Totuus. Emile Zola

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ että rouva Simon olisi läsnä? Eikö hän voisi tulla alas hetkeksi?

      La Bissonnière nyökäytti myöntävästi päätään, ja Simon meni hakemaan vaimoansa, jonka kanssa hän pian palasi takasin.

      Puettuna hyvin yksinkertaiseen aamupukuun oli Rachel niin kaunis, että kaikkien täytyi ihailla häntä kun hän syvän hiljaisuuden vallitessa astui sisään. Hän oli täysin kehittynyt juutalainen kaunotar, hänen kasvonsa olivat hienot, hiukset mustat ja komeat, kasvojen väri kullan hohtava, silmät suuret hyväilevät, huulet punaiset ja hampaat loistavan valkoiset. Hän oli luonteeltaan vähän veltto ja oli sulkeutunut kotiinsa miehensä ja lastensa seuraan niinkuin itämaalainen nainen sulettuun puutarhaansa. Simon oli panemaisillaan ovea kiinni, kun heidän kaksi vahvaa, reipasta lastansa Joseph ja Sarah, joista toinen oli neljän ja toinen kahden vuoden vanha, tunkeutuivat sisään huolimatta siitä, että heitä oli kielletty tulemasta alas; he koettivat piiloutua äitinsä hameisiin ja tuomarit kehoittivat jättämään heidät rauhaan.

      Kohtelias La Bissonnière, johon näin suuri kauneus ei voinut olla vaikuttamatta, alkoi huilunheleällä äänellä kysellä.

      – Rouva, oliko kello kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista kun teidän miehenne saapui kotiin?

      – Oli, herra, tullessaan hän katsoi seinäkelloa; ja kun kello löi kaksitoista oli hän paneutunut maata ja me keskustelimme puoliääneen etteivät lapset heräisi.

      – Mutta ettekö te, rouva, ennen puolisonne tuloa, puoli yhdestätoista puoli kahteentoista, kuulleet mitään askeleita, ääniä, taistelun melua tai tukahutettuja huutoja.

      – En, herra, en niin mitään. Minä nukuin, puolisoni vasta herätti minut astuessaan huoneeseen… Minä olin hänen lähtiessään ollut jotakuinkin sairas, ja hän oli iloinen siitä että olin parempi, hän nauroi ja laski leikkiä niin että minun täytyi pyytää häntä olemaan hiljaa, ettei hän häiritsisi muita, sillä niin hiljaista oli kaikkialla… Oh! kukapa olisi aavistanut että niin hirveä onnettomuus oli meitä kohdannut!

      Hän oli ankarassa mielenliikutuksessa, kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiaan ja hän kääntyi miehensä puoleen ikäänkuin häneltä hakien voimaa ja lohdutusta. Ja Simon itki myöskin nähdessään vaimonsa itkevän, unohti missä he olivat ja otti hänet syliinsä ja suuteli häntä hellästi. Lapset katselivat heihin levottomina, ja hetkeksi valtasi kaikki syvä liikutus ja sääli.

      – Olin vähän ihmeissäni siitä, että mieheni tuli siihen aikaan, jatkoi rouva Simon. Päästyään vuoteeseen kertoi hän minulle asian laidan.

      – Minä en voinut olla menemättä pitoihin, selitti Simon; ja olin niin harmissani kun näin puoli yhdentoista junan jättävän, että päätin heti lähteä jalkaisin kotiin, sillä muutoin olisi minun täytynyt odottaa puoliyön junaa. Yö oli hyvin lämmin ja kaunis… Yhden tienoissa, kun rajuilma jo oli alkanut, kerroin kuinka olin viettänyt iltani ja puhelin hiljaa vaimoni kanssa, hän kun ei voinut saada unta. Tämän vuoksi olimme vielä vuoteessa tänä aamuna kuoleman ollessa vieraana talossa.

      Rachel oli taas ruvennut itkemään ja Simon syleili häntä uudelleen.

      – No niin, rakkaani! Me rakastimme pienokaista koko sydämestämme, me kohtelimme häntä niinkuin omaa lastamme, omatunto ei voi mistään nuhdella meitä tässä kauheassa onnettomuudessakaan.

      Se oli läsnäolioidenkin mielipide. Pormestari Darras sanoi suuresti kunnioittavansa Simonia opettajana. Mignot ja neiti Rouzaire, vaikkakaan he eivät ollenkaan pitäneet juutalaisista, olivat yhtä mieltä siitä, että Simon kaikin voimin koetti saada syntyperänsä anteeksi käyttäytymällä moitteettomasti. Isä Philibin ja veli Fulgentius puolestaan pysyivät puolueettomina, ikäänkuin olisivat asiaan kuulumattomia, ja he vaan äänettöminä katselivat terävillä silmillään ympärilleen, tutkien henkilöitä ja asioita. Tuomarit, joista asia näytti pimeältä kuin yö, lukuunottamatta sitä arvelua että joku tuntematon henkilö oli akkunan kautta päässyt sisään ja paennut jälleen, saivat tyytyä siihen mitä olivat huomanneet. Ainoastaan se oli varma että rikos tapahtui puoli yhdentoista ja yhdentoista välillä; itse tämä inhoittava ja raaka rikos oli täydelleen pimeyden peitossa.

