Pikku Fadette. Жорж Санд

Чтение книги онлайн.

      Kun nyt Landry näki että veljensä, joka oli ollut hänelle epäystävällinen kaiken viikkoa, oli livistänyt tiehensä, välttääkseen sovintoa hänen kanssaan, niin hän vuorostaan suuttui ja itki katkerasti vetäytyen piiloon, sillä häntä hävetti näyttää suruaan vanhemmilleen ja hän pelkäsi siten vain enentävänsä heidän huoliaan.

      Landrylla, jos kellään, olisi kuitenkin ollut syytä mustasukkaisuuteen. Sylvinet oli äidin lemmikki ja jopa isä Barbeaukin, vaikka salaa pitikin enemmän Landrysta, osotti Sylvinetille paljoa suurempaa myöntyväisyyttä ja anteeksiantavaisuutta. Poikaraukkaa, joka oli sekä hennompi että heikommalla järjellä varustettu, oli kuitenkin enin hemmoteltu ja koetettu välttää tuottamasta hänelle ikävyyksiä. Hänellä oli paras osa, sillä hän sai olla omassa kodissaan, jotavastoin kaksoisveljen osaksi oli tullut ero ja palvelushuolet.

      Ensi kertaa selvitti Landry nyt noita asioita itselleen ja tuli siihen johtopäätökseen, että hänen veljensä oli menetellyt kovin väärin häntä kohtaan. Tähän saakka oli hänen hyvä sydämensä estänyt häntä veljeään paheksumasta, ja sensijaan että olisi häntä syyttänyt, oli hän mieluummin moittinut itseään liiallisesta elonhehkeydestä ja liiallisesta työ- ja huvihalusta sekä siitä, ettei voinut puhua yhtä kauniisti eikä olla yhtä hieno ja huomaavainen kuin veljensä. Mutta tällä kertaa hän ei voinut havaita rikkoneensa vähääkään heidän keskinäistä ystävyyttään vastaan. Sillä voidakseen viettää tämän päivän kotonaan, oli Landry kieltäytynyt hauskasta kravustusretkestä, josta Prichen pojat olivat puhuneet koko viikon ja vakuuttaneet siitä tulevan oikein repäsevän hauskaa, jos Landry tulisi mukaan. Hän oli siis tehnyt suuren kieltäymyksen, ja se on hyvin paljo siinä ijässä. Itkettyään pitkän ajan hän vihdoin herkesi ja rupesi kuuntelemaan: oli joku toinenkin, joka itki aivan lähellä ja puheli itsekseen ääneen, niinkuin maalaisnaisilla on tapana, kun heillä on suuri suru. Landry huomasi heti että itkijä oli hänen äitinsä, ja kiirehti hänen luokseen.

      "Minäkö se olen, joka teille surua tuotan, äiti?" huudahti Landry heittäytyen hänen kaulaansa. "Jos se olen minä, niin rangaiskaa minua, älkääkä itkekö enää. En tiedä mitenkä lienen mieltänne pahottanut, mutta pyydän joka tapauksessa anteeksi."

      Silloin käsitti äiti, ettei Landry ollutkaan niin sydämetön kuin hän usein oli luullut. Hän suuteli poikaa kiihkeästi, ja tietämättä oikein mitä puhuikaan, sillä hän oli niin onneton, vastasi hän että se oli Sylvinet eikä hän, jota hän moitti, että hän oli toisinaan ajatellut Landrysta väärin ja pyysi sitä anteeksi, mutta että Sylvinet käyttäytyi kuin mielipuoli ja että hän oli niin levoton tuon pojan puolesta, hän kun oli mennyt tiehensä jo ennen päivännousua suupalaakaan syömättä. Aurinko oli nyt jo laskemaisillaan, mutta Sylvinetiä vaan ei kuulunut. Päivällisaikaan oli hänen nähty kulkevan joelle päin ja äiti Barbeau pelkäsi pojan heittäytyneen sinne, tehdäkseen itsestään lopun.

      VIII

      Ajatus, että Sylvinet ehkä oli tahtonut surmata itsensä, tarttui äidistä Landryyn yhtä luonnollisesti kuin kärpänen takertuu hämähäkin verkkoon, ja hän lähti nopeasti veljeään etsimään. Hän oli hyvin surullinen kuleksiessaan ympäri ja ajatteli itsekseen: Ehkä äitini oli oikeassa, kun taka-aikoina moitti minua kovasydämiseksi. Mutta tällä kertaa lienee Sylvinet aivan sairas, kun voi saattaa äitiraukallemme ja minulle näin suurta surua.

      Landry juoksi joka taholle löytämättä jälkeäkään veljestään, huuteli häntä vastausta saamatta ja kyseli kaikilta ihmisiltä kenenkään voimatta antaa hänestä tietoja. Vihdoin hän joutui saraniityn luo, sen oikealle puolelle, ja meni niittyyn sisään, kun muisteli siellä olevan erään paikan, josta Sylvinet erikseen piti. Se oli suuri onkalo, jonka myrsky oli muodostanut maaperään kaatamalla juurineen muutamia leppiä, jotka nyt makasivat pitkällään joen yli, juuret ilmassa. Isä Barbeau ei ollut tahtonut niitä poistaa, koska ne noin maatessaan pidättivät juurillaan maata vierimästä, mikä oli hyvinkin tärkeätä, sillä tulva vahingoitti joka talvi suuresti hänen niittyään, sortaen aina joka vuosi siitä jonkun osan.

