Naisten aarreaitta. Emile Zola
Чтение книги онлайн.

Читать онлайн книгу Naisten aarreaitta - Emile Zola страница 5

Название: Naisten aarreaitta

Автор: Emile Zola

Издательство: Public Domain

Жанр: Зарубежная классика

Серия:

isbn:

isbn:

СКАЧАТЬ tämän loppua tekevän talon torkkuvaa eristyneisyyttä yllyttivät hänet vastarintaan ja saivat hänet intohimoisesti tavoittelemaan elämää ja valoa. Ja vaikka hän hyvänluontoisena koetti sukulaistensa tähden hillitä itseään, hänen katseensa palasi yhä uudelleen Naisten Aarreaittaan, ikäänkuin hänessä piilevä myyjätär olisi pyrkinyt lämmittelemään tuon suuren, hehkuvan myyntilieden ääreen. Ja häneltä pääsi huomaamatta:

      – Siellä ainakin käy väkeä!

      Mutta hän katui heti huomatessaan, ettei ollut enää yksin. Rouva Baudu, joka oli noussut pöydästä, seisoi hänen vieressään tavallista kalpeampana tuijottaen värittömillä silmillään samaan suuntaan kuin hänkin. Vaikka naisraukka tahtoikin alistua kohtalon iskuun, hän ei kuitenkaan kestänyt nähdä hirviötä, joka pöyhkeili toisella puolen katua, tuntematta silmäluomiensa paisuvan epätoivon kyynelistä. Geneviève oli tullut myös ovelle ja katseli levottomana Colombania, joka huomaamatta häntä ihaili valmiiden vaatteiden myyjättäriä, joilla oli myyntipöytänsä vastapäätä olevassa välikerroksen ikkunassa. Baudu itse, kasvot vihasta vääntyneinä, sanoi vain:

      – Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää. Kärsivällisyyttä vain.

      Nähtävästi hän perheylpeydestä hillitsi katkeran sanatulvan, jona hänen vihansa pyrki purkautumaan. Itserakkaus esti häntä heti paljastamasta tunteitaan noille lapsille. Vihdoin, riistäytyen vaivalloisesti irti vastapäätä loistavan talon katselemisesta, hän kääntyi sanoakseen:

      – No niin, lähdetään nyt käymään Vinçard'lla. Paljon on paikanhakijoita, ja huomenna on jo kenties myöhäistä.

      Mutta ennen lähtöä hän käski toisen kauppa-apulaisen mennä asemalle noutamaan Denisen matkakirstun. Rouva Baudu puolestaan, jolle tyttö uskoi Pépén, sanoi tahtovansa käyttää joutohetken käydäkseen lapsen kanssa Orties'nkadulla rouva Gras'n luona ja sopiakseen asiasta. Jean lupasi siskolleen, ettei hievahda puodista.

      – Meillä on vain parin minuutin matka, Baudu selitti kulkiessaan veljentyttärensä kanssa Gailloninkatua. – Vinçard on perustanut silkkikankaiden erikoisliikkeen, jolla vielä on melkoisen hyvä kauppavaihto. Tietysti hänelläkin on vaikeuksia niinkuin kaikilla, mutta hän on terävä mies, joka saituudellaan saa tilit tasaantumaan. Luulenpa kumminkin, että hänellä on aikomus lopettaa luuvalonsa takia.

      Silkkikauppa sijaitsi Neuve-des-Petits-Champs'inkadun varrella lähellä Choiseulin kauppakujaa. Se oli puhdas ja valoisa, sisustettu uudenaikaisen ylellisesti ja mukavasti, mutta pieni ja vähävarastoinen. Baudu ja Denise tapasivat Vinçard'in tärkeässä neuvottelussa kahden herran kanssa.

      – Älkää välittäkö meistä, verkakauppias huusi, – meillä on aikaa odottaa.

      Peläten häiritsevänsä hän palasi ovelle, missä kuiskasi Denisen korvaan:

      – Tuo laiha on Aarreaitassa, silkkiosaston alijohtaja, ja toinen, tuo paksu mies, on silkkitehtailija Lyonista.

      Denise luuli ymmärtävänsä, että Vinçard koetti myydä kauppaansa Robineaulle, Naisten Aarreaitan virkailijalle. Silmää räpäyttämättä, kunniallisen ja arvokkaan näköisenä hän vakuuttamalla vakuutti, ollen kuitenkin mies, jolle valat ja kunniasanat eivät paljoakaan merkitse. Hänen puheestaan päätellen liike oli kultakaivos, josta hänen oli pakko luopua kirotun sairauden takia. Hän keskeytti puheensa yhtä kyytiä valittaen kipujaan ulkonaisen rehevän terveytensä vastaväitteistä huolimatta. Mutta hermostuneena ja kärsimättömänä Robineau ei malttanut kuunnella. Hän tiesi kuinka tukala erikoisliikkeiden oli tulla toimeen ja tiesipä vielä mainita erään silkkikaupan, joka oli joutunut häviöön, siksi että oli liian lähellä Aarreaittaa.

