Naisten aarreaitta. Emile Zola

Чтение книги онлайн.

      Mouret oli jo aikoja sitten poistunut välikerroksen hallista. Hän oli äkkiä ilmestynyt alakertaan vieville pääportaille, josta hän myös saattoi nähdä mitä talossa tapahtui. Veri oli jälleen kohonnut hänen kasvoilleen, ja hänen luottamuksensa oli palannut ja yhä lujentunut hänen nähdessään tavarataloon vähitellen tulvivat joukot. Se oli odotettu rynnäkkö, iltapäivän kaivattu tungos, jonka tuloa hän peloissaan oli hetken epäillyt. Kaikki virkailijat olivat paikoillaan, sillä viimeinen kellonsoitto oli jo kolmannellekin pöydälle ilmoittanut aterian päättyneen. Huono-onnisen aamupäivän huono tulos, jonka arvatenkin oli aiheuttanut yhdeksän aikaan purkautunut rankkasade, oli vielä korjattavissa, sillä nyt taivaan laki jälleen kohosi häikäisevän kirkkaana voitonriemua ennustaen. Välikerroksen osastot vilkastuivat. Mouret'n täytyi väistyä syrjään antaakseen tietä naisille, jotka pieninä ryhminä kulkivat hänen ohitsensa kokoontuakseen valkotavarain tai valmiiden vaatteiden osastoille. Takanaan pitsi- ja huiviosastolla hän kuuli mainittavan suuria summia. Mutta hallit varsinkin elvyttivät hänen toivoaan. Lyhyttavaraosastolla oli tungosta, villakangasosastot olivat tulvillaan ja ostajajono tiivistyi kaiken aikaa. Asiakkaat olivat melkein kaikki hattupäisiä, siellä täällä vain joku myöhästynyt huivipäinen palvelijatar. Keskushallissa, kattovalaistuksen selkeässä kirkkaudessa naiset olivat riisuneet käsineensä sivelläkseen paris-bonheur – pakkoja ja puhellen puoliääneen. Mouret oli nyt tietoinen kadulta kantautuvista sekavista äänistäkin: ne ennustivat lukemattoman joukon lähestymistä. Hän tunsi jalkojensa alla koneen kuumenevan ja pärskyvän luoden liikuntoa ja elämää mahtavan tavaratalon joka soppeen alkaen kassasta, johon kulta helisten kasaantui, ja pöydistä, missä apulaiset yhtä mittaa käärivät ostoksia paperiin, aina kellarikerroksen syvänteisiin saakka, lähettämöön, joka tulvi täyteen tavarapaketteja ja jonka kuumeinen toiminta tärisytti koko taloa. Keskellä väentungosta isä Jouve asteli vakavana varkaita tarkkaillen.

      – Kas, sinäkö siinä! Mouret sanoi äkkiä huomatessaan Paul de Vallagnosc'in, jonka palveluspoika saattoi hänen luokseen. – Et ollenkaan häiritse… Sitä paitsi sinun vain tarvitsee seurata minua, jos tahdot nähdä kaiken, sillä tänään minun on oltava koko päivä pahimmassa kahakassa.

      Mouret ei osannut vieläkään täysin rauhoittua. Ihmisiä kyllä tuli koko ajan, mutta tulisiko myynnistä kuitenkaan niin suurenmoista, kuin hän oli toivonut? Hän ei ilmaissut pelkoaan, laski vain leikkiä ystävänsä kanssa ja vei hänet nauraen mukanaan.

      – Taitaa olla hiukan paranemaan päin, Hutin sanoi Favier'lle. – Minulta vain asiat eivät onnistu. On totta tosiaankin kovan onnen päivä. Taas meni vuoro hukkaan, sillä tuo houkkio ei ostanut mitään.

      Hän osoitti leuallaan naista, joka parhaillaan poistui heittäen kyllästyneitä katseita kankaisiin. Tuhannen frangin palkalla ei kovinkaan kauan selvinnyt, jos ei saanut myydä. Tavallisesti Hutinin myyntiprosentti nousi seitsemään tai kahdeksaan frangiin, niin että hän kaikkiaan, kiinteä palkka mukaan laskettuna, ansaitsi keskimäärin kymmenen frangia päivässä. Favier pääsi korkeintaan kahdeksaan. Nyt tuo tolvana vei häneltä parhaat palat. Hän sai taas pukukankaan myydyksi, vaikka oli jäykkä ja kylmä kuin jääpuikko eikä saanut koskaan kenenkään suuta vetäytymään nauruun. Pistipä todella vihaksi.

      – Yömyssyt ja rullapäät rahaa tekevät, kuiskasi Favier tarkoittaen lyhyttavara- ja trikootavaraosaston myyjiä.

      Mutta Hutin, joka tarkasteli tavaratalon elämää, sanoi äkkiä:

      – Tunnetteko rouva Desforges'in, johtajan ystävättären?.. Hän on käsineosastolla, tuo tumma kaunotar, jolle Mignot koettaa käsineitä.

