Totuus. Emile Zola

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ täyttyisivät. Minun toimekseni on, niinkuin sanoitte, annettu tiedustella teidän ajatustanne asiasta. Tiedetään, että olen ystävänne. Le Barazer kutsui minut maanantaina prefektin virkataloon. Ja keskustellessamme asiasta, syntyi meissä ajatus tarjota teille paikka Mailleboisissa.

      Markus ei voinut pidättää äkkinäistä liikettä, hän kohautti olkapäitään.

      – Tosin, jatkoi Salvan, ei Le Barazer osoittanut suurta rohkeutta Simonin jutussa. Hän olisi voinut toimia paremmin. Mutta meidän täytyy tyytyä ihmisiin sellaisina kuin he ovat. Sen voin kuitenkin teille luvata, että hän tästedes, vaikkei julkisesti seisoisikaan teidän vierellänne, on oleva teille salainen tuki, johon pelotta voitte nojautua. Hän arvosteli sittenkin oikein prefekti Hennebisea, joka niin kammoo huomiota herättäviä juttuja; ja kunnon rehtori Forbes tyytyi johtajan arvoon ilman valtaa. Kaikki vaara tulee tuon jesuiitan Mauraisinin puolelta, jota hänen esimiehensä Le Barazer valtioviisaudesta luulee täytyvänsä suosia… No, eihän taistelu teitä pelottane!

      Markus oli vaiti, katse maahan luotuna. Hän näytti epäilysten valtaamana vaipuneen levottomiin mietteisiin. Ja Salvan, joka tuntien hänen perhesuhteensa osasi arvata hänen ajatuksensa, tarttui hyvin liikutettuna hänen molempiin käsiinsä.

      – Minä tiedän mitä teiltä pyydän, ystäväni… Olin Berthereaun, Genevièven isän hyvä ystävä. Hänellä oli hyvin vapaat mielipiteet ja terävä järki, mutta hän oli tuntehikas luonne ja taipui vihdoin käymään vaimonsa kanssa messussa. Myöhemmin olin hänen tyttärensä, teidän nykyisen vaimonne holhooja ja kävin usein pienessä talossa Kapusiinitorin varrella, jossa ankaran jumalinen ja itsevaltias rouva Duparque hallitsi, taivuttaen tahtonsa alle tyttärensä, surumielisen ja nöyrän rouva Berthereaun ja tyttärentyttärensä suloisen Genevièven. Ehkä olisi minun mennessänne naimisiin pitänyt enemmän varoittaa teitä, sillä teidänlaisenne miehen on aina vaarallista joutua jumaliseen perheeseen ja ottaa vaimokseen nuoren tytön, joka niin kuin hän, lapsuudesta saakka on tottunut mitä hartaimpaan uskonnollisuuteen. Tähän saakka ei minun ole tarvinnut soimata itseäni siitä, koska te olette onnellisia… Mutta aivan varmaan te tulette olemaan alituisessa ristiriidassa vanhojen rouvien kanssa, jos otatte vastaan paikan Mailleboisissa. Sitähän ajattelette, eikö niin?

      Markus katsoi ylös.

      – Niin, minä tunnustan että pelkään onneni tähden… Te tiedätte etten ole kunnianhimoinen, ja vaikka nimitys Mailleboisiin olisi minulle toivottava yleneminen, olen kumminkin täydellisesti tyytyväinen asemaani Jonvillessä, jossa olen onnistunut edistämään tarkoitustamme… Ja nyt vaaditte minua jättämään tämän varman aseman, pannakseni alttiiksi kaiken rauhani!

      Oli hetken hiljaisuus, sitten Salvan kysyi hiljaa.

      – Epäilisittekö Genevièven rakkautta?

      – Oi, en! huudahti Markus.

      Oli taaskin hetken hiljaisuus, mutta sitten jatkoi Markus.

      – Kuinka voisin häntä epäillä? hän rakastaa minua suuresti. Mutta te ette voi ajatellakaan minkälaista elämää me vietimme vanhojen rouvien luona, Simonin jutun aikana. Se oli aivan sietämätöntä, olin siellä aivan kuin vieras, palvelijakaan ei puhutellut minua. Niiden harvojen sanojen alla, joita vaihdoimme, piili vihamielisyys aina valmiina puhkeamaan katkeriin riitoihin. He olivat kuin toisesta maailmasta kotoisin, eikä minulla ollut mitään yhteistä heidän kanssaan. Se oli täydellinen jyrkkä ero… Ja vanhat rouvat alkoivat turmella minun Genevièveänikin, hän muuttui taas nunnien oppilaaksi. Hän oli itsekin alkanut pelätä ja oli ylen onnellinen kun palasimme Jonvilleen omaan pieneen pesäämme.

      Hän keskeytti puheensa vapisten: sitten huudahti hän vielä.

      – Ei, ei! antakaa minun jäädä sinne missä olen! Siellä teen velvollisuuteni, siellä toimitan tehtävää, joka minusta on hyvä. Kukin työmies voi ainoastaan tuoda oman kivensä rakennukseen.

      Salvan käveli hitaasti edestakaisin huoneessaan. Sitten hän pysähtyi Markuksen eteen.

