Naisten aarreaitta. Emile Zola

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ Ostajia vain ei näkynyt. Rouva Frédéric, joka katkeroituneena leskenä koetti hakea lievennystä ennustamalla muille onnettomuuksia, väitti jurosti, että päivä oli hukassa, ettei tarvinnut enää odottaa kissaakaan ja että oli parasta sulkea kaapit ja lähteä tiehensä. Marguerite, joka oli sangen ahne, tuli tästä ennustuksesta nyrpeälle mielelle, ja hänen litteät kasvonsa synkkenivät, mutta hevoskaula Clara, joka ei välittänyt muusta, kunhan pääsi kedoille laukkaamaan, ajatteli jo huvimatkaa Verrières'iin, jos liike romahtaisi. Aurélie rouva käveli osastollaan vakavan näköisenä ja sanaakaan sanomatta, kenraalina, jonka on vastattava niin voitosta kuin tappiostakin.

      Yhtätoista käydessä alkoi tulla ostajia. Denisen myyntivuoro lähestyi, eräs rouva tuli sisään.

      – Pulloposki maalta, tiedättehän, kuiskasi Marguerite.

      Saapunut oli noin neljänkymmenenviiden ikäinen tukevanpuoleinen nainen, joka kaukaisesta maaseutukaupungistaan tuli aika-ajoin käymään Pariisissa. Kotona hän pitkinä kuukausina pani rahoja säästöön, ja kun hän tuli Pariisiin, hän tuli suoraa päätä Naisten Aarreaittaan, missä kulutti kaikki säästönsä. Harvoin hän kirjeitse tilasi mitään, sillä hän tahtoi itse nähdä, omaksi ilokseen kosketella tavaroita, ja hän osti Naisten Aarreaitasta koko vuoden tarpeensa, yksin silmäneulatkin, joista häneltä muka kotikaupungissa kiskottiin hävyttömät hinnat. Koko tavaratalo tunsi hänet ja tiesi, että hän oli rouva Boutarel, kotoisin Albista, mutta sen enempää hänen oloistaan ja elämästään ei tiedetty, eikä välitettykään tietää.

      – Toivon, että voitte hyvin, rouva Boutarel, sanoi Aurélie rouva tullen kohteliaasti häntä vastaan. – Mitä haluatte? Teitä palvellaan heti paikalla.

      Sitten kääntyen neitien puoleen hän sanoi:

      – Pian joku tänne.

      Denise lähestyi, mutta Clara heittäytyi väliin. Viimeksimainittu oli yleensä laiska myymään eikä suuresti välittänyt rahoista, koska hän ansaitsi niitä enemmän ja vaivatta liikkeen ulkopuolella. Mutta nyt hän innostui, kun huomasi voivansa tehdä kiusaa vastatulleelle.

      – Anteeksi, nyt on minun vuoroni, Denise vastusteli.

      Aurélie rouva pysähdytti hänet ankaralla katseella, ja kuiskasi:

      – Tässä ei ole nyt vuoroista kysymys, minun käskyjäni täällä totellaan. Odottakaa kunnes opitte kuinka tunnettuja asiakkaita on palveltava.

      Denise vetäytyi pois tieltä. Tuntien silmiensä kostuvan hän käänsi selkänsä salatakseen herkkyytensä ja oli katsovinaan ikkunasta kadulle. Joko hänet nyt estettiin myymästäkin? Kaikkiko he yksissä tuumin aikoivat riistää häneltä ansiot? Tulevaisuus alkoi pelottaa häntä, ja hänestä tuntui mahdottomalta kestää tässä itsekkyyden taistelussa. Sydän täynnä katkeruutta hän painoi otsansa kylmää lasia vastaan, ja katsellen vastapäätä olevaa Vanhaa Elbeufia hän ajatteli, että hänen kenties sittenkin olisi pitänyt pyytää setää ottamaan hänet luokseen; ehkä setä oli jo muuttanutkin mieltä. Olihan hän näyttänyt niin liikuttuneelta eilisiltana. Nyt hänen täytyi olla yksin tässä laajassa talossa, johon hän oli eksynyt kaikkien loukattavaksi ja vihattavaksi. Pépé ja Jean, jotka olivat aina tottuneet turvautumaan häneen, olivat vieraiden luona; tuntui aivan siltä, kuin häneltä olisi revitty sydän rinnasta. Vaivoin pidätettyjen kyynelten läpi näytti koko katu hänestä värisevän sakeassa usvassa. Hänen takaansa kuului yhtämittaista puhetta.

      – Tämähän nousee niskaan, kuului rouva Boutarel sanovan.

      – Rouva on väärässä, Clara vakuutti, – se istuu erinomaisen hyvin olkapäistä… Tai kenties rouva mieluummin tahtoo pienen turkin.

      Mutta samassa Denise tunsi käsivarttaan kosketettavan ja säpsähti.