      Markus jätti virkamiehet järjestämään joitakuita yksityisseikkoja ja lähti syömään aamiaista syleiltyään veljellisesti Simonia. Äskeinen kohtaus Simonin ja hänen vaimonsa välillä ei ollut mitään uutta hänelle, sillä hän tiesi, kuinka syvästi he rakastivat toisiaan. Mutta hänelle oli tullut kyyneleitä silmiin kun hän näki niin paljon rakkautta ja hyvyyttä. Saint-Martinin kello löi juuri kahtatoista, kun hän saapui torille, missä tungos oli jo niin suuri että hänen oli vaikea raivata itselleen tietä. Sitä mukaa kuin tieto rikoksesta levisi, tuli kaikkialta joukottain ihmisiä, jotka tungeskelivat suljetun ikkunan edessä, niin että santarmeilla oli täysi työ sitä suojellessaan. Täydellisesti vääristyneet, liioitellut ja kamalat kertomukset kiertelivät suusta suuhun, herättivät vihaa ja yllyttivät kiihoittunutta kansajoukkoa. Kun Markus vihdoin pääsi tungoksen läpi, puhutteli häntä eräs pappi.

      – Tulette koululta, herra Froment, ovatko kaikki nuo hirvittävät seikat tosia?

      Se oli abotti Quandieu, Saint-Martinin kirkkoherra, neljänkymmenenkolmen vuotias suuri ja vahva mies, jonka kasvot olivat lempeät ja hyvät, silmät kirkkaan siniset, posket pyöreät ja leuka pehmeä. Markus oli tutustunut häneen rouva Duparquen luona, jonka ystävä ja rippi-isä hän oli; ja vaikka Markus ei ylipäänsä pitänyt papeista tunsi hän tätä kohtaan jonkun verran kunnioitusta, sillä hän tiesi hänen olevan suvaitsevaisen ja oikeamielisen miehen ja sitä paitsi enemmän tunteellisen kuin järkevän.

      Muutamin sanoin Markus kertoi asiat, jotka jo itsessäänkin olivat tarpeeksi kauheat.

      – Herra Simon raukka, sanoi kirkkoherra säälivällä äänellä, mikä suru se mahtaakaan olla hänelle, sillä hän rakasti suuresti veljenpoikaansa ja kohteli tätä erittäin hyvin! Minä olen itse nähnyt todistuksia siitä.

      Tämä vapaaehtoinen arvostelu miellytti Markusta, joka vielä hetken keskusteli papin kanssa. Silloin lähestyi eräs kapusiinimunkki, isä Theodosius, sen pienen veljeskunnan esimies, joka hoiti jumalanpalvelusta läheisyydessä sijaitsevassa kappelissa. Hän oli komea mies, kasvonsa olivat kauniit, silmänsä suuret ja tuliset ja mahtava parta teki hänet majesteetillisen näköiseksi. Hän oli suosittu rippi-isänä ja salaperäisesti vaikuttava kaunopuhuja, jonka lämmittävää ääntä kuuntelemaan kaikki uskovaiset riensivät. Vaikkakin hän oli salaisessa taistelussa kirkkoherra Quandieun kanssa, osoitti hän nuorempana ja halvempana Herran palvelijana tälle nöyrää kunnioitusta. Hän alkoi heti puhua mielenliikutuksestaan ja surustaan. Lapsi raukka oli edellisenä iltana kappelissa herättänyt hänen huomiotansa! Kuinka syvä olikaan hänen hartautensa ollut, hän oli oikea taivaan enkeli, kiharatukkainen vaalea kerubiini! Markus oli heti isä Theodosiuksen puheen alussa sanonut jäähyväiset, sillä hän tunsi häntä kohtaan voittamatonta vastenmielisyyttä ja epäluottamusta. Taas läksi hän kotiin päin, mutta hänet pysäytettiin uudelleen. Ystävällisesti lyötiin häntä olalle.

      – Kas! Férou!.. Tekö Mailleboisissa.

      Férou oli opettajana Moreuxissa, pienessä neljän kilometrin päässä Jonvillestä olevassa yksinkertaisessa kunnassa, jossa ei edes ollut omaa kirkkoherraa, vaan jossa sielunhoitajan virkaa toimitti Jonvillen kirkkoherra, apotti Cognasse. Férou viettikin siellä vaimonsa ja kolmen tyttärensä kanssa mitä kurjinta elämää. Hän oli pitkä, hintelä mies ja hänen vaatteensa näyttivät aina liian lyhyiltä. Hänen ruskeat hiuksensa seisoa törröttivät pitkässä luisevassa päässä, nenä oli hänellä käyrä, suu leveä ja leuka esiin pistävä, eikä hän koskaan tiennyt mitä tehdä suurilla СКАЧАТЬ