Teerelän perhe. Alkio Santeri

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ joka on kappale matkaa kylästä pohjoiseen päin, maantien varrella oleva matalainen mäkitöyry. Mäkeä ympäröitsee metsä, joka sekin puolestaan tekee tuon paikan viehättäväksi leikkien kodiksi. Usein kokoutui sinne naapurikyläinkin nuorisoa, kun poikain välillä rauha vallitsi. Sattuipa toisinaan, että välirauha tuli juuri siellä rikotuksi ja leikit loppuivat hirmuisiin verilöylyihin.

      Joukkojen matka Tönkkälän mäelle oli hauska ja remuava. Pojat kun latelivat sukkeluuksia, tytöt lauloivat ja nauroivat.

      "Ruvetaan leskisille! Tule sinä, Iikka, mun parikseni", huudahti pienisilmäinen, punaposkinen, Kuppilan Miina veljelleen, joka nyt – kumma kyllä – selväpäisenä oli joukossa.

      "Älä kilju", sanoi veli jurosti. Mikähän luulee olevansa tuokin!

      Kyllähän minä saan muitakin. "Johanna tulee", tuiski Miina ja meni Teerelän Johannan luo, joka Maijan vieressä seisoi vähän muista erillään.

      "Ota poikia".

      "Ohoh! Vai et sinäkään. Kiitoksia paljo. Menen yksin".

      "Minä tulen", ilmoitti Teerelän Heikki ja kömpi esiin muitten takaa.

      Hänkin nyt ihan vesipäällä.

      "Tule jos tahdot, mutta en minä pyydä enään ketään".

      Nyt oli jo yksi pari leskisenjuoksuun valmiina, ja eipä ollutkaan se huonoimpia. Teerelän Heikki oli komea poika; mitta oli enemmän lyhyt kuin pitkä, posket täysikuun muotoiset, tukka ruskea ja kiehkurainen. Miina oli hieman pitempi kuin Heikki; vilkkuvat pienet silmät, leveät punaiset posket ja ijältään likempänä kolmea- kuin kahtakymmentä.

      "No tulkaa sieltä, mitä venyttelette!" huusi Teerelän Heikki, seisoessaan juoksuunvalmiina Miinan vieressä tiellä.

      "Siinä on nuortaparia, on jo!" ilkkui joku toverinsa korvaan.

      Monien hankkimisien ja kursastelujen perästä oli vihdoin kokoutunut useita paria leskisenjuoksuun. Kun oli vielä saatu leski, alkoi kilpailu.

      Teerelän Maijakin oli jo käynyt joukkoon, vaan Johanna seisoi yksinänsä entisellä paikallaan. Häntä ei ollut kukaan saanut pariksensa houkutelluksi, vaikka moni oli pyytänyt.

      Iloinen meteli alkoi pian kuulua kauas ympäristössä.

      Jörömielinen Kuppilan Iikka ei ollut myöskään vielä ottanut osaa toisten leikkiin, vaan usein silmäili hän Teerelän Johannaa, joka istui kivellä ja katseli kilpailua. Yleinen innostus sai vihdoin Iikassakin niin vallan, että hän ikäänkuin haltioissaan hyppäsi Johannan eteen sanoen:

      "Lähdetään mekin jo!"

      Mutta nolostuen loi poika silmänsä maahan kun Johanna hymyillen vastasi:

      "Mitä turhia, emmeköhän me vaan katsele tästä".

      "Niinkö meinaat? Tulehan nyt edes yksi kerta, tule!" Ja Iikka uskalsi jo vetää Johannan kädestä.

      "En minä nyt viitsi tulla".

      Silloin juuri kaivattiin leskeä joukosta.

      "Ole sitte tulematta", sanoi Iikka ja juoksi rivin etupäähän:

      "Minä tulen leskeksi!"

      "Saitko nokkaasi?" irvisteli joku Iikalle. Iikka ei vastannut, vaan alkoi kipaista juoksevan parin jälkeen.

      Nuorison joukkoon tulvi eri kylistä yhä uutta väkeä. Ilo ja melu kasvoi sitä myöten. Leskisen-juoksu ei enää jokaista huvittanut. Senpä vuoksi keräytyikin valtaisen leveä piiri erääsen sileään kohtaan kentällä, jossa alkoi n.s. "hevosen vaihto". Mutta kaikki eivät siihenkään leikkiin osaa ottaneet. Samalle kivelle kun Johannakin, oli keräytynyt useita tyttöjä. Johanna haasteli innokkaasti vieressään istuvan tytön kanssa. Se oli Niemelän Mari, kertomuksessa ennen mainitun Joonaan sedän tytär.

      Vihdoin he huomasivat, että toiset tytöt uteliaasti heidän rupatuksiaan kuultelivat, vaikka ne olivat vain hyvin jokapäiväisiä. Silloin kuiskasi Mari Johannalle:

      "Mennään kävelemään tuonne haarapihlajan luo, jos et sinäkään halua riehumaan mennä".

      Johanna suostuikin heti. Niin läksivät he toisiaan käsikynkästä hoivaten.

      "Onpa niillä makea väli", kuiskattiin heidän selkänsä takana.

      "No miks'ei, kun Niemelän Joonas on nyt ruvennut kulkemaan tuolla Johannalla. Täytyyhän siinä henkenä olla", toinen arveli.

      "Kyllähän Joonas muuallakin kulkee, johan tuo nyt tiettään!" kolmas nenää heittäen ylvästeli.

      "Kuppilan Miinalla Joonas kulkee".

      "Niin toki! Mutta Johanna näyttää nyt aikovan Niemelän Maijan avulla päästä väliin. Ei tainnut tapahtua".

      "Niinpä se kuuluu kuin kateen puheelta", joku ilkkuen pisti.

      "Mikä?"

      "En ainakaan minä!"

      "Enkä minä!"

      "Mitä minä kadehtisin?"

      Näin taas kilpaa.

      "No kyllähän Johanna ihmiseksi kelpaa siinä kun moni muukin".

      "Kelpaa kyllä mutta minä vain sanoin että…"

      Ja niin jatkui kina.

      Johanna ja Mari olivat jo ehtineet heistä hyvään matkaan.

      "Missähän meidän Joonas nyt lienee, kun ei ole tänne tullut?" sanoi Mari ikäänkuin sivumennen, vaan katsahti samassa veitikkamaisesti Johannaan. Tämä taasen loi katseensa hätimitten Mariin ja hänestä samaa kyytiä maahan.

      "Ha ha haa!" kuului Marin raikas nauru. Johanna oli hämillään ja punastunut.

      "Älä suutu, vaikka naurankin", pyysi Mari.

      "Mitä siitä suuttuisin", nauroi Johanna itsekin.

      "Kävikö Joonas viime yönä?"

      "Ei sanota".

      Taas nauroivat molemmat.

      "Sano vaan!" kiihotti Mari.

      "Mihin sinä sillä tiedolla sitten menisit?"

      "Oletko kuullut, minkälaista jyräkkää jo pidetään Joonaasta ja sinusta?" kysyi Mari.

      "Olen vähän. Mutta mitä sinä olet kuullut?"

      "Ei se mitään hauskaa ainakaan ole!"

      "Sen hyvin ymmärtää".

      "Mitä ne sellaiset kertomalla paranevat?"

      "Ei kyllä, mutta joutaapa kuulla".

      "No se Saaraleena…"

      "Minä arvaan".

      "Eräänäkin päivänä se oli tullut ja ruvennut äidilleni huutamaan siitä, kun Joonas kulkee sinun luonasi, СКАЧАТЬ