Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut. Марк Твен

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ Jimin maata mennessä. No, illan tullen olin unohtanut koko käärmejutun, ja kun Jim paiskautui viltilleen samassa kun minä vedin valkeaa, oli kalkkakäärmeen kumppali paikalla ja puri häntä.

      Hän syöksähti tietysti hurjasti huutaen ylös, ja heti kun olin saanut kynttilän syttymään, oli tuo liettävä itikka käppyrässä taas ja valmiina uuteen hyökkäykseen. Tuossa paikassa iskin minä sitä kepilläni, että se kuoli, ja Jim tempasi isä ukkoni viinaleilin ja kaasi kurkkuunsa viinaa kuin vettä; sillä viina kuolettaa käärmeenmyrkyn, kuten tiedätten. Hän oli avojaloin, ja käärme oli purrut häntä kantapäähän. S'oli kaikki minun syyni, kun mä hölmö en muistanut että mihin ikinä paneekin tapetun kalkkakäärmeen, sen kumppali aina tulee ja menee käppyrään sen viereen. Jim sanoi mulle, että mun piti hakata itikalta pää poikki ja heittää se menemään ja sitten nylkeä ruumis ja paistaa siitä palanen. Sen tein, ja hän söi sen suuhunsa sanoen, että se auttais hänen paranemistaan. Myöskin piti minun repiä kalkka irti ja sitoa se hänen nilkkansa ympäri; s'oli sekin hyvä konsti, sanoi hän. Sitten luiskahin mä ulos ja lennätin käärmeet kauvas pensaikkoon; enkä totta puhuakseni juuri toivonut, että Jim sais tietää mikä osa mulla oli ollut tässä leikissä.

      Jim, hän imi ja imi vain viinaleiliä minkä jaksoi, ja tuon tuostakin tuli hän ikääskuin vähän hulluksi ja hyppeli ympäri ja ulvoi, mutta taas vähän toinnuttuaan kävi hän jälleen isäni leilin kimppuun. Hänen jalkansa ja säärensä ajettui pahanpäiväisen paksuksi, mutta sitten hän yhtäkkiä oli sikapäissään ja nukkui ja näkyi pian voivan aika paksusti. Mutta mitä minuun tulee, niin ottelisin minä ennen jättiläiskäärmeenkin kanssa kuin vaarin viinaleilin.

      Jim makasi neljä yötä ja päivää. Mutta sitten ajettuma aleni, ja hän toipui jälleen. Minä aattelin itsekseni, ett'en ikinä enää kävis käpälineni mihinkään käärmeennahkaan, kun nyt omin silmin olin nähnyt mitä siitä voi lähteä. Jim mahtaili ja sanoi toivovansa että minä häntä tästä lähin uskoisin. Ja hän sanoi myös, että kajoominen käärmeennahkaan olis niin surkean onnetonta, että me kenties ei laisinkaan olis päästy asiasta tällä. Hän sanoi, että hän tuhat kertaa ennemmin katsois uutta kuuta vasemman olkapäänsä yli kuin koskis hyppysilläänkään käärmeennahkaan. Ja minä olin jumaliste melkein samaa mieltä kuin hän, vaikka tietäähän sen joka lapsikin, ett'ei mitään onnettomampaa ja typerämpää ole kuin katsoa uutta kuuta vasemman olkapäänsä yli. Vanha Hank Bunker teki sitä kerran, aivan uhallaan, ja kerskaili vielä tekoaan. Mutta mitens kävi? Tuskin kahta vuotta oli siitä uhkatyöstä kulunut, kun hän eräänä päivänä oli päissään ja kiipes kirkontorniin ja putos sieltä alas, että romahti, ja meni maahan kopsahtaessaan aivan mäsäksi ja niin litteäksi, ett'ei häntä sitten pantukkaan tavalliseen ruumisarkkuun, vaan kahden vanhan riihenoven väliin, ja sillä viisin hän haudattiin. Minä en sitä nähnyt, mutta isä ukko sen mulle kertoi. Ja kaikki tuo kurjuus tuli yksistään siitä, että miesparka tyhmyydessään oli katsellut uutta kuuta tuolla viisin, vasemman olkapäänsä yli. Sehän on selvää.

      No, päivä meni toisensa perään, ja jokivesi vetäytyi jälleen vanhain partaittensa väliin. Silloin panimme me eräänä päivänä syötiksi tuommoiseen suureen kalakoukkuun nyljetyn kaniinin ja laskimme ulos pyydyksen. Ja voi mitä me saatiin! Siihen tuli kissakala niin suuri kuin roteva mies; s'oli kuus jalkaa kaks tuumaa pitkä ja painoi kolmatta sataa naulaa. Sen mahassa oli jos jotakin, muun muassa messinkinappi ja iso pyöreä pallo ja kaikellaista romua. Tuon pallon avasimme me kirveellä, ja siinä oli sisässä sukkula. Jim sanoi että kalalla oli ollut se mahassaan jo kauvan aikaa ja että se sukkulan puolalangasta oli kutonut pallon koko sukkulan ympäri. Minä luulen että s'oli suurin kala mitä koskaan on saatu Missisippistä, ja Jim sanoi myös, ett'ei hän ikinä ollut mokomaa nähnyt. Siit'olis saanut aika hinnan kaupungissa. Niitä kaupitaan siellä karjatorilla. Liha on valkoista kuin lumi ja mäti aivan mainiota. Mutta meidän ei nyt sopinut ruveta kalakauppiaiksi.