      Rouva Aurélie puhutteli häntä ankarasti:

      – Taas seisotte mitään tekemättä, katsotte vain huviksenne kadulle. Se ei käy ollenkaan.

      – Hyvä rouva, eihän minun anneta palvella asiakkaita.

      – Teille on muuta työtä. Alusta teidän on alettava. Pankaa vaatteet takaisin paikoilleen.

      Osastolla käyneitä vähälukuisia ostajia varten oli kaapit pengottu jo sekaisin. Pitkillä tammipöydillä salin oikealla ja vasemmalla puolella oli suuria vaatekasoja, turkkeja, viittoja, vaippoja, kaikenkokoisia ja kaikenmallisia. Vastaamatta Denise rupesi lajittelemaan niitä, käänsi ne siististi kokoon ja pani takaisin kaappeihin. Tämä oli vasta-alkavien työtä. Hän ei väittänyt enää vastaan, sillä hän ymmärsi, että täällä vaadittiin ehdotonta tottelevaisuutta ja että hänen oli odotettava, kunnes johtajatar sallisi hänen myydä, niinkuin ensiksi oli tuntunut aikovankin. Hän järjesteli yhä vaatteita, kun Mouret saapui. Denise hätkähti hänet nähdessään. Puna kohosi hänen kasvoilleen, ja hänet valtasi uudestaan outo pelko, kun hän luuli, että Mouret puhuisi hänelle. Mutta tämä ei edes nähnytkään häntä. Tuskin lienee muistanutkaan tyttöä, jota hän hetkeksi viehättyen oli puoltanut.

      – Rouva Aurélie, hän sanoi käskevästi.

      Hän oli hiukan kalpea, mutta katse oli kirkas ja päättäväinen. Kiertäessään osastoja hän oli huomannut ne tyhjiksi, ja äkkiä hänen mieleensä oli johtunut, että onni voisi pettää lujauskoisenkin palvelijansa. Eihän kello tosin vielä ollut paljoa, tuskin yhtätoista, ja hän tiesi kokemuksesta, ettei varsinaista ostajakuntaa voinut odottaa ennenkuin iltapäivällä. Mutta eräistä merkeistä päättäen oli syytä levottomuuteen. Ennen oli näyttelyissä ollut liikettä jo aamusta alkaen, mutta tällä kertaa tavaratalossa ei näkynyt naapuriston rouviakaan, joiden oli tapana pistäytyä paljain päin ikäänkuin tervehtimään. Niinkuin kaikkien suurten sotajoukonjohtajien on laita, hänkin masentumattomasta toimintatarmostaan huolimatta joutui jonkinlaisen taikauskoisen heikkouden valtaan. Asiat eivät sujuneet. Hän oli hukassa. Eikä hän tiennyt minkä tähden. Hän luuli lukevansa tappionsa ohikulkevien asiakkaidenkin kasvoista.

      Samassa rouva Boutarelkin, joka tavallisesti aina osti, meni pois sanoen:

      – Ei teillä ole mitään, mikä miellyttäisi minua… En ainakaan vielä voi päättää, täytyy miettiä.

      Mouret näki hänen lähtevän, ja kun Aurélie rouva kutsua noudattaen riensi saapuville, Mouret vei hänet syrjään kysyäkseen häneltä jotakin. He vaihtoivat muutaman kiireisen sanan. Aurélie rouva oli masentuneen näköinen ja teki liikkeen ikäänkuin sanoakseen, ettei kauppa ottanut vilkastuakseen. Hetkeksi he jäivät vastakkain seisomaan neuvottomina, sellaisen epäilyksen vallassa, jota kenraalit eivät tahdo miehistölle paljastaa. Sitten Mouret sanoi ääneen tavallisella rohkeudellaan:

      – Ottakaa työhuoneesta ompelutyttö tänne, jos tarvitsette väkeä. Aina hänestäkin kai on vähän apua.

      Epätoivoisena hän jatkoi kierrostaan. Aamusta alkaen hän oli koettanut välttää Bourdonclea, jonka levottomat huomautukset suututtivat häntä. Mutta astuessaan ulos valkovaateosastolta, jossa kaupanteko oli vieläkin huonompaa, hän sattui suoraan tätä onnettomuudenennustajaa vastaan eikä voinut päästä pakoon. Voimatta kestää Bourdonclen valituksia hän lähetti tämän muitta mutkitta tiehensä kiukkuisin sanoin, joilta hän ei säästänyt korkeitakaan virkailijoitaan, kun oli pahalla päällä.

      – Jättäkää minut rauhaan, hän ärjäisi. – Kaikki on kunnossa. Jos suutun, niin ajan kaikki pelkurit niin pitkälle kuin tietä piisaa.

      Mouret asettui yksin seisomaan välikerroshalliin kaidepuihin nojaten. Sieltä hän saattoi katseellaan СКАЧАТЬ