Totuus. Emile Zola

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ välitä sanomalehdistä. Mutta toverit ovat kertoneet sen minulle, kaikki sen tietävät.

      Silloin muurarit uskoivat, syntyi hetken hiljaisuus, ja he tyhjensivät hitaasti lasinsa. He tulivat juuri ulos viinikaupasta, kun Markus lähestyi heitä ja kysyi tuolta suurelta vaaleaveriseltä mieheltä muurari Doloirin asuntoa. Työmies purskahti nauruun.

      – Minä olen juuri Doloir, herra, asun täällä, nuo kolme ikkunaa kuuluvat minulle.

      Suurta, vahvaa miestä, jonka ryhdissä oli jotain sotilasmaista, näytti tämä tapaus suuresti huvittavan. Hänen tuuheiden, vaaleiden viiksiensä alta näkyivät valkeat hampaat, hänen kasvonsa olivat punakat, silmät suuret, siniset ja rehelliset.

      – Ette olisi voineet kääntyä sopivamman puoleen, herra. Mitä haluatte minusta.

      Markus katseli miestä ja tunsi myötätuntoisuutta häntä kohtaan, vaikka olikin kuullut hänen ilkeät sanansa. Doloir, joka monta vuotta oli ollut urakoitsija Darrasin työssä, oli jotakuinkin hyvä työmies. Hän joi kyllä välistä lasin liikaa, mutta toi aina säännöllisesti palkkansa vaimolleen. Hän moitti mielellään isäntiään kutsuen heitä halpamaiseksi joukkioksi ja sanoi itseään sosialistiksi tietämättä juuri mitä se merkitsi; ja kuitenkin hän kunnioitti Darrasia, joka ansaitsi paljon, mutta joka kuitenkin koetti pysyä toverillisella kannalla työmiestensä kanssa. Ne kolme vuotta, jotka hän oli elellyt kasarmissa, olivat ijäksi painaneet leimansa häneen. Sotapalveluksen loppuessa oli hän ollut hurjan iloinen vapautuksestaan ja oli sadatellut sotamiehen vastenmielistä ammattia, jossa ei voinut olla ihminenkään. Tämän ajan jälkeen oli hän lakkaamatta muistossa elänyt uudelleen nuo kolme vuotta; ei päivääkään kulunut ilman että hän olisi muistanut jotakin tapausta tältä ajalta. Pyssy oli ikäänkuin turmellut hänen kätensä niin, että muurarin lasta tuntui raskaalta, ja hän ryhtyi työhön veltosti, tottumaton kun oli. Hänen tahtonsa oli murtunut, ruumis oli tottunut laiskuuteen sotaharjoitusten välillä. Hänestä ei enää koskaan tullut entistä oivallista työmiestä. Lisäksi hän aina puhui sotilasasioista, sotki niitä kaikkeen mitä kuuli, ja hänen lörpöttelynsä oli sekavaa ja järjetöntä. Hän ei lukenut mitään, eikä tiennyt mitään, hän oli vaan itsepäinen ja järkähtämätön isänmaan ystävä, ja isänmaanrakkaus oli hänen mielestään siinä että saatiin juutalaiset estetyksi myymästä Ranskaa ulkomaalaisille.

      – Teillä on kaksi lasta kunnankoulussa, sanoi Markus, ja minä tulen opettajan, toverini Simonin puolesta, saadakseni tietää erään asian… Mutta huomaan ettette ole juutalaisten ystävä.

      Doloir nauroi.

      – Aivan oikein, herra, Simon on juutalainen, mutta minä olen kuitenkin pitänyt häntä kunnon miehenä tähän saakka… Mistä asiasta on kysymys. herra?

      Ja kuullessaan, että Markus ainoastaan tahtoi näyttää pienokaisille kirjoituskaavaa saadakseen tietää, olivatko he käyttäneet sitä koulussa, huudahti hän.

      – Se käy helposti päinsä, herra, jos se on teille hyödyksi… Tulkaa hetkeksi ylös meille, lapset ovat varmaankin kotona.

      Rouva Doloir tuli avaamaan. Hän oli pieni, tumma ja karkeatekoinen nainen, hänen kasvonsa olivat vakavat ja itsepäiset, otsa oli matala, silmissä vilpitön ilme ja leukapielet kulmikkaat. Vaikka vasta kahdenkymmenenyhdeksän vuotias, oli hän jo kolmen lapsen äiti ja oli sitäpaitsi juuri raskaudentilassa, mikä kumminkaan ei estänyt häntä aamulla nousemasta ensimmäisenä ja illalla viimmeisenä paneutumasta levolle, sillä hän oli hyvin uuttera ja säästäväinen. Kolmannen lapsen synnyttyä oli hän lakannut käymästä ompelemassa, hän ei enää toiminut muuta kuin hoiti talouttaan, mutta ansaitsi sittenkin hyvin leipänsä.