      – Tuhat tulimmaista, kummako jos Vabre keikahti! Hänen vaimonsahan hävitti kaikki… Ja sitäpaitsi mehän olemme viidensadan metrin päässä Aarreaitasta, kun sitävastoin Vabre oli ihan vieressä, ovet rinnakkain.

      Gaujean, silkkitehtailija, sekaantui keskusteluun, ja äänet hiljenivät. Hän väitti suuria tavarataloja Ranskan teollisuuden turmioksi. Kolme, neljä liikettä määräsi teollisuudelle sen lait. Hän viittaili siihen, että ainoa keino niiden vastustamiseksi oli pikkukauppojen suosiminen ja varsinkin erikoisliikkeiden, joille tulevaisuus kuului, hän lupasi suuren luotonkin Robineaulle.

      – Ja kuinka Aarreaitta onkaan käyttäytynyt teitä kohtaan! Palkitseeko se palvelijansa työt? Nylkemiskoneita ne vain ovat nuo tavaratalot, ihmisten häviöksi. Jo aikoja sitten teidän olisi pitänyt päästä osastonne johtajaksi. Mutta kaikista lupauksista huolimatta paikka annettiin Bouthemont'ille, joka tuli syrjästä ja jolla ei ollut mitään oikeutta siihen.

      Tuo vääryyden tekemä haava oli vielä niin veres, että Robineaun oli vaikea kestää viittausta siihen. Mutta sittenkin hän epäili. Rahat eivät näet olleet hänen omiaan. Ne olivat hänen vaimonsa, joka oli perinyt kuusikymmentätuhatta frangia, ja tuon rahasumman käyttäminen oli hänelle sangen arka asia. Epäilyttävään yritykseen hän ei ainakaan tahtonut sitä panna, mieluummin hän olisi katkaissut itseltään kädet.

      – En uskalla vielä päättää, hän sanoi lopuksi. – Saatte antaa minulle miettimisaikaa. Sittenpähän nähdään.

      – Niin kuin tahdotte, sanoi Vinçard, salaten pettymyksensä suopeaan hymyyn. – Eipä siitä minulle ole tappiota. Jospa vain ei noita kipuja olisi…

      Ja lähestyen ovellaseisojia hän kysyi:

      – Millä voin palvella teitä, herra Baudu?

      Verkakauppias, joka oli kuunnellut toisella korvallaan keskustelua, esitti Denisen, kertoi hänen olosuhteistaan minkä piti sopivana ja sanoi hänen palvelleen kaksi vuotta pikkukaupungin liikkeessä.

      – Ja koska haette hyvää myyjätärtä, niinkuin olen kuullut…

      Vinçard teeskenteli epätoivoista.

      – No pahastipa sattui, sanoi hän. – Olen jo viikon päivät hakenut myyjätärtä, ja ennätin juuri ottaa palvelukseeni tytön, tuskin kahtakaan tuntia sitten.

      Syntyi äänettömyys. Denise näytti masentuneelta. Silloin Robineau, joka katseli säälien häntä, epäilemättä hänen köyhän asunsa takia, uskalsi huomauttaa:

      – Tiedän, että meillä tarvitaan myyjätär valmiiden vaatteiden osastolle.

      Baudu ei voinut pidättää sydämestään kohoavaa huutoa:

      – Teilläkö? Ei, hitto vieköön!

      Sitten hän meni hämilleen. Denise punastui korvia myöten. Tuohonko suureen tavarataloon? Uskaltaisiko hän! Ajatus että se olisi mahdollista sai hänen rintansa paisumaan ylpeydestä.

      – Miksikä niin? Robineau kysyi hämmästyen. – Päinvastoin sehän olisi neidille suureksi onneksi… Minun mielestäni hänen pitäisi huomenna mennä osaston johtajattaren, Aurélie rouvan luo. Eihän se mitään; pahin mikä voi sattua on, etteivät ota.

      Verkakauppias yritti sanoa jotakin peittääkseen vastenmielisyytensä. Kyllähän hän tunsi Aurélie rouvan tai ainakin hänen miehensä, kassanhoitajan. Paksu mies, jolta oli käsi katkennut omnibusvaunun alla, eikö niin? Sitten hän sanoi äkkiä kääntyen Deniseen:

      – Se on hänen asiansa eikä minun… Onhan hän vapaa päättämään.

      Ja hän lähti käteltyään Gaujeania ja Robineauta. Vinçard СКАЧАТЬ