      Landry lähestyi "luolaa", niinkuin veljesten oli ollut tapana tätä paikkaa nimittää. Hän ei malttanut mennä sinne niitä pieniä portaita myöten, jotka he itse olivat tehneet latomalla kivien ja puunjuurien päälle turpeita. Hän hyppäsi suoraan luolan keskelle, sillä sen edessä, pitkin joen rantaa, kasvoi niin korkeita pensaita ja kaislaa, ettei hän sieltäpäin olisi ylettynyt näkemään veljeään, vaikka tämä olisi siellä ollutkin.

      Landry astui luolaan suuresti liikutettuna, sillä hänen mielessään väikkyi yhä että Sylvinet tahtoi lopettaa päivänsä. Hän tutki tarkoin lehdistön ja ruohikon huutaen veljeään nimeltä ja viheltäen hänen koiraansa, joka epäilemättä oli hänen kanssaan, koskei sitä oltu nähty koko päivään, yhtä vähän kuin sen nuorta herraakaan.

      Mutta miten paljo Landry haki ja kuuntelikin, veljeään hän vaan ei löytänyt. Ja kun hän oli perinpohjainen ja älykäs poika, niin hän tutki äyräätkin, nähdäkseen löytyisikö jotain jälkeä hävinneestä. Se oli ikävä ja vaikea tehtävä. Koko oikeanpuolinen ranta oli ruohojen peitossa ja luolan hietikkopohjalla kasvoi saraheinää ja kukonkuusia niin tiheään, ettei voinut jalan jälkeä erottaa. Vihdoin Landry kuitenkin uutteran etsinnän jälkeen löysi koiranjäljen ja lopulta erään paikan, jossa ruoho oli painunut, ikäänkuin Finot taikka joku toinen sensuuruinen koira olisi siellä maannut.

      Se antoi hänelle ajattelemisen aihetta ja kehotti häntä vielä kerran tutkimaan joen rantaa. Siellä hän oli löytävinään aivan vastasyntyneen uurron, jommoinen voi syntyä kun ihmisen jalka luisuu rinnettä alas, ja vaikka asia ei suinkaan ollut selvä, sillä uurto olisi yhtähyvin voinut olla jonkun suuren vesirotan työtä, jommoisia aina liikkuu tuollaisissa paikoissa, tuli hän kuitenkin niin tuskiinsa, että jalkansa tuskin enää kannattivat, ja hän heittäytyi polvilleen, uskoakseen asian Jumalan haltuun.

      Landry jäi hetkiseksi paikoilleen; hänellä ei ollut voimaa eikä rohkeutta mennä kenellekään kertomaan suurta tuskaansa ja hän katseli kyynelsilmin jokea, ikäänkuin olisi tahtonut vaatia sitä tilille siitä, mitä se oli tehnyt hänen veljelleen.

      Joki virtasi sillaikaa tyynesti eteenpäin, poristen veteen riippuvia oksia vasten ja solisten hiljaisesti salavihkaista pilkkanaurua muistuttavalla äänellä.

      Landry-raukka oli niin synkkien aavistustensa vallassa, että hän oli aivan kuin järkensä menettämäisillään ja onnettomuuden mahdollisuus näytti hänestä niin hirvittävältä, että hän joutui aivan epätoivoon Jumalan avusta.

      "Tuo ilkeä joki ei virka sanaakaan", ajatteli hän itsekseen; "se antaa minun itkeä vaikka vuoden, luovuttamatta takaisin veljeäni; sitäpaitsi se on tällä kohdalla syvin ja pohjaan on kertynyt niin paljo puunjuuria siitä lähtien, kun se on alkanut niitynreunoja kaivertaa, ettei se, joka sinne putoaa, pääse milloinkaan ylös. Oi Jumalani, onkohan minun kaksoisveli-raukkani tuolla pohjassa, ehkä parin askeleen päässä minusta, enkä minä voi häntä nähdä enkä löytää risujen ja kaislojen keskeltä, vaikkapa koettaisinkin tunkeutua sinne alas!"

      Sitte hän purskahti itkuun ja rupesi veljeään soimaamaan, hän ei ollut vielä milloinkaan tuntenut niin suurta surua.

      Vihdoin juolahti Landryn mieleen mennä kysymään neuvoa eräältä vanhalta leskeltä, jota sanottiin Fadetin muoriksi ja joka asui saraniityn toisessa päässä, aivan joen yli asetetulle portaalle johtavan tien varrella. Tämän naisen, jolla ei ollut muuta kuin pieni mökkinsä ja puutarhansa, ei kuitenkaan tarvinnut milloinkaan СКАЧАТЬ