      – Tämä herra on koulunopettajan ystävä ja tahtoo puhua lasten kanssa, selitti Doloir.

      Markus astui pieneen huoneeseen. Se oli hyvin siisti ruokahuone. Vasemmalla oli kyökki, jonne vievä ovi oli selällään. Vastapäätä oli vanhempien ja lasten huoneet.

      – Auguste! Charles! kutsui isä.

      Pojat tulivat esiin, toinen oli kahdeksan, toinen kuuden vuotias. Heitä seurasi heidän pieni sisarensa Lucile, joka oli neljän vuoden vanha. He olivat kauniita, suurikasvuisia lapsia, ja heidän kasvoissaan voi huomata sekä isän että äidin piirteitä, nuorempi oli pienempi ja viisaamman näköinen kuin vanhempi, tyttö oli sievä vaaleaverinen suloinen lapsi.

      Mutta kun Markus näytti pojille kirjoituskaavaa ja alkoi kysellä heiltä, keskeytti hänet rouva Doloir, joka ei vielä ollut lausunut ainoatakaan sanaa, ja joka väsyneesti nojasi tuoliin.

      – Pyydän anteeksi, herra, minä en tahdo, että lapseni vastaavat teille.

      Hän sanoi tämän aivan kohteliaasti ja tyyneesti, velvollisuutensa tekevän, hyvän perheenäidin tavalla.

      – Miksi ette tahdo? kysyi Markus ihmeissään.

      – Koska emme tahdo sekaantua asiaan, joka näyttää kääntyvän hyvin pahaksi. Tuo juttu soi eilisestä asti korvissani, enkä tahdo olla missään tekemisissä sen kanssa, siinä kaikki.

      Ja kun Markus koetti puolustaa Simonia, sanoi hän.

      – En puhu pahaa herra Simonista, lapsilla ei ole koskaan ollut syytä valittaa. Jos häntä syytetään, niin puolustautukoon, se on hänen asiansa. Minä olen aina kieltänyt miestäni puhumasta politiikkaa, ja jos hän tottelee minua, pysyy hän nytkin vaiti ja tarttuu lastaansa välittämättä juutalaisista enempää kuin papeistakaan. Sillä kaikki tämä on oikeastaan politiikkaa.

      Hän ei käynyt koskaan kirkossa, vaikka olikin antanut kastaa lapsensa, ja vaikka olikin vahvasti päättänyt antaa heidän käydä ripillä. Se kuului asiaan. Hän oli vaistomaisesti vanhoillinen, hyväksyi sen, mitä oli olemassa ja toimi omissa ahtaissa oloissaan alituisesti peläten tapauksia, jotka riistäisivät leivän hänen perheeltään. Hän lisäsi vielä itepäisesti.

      – En tahdo, että meille tulisi mitään ikävyyksiä.

      Se oli tärkeä syy, joka taivutti Doloirinkin. Vaikka hän antoi vaimonsa johtaa kaikissa asioissa, ei hän kuitenkaan tavallisesti pitänyt siitä, että hän vieraiden nähden käytti valtaansa.

      Mutta tällä kertaa hän taipui.

      – En tullut sitä ajatelleeksi, herra, sanoi hän, hän on aivan oikeassa. Meidän kaltaisemme köyhät raukat tekevät viisaimmin kun pysyvät alallaan. Sotaväessä oli muuan, joka tiesi juttuja kapteenista. Mutta se ei vedellyt, siitä syystä joutui hän monasti kiikkiin.

      Markuksen täytyi vuorostaan taipua; ja hän luopui aikeestaan, sanoen.

      – On mahdollista, että lapsilta oikeuden edessä kysytään sitä, mitä minä olisin tahtonut kysyä heiltä. Silloin heidän ainakin täytyy vastata.

      – Hyvä, sanoi rouva Doloir siihen tyynellä tavallaan, kysyköön heiltä oikeus ja saamme nähdä mitä he tekevät. He vastaavat tai ovat vastaamatta, lapset ovat minun, minusta se riippuu.

      Markus kumarsi ja läksi pois Doloirin seuraamana, joka kiiruhti työhönsä. Kadulla muurari melkein pyysi anteeksi: vaimoni ei aina ole myöntyväinen, mutta kun hän on oikeassa, niin hän on oikeassa.

      Jäätyään yksin kysyi Markus masentuneena itseltään hyödyttikö mitään mennä kolmanteen paikkaan virkamies Savinin luokse. Doloirin luona ei hän kuten Bongardin luona tavannut törkeää tietämättömyyttä. Oltiin yhtä astetta ylempänä, ihminen oli СКАЧАТЬ