      Tänkaltaisista saaliista huolimatta rupesi aika minusta tuntumaan vähän ykstoikkoiselta ja ikävältä ja minä kaipasin vaihtelua. Sanoin Jimille että minun halutti pujahtaa pikimmältäni kylässä; olis hauska nähdä miten siellä elettiin. Jimkin mieltyi siihen tuumaan, mutta hän sanoi ett'oli paras odottaa kunnes tulis pimeä ja että minun piti pitää silmäni auki. Sitten funteerasi hän hetken aikaa ja sanoi viimein: eikö kävis laatuun että minä pukisin päälleni vähän noita vanhoja naisvaatteita ja olisin olevinani tyttönä? – No, sepä taas minun mielestäni vallan mainio vehke. Ja niin me vähän lyhennettiin yhtä leninkiä, ja minä käärin ylös housuni polviin asti ja sukelsin leninkiin. Jim kytki sen kiinni seljästä hakasilla, niinkuin naiset ruukkaavat, ja se istui aika makeasti. Sitten panin päähäni tuon naispäähineen – s'oli tommonen "rookka" – ja sidoin sen kiinni leuvan alta, ja silloin näytti naamani siltä kuin s'olis ollut muurattu kiinni korsteinin sisään. Jim sanoi, ett'ei ykskään elävä sielu olis voinut minua tuntea, ei edes keskellä päivää. Minä harjoittelin sitten pitkin päivää laahustamalla ympäri noissa tamineissa, ja lopulta kävikin se varsin hyvin, vaikka Jim sanoi askeleitani liian pitkiksi ja kömpelöiksi ja ett'ei se käynyt laatuun, että nostin hametta niin korkealle päästäkseni kädelläni housuntaskuihin. No, minä koin korjata puutteeni, ja lopulta meni kaikki joltisestikin.

      Heti pimeän tultua lähdin matkalle kanootillani, pitäen Illinoisin puolta. Vähän alemmalta lossipaikkaa suuntasin kylään päin, ja virta vei minut rantaan vähän alapuolella sitä. Sidoin kiinni kanootin ja kävin kappaleen matkaa rantaa pitkin. Näkyi valoa muutamasta pienestä tuvasta, joss'ei kukaan ihminen ollut asunut moneen vuoteen, ja minä ihmettelin, kuka sen nyt lie ottanut kortteerikseen. Hiivin, kun hiivinkin, sinne ja kurkistelin sisään ikkunasta. Siellä istui vaimoihminen – ijältään noin neljänkymmenen paikkeilla. Hän istui tikkaus kädessä maalaamattoman pöydän ääressä, ja pöydällä paloi kynttilä. Minä en häntä ollenkaan tuntenut; hän oli vieras näillä mailla, sillä kyläläisistä tunsin minä jok'ainoan sorkan. Mutta s'oli mulle onneksi, että hän oli nykysin tänne muuttanut, sillä olinpa, totta puhuakseni, jo ruvennut vähin katumaan uhkarohkeata retkeäni; voisivathan ihmiset tuntea minut vaikka äänestä, ja silloin olin keittänyt itselleni hyvän sopan. Mutta jos tämä vieras vaimoihminen vain oli ollut kylässä kaks päivää, niin vois hän kertoa mulle kaikki mitä tahdoin tietää. No, koputin ovelle ja päätin muistaa että minä mukamas olin tyttö.

      Yhdestoista luku

      "Astukaa sisään!" sanoi rouvasihminen, ja minä menin sisään. Hän sanoi:

      "Istukaa!"

      Minä istuin. Hän katseli minua tarkasti pienillä kirkkailla silmillään ja sanoi sitten:

      "Mikä on sinun nimes?"

      "Sarah Williams."

      "Mistä sinä olet? Kenties täältäpäin?"

      "E-ei. Min'olen Hookervillestä, kymmenen virstaa täältä, jokea alaspäin. Tulin käyden koko matkan ja olen hyvin väsyksissä."

      "Ja luultavasti nälissäs myös. No, annanhan jotain syödäkses."

      "Kiitos vain, hyvä rouva, mutt' älkää nähkö vaivaa. Mulle tuli niin nälkä matkalla, että mun täytyi poiketa muutamaan taloon, pari virstaa tästä, vähän haukkaamaan. Sikspä tulen näin myöhään. Äitini sairastaa, ja meill'ei ole rahaa eikä mitään, ja sikspä lähdin tänne tuumaamaan enoni kanssa; hänen nimensä on Abner Moore. Hän asuu jossain kauppalan yläpäässä, sanoi äiti. Min'en ole koskaan käynyt täällä ennen. Tunteeko rouva häntä?"

      "En; enkä tunnekkaan vielä kaikkia kaupunkilaisia. Siit' ei ole täyttä kahta viikkoakaan, kun me muutettiin tänne. Kaupungin yläpäähän on kelpo matka. Paras että jäät tänne yöksi, hyvä laps. Heitä rookka päästäs."

      "Kiitos СКАЧАТЬ