      – Ystäväni, en tahtoisi kehoittaa teitä uhrautumaan. Jos teidän onnenne tulisi kärsimään, jos ulkoa tulevat katkeruudet myrkyttäisivät teidän kotilietenne, tuottaisi se minulle kuolettavaa surua. Mutta minä tiedän, että olette sellaista ainesta, josta sankareita tehdään… Älkää vielä antako minulle ratkaisevaa vastausta, Ottakaa viikko ajatusaikaa, ja tulkaa ensi torstaina luokseni. Silloin keskustelemme vielä ja teemme päätöksen.

      Markus palasi Jonvilleen ajatuksiinsa vaipuneena, punniten mielessään Salvanin ehdotusta. Tuliko hänen olla kuuntelematta epäilyksiä, joita hän tuskin uskalsi itselleenkään tunnustaa, antautua vaimonsa isoäidin ja äidin kanssa taisteluun, johon koko hänen elämänsä onni voisi hävitä? Hän aikoi ensin puhua suoraan Genevièven kanssa asiasta, mutta hän ei sitä uskaltanut, hän tiesi aivan hyvin että Geneviève pyytäisi häntä tekemään oman tahtonsa ja velvollisuudentuntonsa mukaan. Markus ei edes puhunut hänelle Salvanin tarjouksesta, hänet valtasi yhä kasvava ahdistus, hän oli tyytymätön itseensä. Kaksi päivää kului epäilyksessä, sitten hän tarkasti asemaa, punnitsi asiaa joka haaralta.

      Ensin näki hän edessään pienen kaupungin, jonka hän niin hyvin tunsi Simonin jutun ajoilta. Hän näki pormestari Darrasin, joka oli vapaamielinen kunnon mies, mutta joka ei enää julkisesti uskaltanut osoittaa oikeudentuntoaan, peläten kadottavansa pormestarin virkansa ja menettävänsä suuren omaisuutensa. Hän näki ennen kaikkea Bongardit, Doloirit, Savinit ja Milhommet, kaikki nuo järjeltään ja luonteeltaan keskinkertaiset olennot, hän muisti heidän eriskummallisen puheensa, joissa julmuus ja typeryys kilpailivat keskenään voitosta; heidän takanaan oli ääretön kansan paljous, vielä naurettavampien juttujen saaliina, harjoittaen vielä suurempaa julmuutta. Siinä oli raakalaisten taikauskoa, villikansojen intohimoa, se piti murhaa ja varkautta kunnianaan, eikä sillä ollut suvaitsevaisuutta, ei järkeä, eikä hyvyyttä. Siitä johtui itsestään kysymys: miksi oli se näin vaipunut, miksi viipyi se mielellään tuossa valheen ja tietämättömyyden sumussa? miksi se ikäänkuin vaistomaisesti pelkäsi kaikkea ajattelemista, aivan kuin olisi se kammonnut kaikkea puhdasta, yksinkertaista ja selvää? miksi sulki se silmänsä kirkkaalta auringonvalolta ottamatta sitä vastaan? miksi oli se Simonin jutussa osoittautunut kansaksi, jolta puuttuu hienotunteisuus ja ajatuskyky, joka ei tahdo nähdä eikä ymmärtää, joka ei tahdo tuntea totuutta, joka luo ympärilleen niin paljon pimeyttä kun mahdollista, ollakseen näkemättä selvästi, voidakseen huutaa kuolemaa taikauskon ja harhaluulojen yössä. Tätä kansaa oli tosin myrkytetty; sellaiset sanomalehdet kuin "Croix de Beaumont" ja "Petit Beaumontais" tarjoovat sille joka aamu inhoittavan juoman, joka turmelee ja kiihoittaa. Yksinkertaisten lasten aivot, pelkurien sydämmet, orjuuden ja köyhyyden lannistamat kärsivät ja halvat joutuvat helposti saaliiksi semmoisille, jotka käyttävät väärin yleistä herkkäuskoisuutta. Kaikkina aikoina ovat maailman herrat, kirkot, keisarit ja kuninkaat hallinneet yksinkertaista joukkoa ainoastaan myrkyttämällä heidät, pitämällä heitä alituisessa kauhussa ja harhauskojen palveluksessa. Mutta myrkyttäminen ei yksin riittänyt selittämään kansan omantunnon ja järjen uinumista. Se, että kansa niin helposti antoi myrkyttää itsensä, todisti täydellistä vastustuskyvyn puutetta. Myrkky vaikuttaa etenkin tietämättömiin, niihin, jotka ovat kykenemättömiä arvostelemaan, tutkimaan ja vastaanväittämään. Kaiken tuskan, kaiken vääryyden ja kaiken halpamaisuuden perustana on siis tietämättömyys, ihmiskunnan pitkän kärsimyksen ensimmäinen ja ainoa syy, se on myöskin syynä siihen, että kulku valoa kohden on niin vaikea ja hidas ja käy kaikkien historiassa mainittujen rikosten ja halpamaisuuksien kautta. Tästä perustasta pitäisi siis kansojen vapautuksen ja syvien rivien opetuksen alkaa, sillä äskeinenkin tapaus oli uusi todistus siitä, että tietämätön kansa ei kykene olemaan oikeudenmukainen, totuus yksin tekee sen kykeneväksi siihen.

      Jouduttuaan näin СКАЧАТЬ