      Hän vaikeni. Sitten hän jatkoi aivan hiljaa kuin osoittaen sanansa

      Mignot'lle, jota ei herennyt katselemasta:

      – Kas niin, poikaseni, hiero sinä hänen sormiaan, niin pääset pitkälle. Et sinä ensi kertaa voimiasi koettele. Onhan sitä ennenkin nähty.

      Mignot, käsineosaston myyjä, ja Hutin olivat kauniina miehinä tunnettuja naistenlumoojia ja kilpailivat etusijasta. Eivät he tosin kumpikaan voineet kerskata mistään todellisesta valloituksesta; Mignot'n maine perustui vanhaan juttuun, että erään poliisikomisarion vaimo oli häneen rakastunut, Hutin taas oli voittanut erään nyörinpunojattaren suosion tämän väsyttyä kaupunginosansa pahamaineisten hotellien tarjoamiin huvituksiin. Mutta kilpakumppanit valehtelivat parhaansa mukaan ylläpitääkseen mainettaan viitaten alinomaa kaikenlaisiin salaperäisiin seikkailuihin, lemmenkohtauksiin kreivittärien ja muiden kanssa.

      – Ottaisitte te hänet, Favier sanoi veitikkamaisen viattomasti.

      – Tosiaankin! Hutin huudahti. – Jos hän tulee tänne, niin kiedon hänet pauloihini, minun on välttämättä hankittava viisi frangia.

      Käsineosastolla kokonainen jono naisia istui nikkelikulmaisen, vihreällä sametilla verhotun myyntipöydän edessä, ja myyjät pinosivat heidän eteensä kapeita, ruusunpunaisia rasioita, joita ottivat laatikoista. Mignot varsinkin kumarteli, sievät nukenkasvot hymyssä ja soinnutteli somasti pariisilaista sorakieltään. Hän oli myynyt rouva Desforges'ille jo kaksitoista paria bonheur-nimisiä kiiltonahkahansikkaita, liikkeen erikoistavaraa. Sitten rouva Desforges oli halunnut kolme paria pesunahkahansikkaita. Ja nyt hän antoi koetella Saksin hansikkaita, peläten ettei niissä ollut tarkat numerot.

      – Ne sopivat erinomaisesti, toisteli Mignot. – Kuusi ja kolme neljännestä olisi liian suuri numero noin hentoon käteen.

      Puoleksi maaten pöydällä hän ojensi kätensä ottaen asiakkaan sormet toinen toisensa perästä liuvuttaen niihin hyväilevän hitaasti hansikkaat ja katsoen tätä silmiin ikäänkuin toivoen erottavansa niissä nautinnon raukean ilmeen. Mutta rouva Desforges, kyynärpää samettiin nojattuna ja käsi koholla, luovutti hänelle sormensa ilman vähintäkään liikutusta, yhtä tyynenä kuin luovuttaessaan jalkansa kamarineidilleen kengän napittamista varten. Myyjä ei hänestä ollut mies; katsomattakaan Mignot'iin rouva Desforges käytti häntä palvelukseensa välittämättä hänen kosketuksestaan enempää kuin palvelijansakaan kosketuksesta.

      – Olenko liian kovaotteinen, rouva?

      Rouva Desforges kielsi pään liikkeellä. Saksin hansikkaiden haju, metsäeläimen ikäänkuin sokeroitu myskinhaju, kohosi tavallisesti hänen päähänsä, ja hän tunnusti nauraen, että tuo arveluttava haju hurmasi oudolla tavalla häntä. Mutta tämän arkisen myyntipöydän edessä hän ei kiinnittänyt siihen vähintäkään huomiota; siitä ei kohonnut mitään aistillisesti hivelevää lämpöä, joka olisi saattanut hänet hetkeksikään katsomaan edessään olevaa miestä toisin silmin kuin ketä muuta myyjää tahansa.

      – Haluatteko muuta, rouva?

      – En, kiitos… Olkaa hyvä ja viekää nämä kassaan n: o 10, rouva

      Desforges'ia varten.

      Talossa tunnettuna asiakkaana hän antoi nimensä kassaan ja käski viedä sinne kaikki ostokset huolimatta myyjää seuraansa. Rouva Desforges'in mentyä Mignot iski silmää naapurilleen uskotellakseen, että jotakin erinomaista oli tekeillä:

      – Mitä sanot! Tuollaiselle hienokäpälälle voisi koettaa käsineitä kaiken ikänsä.

      Mutta rouva Desforges jatkoi ostoksiaan. Hän kääntyi vasemmalle ja pysähtyi ostamaan pyyheliinoja. Sitten hän teki pitkän kierroksen ja tuli villakangasosastolle hallin perälle. Sieltä hän aikoi ostaa pukukankaan keittäjättärelleen, jolle hän tahtoi lahjoittaa jotakin osoittaakseen tyytyväisyyttään. Mutta osasto oli niin täpötäynnä, että tuskin pääsi kulkemaan. Pikkuporvariston СКАЧАТЬ