtä suureen osaan. Käänsi syrjäraidan kaulaa vasten rinnan päälle, keikisteli ja näki, että kangas ulottui puolisääriin. Harjun Miina oli ollut tarkalla päällä ja ostanut vaatetta liian vähän, mutta sitä ei Katri miettinyt. Hän oli innoissaan ja piteli vaatetta kuin ompelijat hyvin kallisarvoista silkkiä. Vaate oli kaksin kerroin ja nyt oli leikattava ulkosyrjille saumat ja kainalosauma, joka oli tuottanut niin paljon harmia. Uudet ja kankeat sakset puraisivat ahnaasti ja ihastuksen väristys puistatti tyttöä suuressa edesvastuun tunnossa, ettei pilaisi kangasta. Sauman kaaret ja mutkat piirtäytyivät ihan kuin taian kautta tuohon kankaalle. Hän ajatteli niitä vain oikein vihaisesti. Jo oli leikattu. Kyykkysillään hän hyppeli lattialla. Vanhan, paksun hameen laskokset naurattivat häntä. Ne poimuttelivat kuin vuota tuossa vaalealla kankaalla. Hän hyppäsi ylös ja sieppasi pitkät, kapeat viipaleet, jotka jäivät kainalon alta ja sitoi ne vyölleen, sovitti nauhaksi tukkaansa ja solmeili niitä ihastuneena, pyöri ja hyräili rikkaana ja onnellisena aarteistaan. Silloin avautui ovi, ja Katri jäi tilkut käsissä katselemaan sisään astuvaa miestä.

      – Isäkö! – huusi hän samassa, hyppäsi ovelle ja kiskaisi miestä kädestä, päästeli metsäkarjunnahkaisen repun hänen selästään ja tarkasti eteisen hyvin tietäen, että siellä täytyi olla lusikka- ja kauhapussi. Se oli aivan tyhjä. Isällä oli siis ollut hyvä kauppaonni.

3

      Katrin isä oli mies parhaillaan, vasta neljänkymmenen paikkeilla, mutta hänen hintelä vartalonsa ja melkein naisellinen ja arkaileva olentonsa teki hänet niin vähäpätöiseksi täällä korven keskellä, missä ruumiillinen voima on se ainoa mahtikeino, millä köyhä mies voi saada herruutensa tunnustetuksi.

      Katri irroitti repun hihnat ja otti hänen kädestään nahkaisen pussin, missä isä säilytti viuluaan, ja laski sen varovaisesti pöydälle. Hän hoiteli nyt miestä kuin kilttiä lasta jaellen hänelle äidillistä hellyyttään yhtä innokkaasti kuin oli juuri pukuaan leikannut ja suunnitellut.

      Leikatut kappaleet viruivat hujan hajan lattialla, ja Katri harppaili niiden ylitse ja puuhaili laitellen isälle ruokaa ja kysellen, kuinka kaukana ja missä kaikissa kylissä isä oli soittanut ja mitä syönyt ja miten ihmiset oli olleet puetut ja kuinka paljon hän oli rahaa saanut, ja olivatko morsiamet olleet kauniita ja rikkaita. Isä ennätti vain nyökkäillä ja syödessänsä myhäillä: – mitäs vielä? tyttären kiihkoisille olettamuksille.

      Jälleennäkemisen huumaus oli pian ohitse, ja Katri antautui työhönsä entistä kiivaammin. Hän harsi ompeleet kasaan. Neula ei oikein totellut haparoivia sormia, se teki merkillisiä harakanvarpaita ohuelle kankaalle. Valmista, pian valmista! – se oli neulojan kiihkoinen tahto, – nähdä, miten se istuu, isä oli nyt heti tuomarina, – isä oli nähnyt kauniita pukuja, isä ymmärsi ihan varmasti.

      – Mistäs sinä nyt olet kangasta saanut? – kysyi soittaja hymyillen ja katsellen Katrin puuhaa.

      Katri kertoi Harjun maisterin käynnistä.

      – Harjun maisteri täällä … sanoi isä levottomana. – No, mitäs se sinusta? Sinähän olet iso jo tuota pikaa ja lennät kuin lintu pesästään ulos maailmalle.

      Juonalan pelimanni puhui aina vertausten kautta, ja ne olivat tavallisesti lohdullisia, sillä kaiken tuskallisen hän karkoitti luotaan.

      Katri oli saanut hameen kokoon, heitti paksun puseronsa pois päältään ja pudotti leveän vuotamaisen hameen maahan. Siinä hän seisoi keskellä lattiaa paitasillaan, hymyilevänä ja onnellisena tarttuen hyppysillään kevyen puvun helmaan ja pujotti sen kaulaansa. Punertava kangas oli kirjavana hänen hartioillaan, ja kaartuva, ruskea kaula, jonka lapsellista hentoutta ei luisuuskaan raaskinut pahoin pidellä, nousi sen poimuista, ja tytön tummissa silmissä ilakoi ja riemuitsi.

      – Katsos nyt sinua, – puhui soittaja, – olethan kuin mikäkin karitsalammas, laiha ja valkeavillainen. Silmäsikin siinä niin kimaltelee, ettei tuo järvikään enempää kimaltele. Se on sellainen metsän peili, ja sinä se sitte vasta olet oikein lapsellisuuden peili. Puehan nyt oikein yllesi se säkkihame. Kas, johan se verhoaa.

      Soittaja nyppi kangasta ja katseli joka puolelta.

      – Niinkös osasi tehdä, osasi se Katri tyttö jo hameen, vai, vai, panes nyt vyö keskeltä. Oletkos nyt nähnyt. Niin se on kuin keskeltä köytetty säkki. Ei sentään hullumpaa. On niillä muillakin naisihmisillä niinkuin tynnyrit yllä, ihan kuin tynnyrit niillä on hameet päällään. On minullakin sinulle tulijaisia, oikein koreita onkin.

      Isä avasi konttinsa ja otti sieltä kengät ja parin tulipunaisia sukkia.

      Katri jäi sanattomaksi ja otti isän kädestä lahjat hartaalla ilolla, nosteli niitä korkealle, edensi ja lähensi, silitteli ja käänteli ja laski ne varovasti pöydälle.

      – Älä niitä pöydälle, jalkaasi ne on pantava, – sanoi isä.

      – Kun ne on niin kauniit, – ihmetteli Katri ja katseli sierettyneitä jalkojaan. – Ei ne taida mahtua. – Kyyneleet nousivat silmiin.

      No, vissisti ne mahtuu, olihan minulla mitta, – sanoi isä.

      – Mikä mitta? – epäili Katri.

      Otin nukkuessasi sinä aamuna kun läksin. Katri nauroi, otti sukat pöydältä, mittaili ja veti varovasti jalkaan ja sitten kengän.

      Se mahtuu, sopiihan se, ja se on niin korea. Laitahan toinenkin sukka ja kenkä.

      – En minä raaski.

      – Ole nyt tossa sitten kuin mikä ontuva hamppuvarpunen. Pääskynen sinun pitää olla ja leivo ja satakieli. Pane jalkaasi, niin minä soitan.

      Hän paljasti viulun nahkasäkistä ja istui penkille nappaillen ja kosketellen.

      – Kun ostin nuo kengät, niin silloin aattelin uutta polkkaa, sellaista polkkaa, etten sitä ole keltään kuullut. Ja nyt sen soitan.

      Pane se toinen solki kiinni. Annas nyt kun katson, käänny tänne päin.

      Osaatko sinä tanssia polkkaa?

      – Osaan, soittakaa vaan isä, en minä ilman! – Niin, nythän Juonalan pelimanni soittaa oman polkan omalle tyttärelleen, – puheli hän herttaisesti hymyillen viulu leuan alla.

      Jalka polki ensin tahtia ja kiikkui tuudittaen viulua, mutta jouhi ei vielä koskettanut kieliä. Soittajan vaalea tukka heilahteli ja kasvojen iloinen loiste sai Katrin hymyilemään. Koko tupa hymyili ja auringon luoma valo lattialla hypähteli. Soittaja polki yhä tahtia ja hyräili. Katri ensin pyörähteli lattialla, mutta kun viulu helähti, pysähtyi hän ja jäi paikalleen kuuntelemaan ja katselemaan isää, ja СКАЧАТЬ